Aina kun juhlapyhät lähestyy, ihmiset ostaa kovasti hautakynttilöitä. Töistä kotiutuessa sitten saan vasta rentoutua ja antautua hetkeksi sille ajatukselle, josko ois aika liittyä joukkoon. Puhuin yks ilta ukolleni tästä tunteesta, että haluan pitää Vierailijan osana meidän perhettä, mutta koen, että jos annan taas periksi surulle, niin me ei ikinä saaha uutta alulle kun viimisetki energiat menee suremiseen. Koen siis syyllisyyttä, ettei me olla käyty hautuumaalla, saatikka es etsitty kartasta missä se on. Kannettu Vierailijaa vaan mielissämme ja toivottu häntä takas joku päivä.
Tänään illalla lähtään joulureissuun ja huomenna on mun ovulaatio. Kuinka siis toimia? Pitääkö ähertää yöjunassa vai mun vanhempien vierashuoneessa? Molemmat kuulostaa oudolta mun korvaan. En oo koskaa kehannu touhuta vieraillessani perheeni tai ystävieni luona, oonko ihan tolvana? (En haluis, että kukaan meiän vieraista touhuis meiän varavuoteella tahi sohvalla.) Anoppilassa mua ei hirveesti syyllisyys vaivaa meidän hommista, saatikka heidän mökillään. Tästä voin päätellä, että kunnioitan omaa perhettäni ja ystäviäni huomattavasti enemmän kuin ketään ukkoni perheestä. Olipa yllätys, ja pah!
Kai se on pakko vaan hoitaa homma ennen reissuun lähtöä ja toivoa sen riittävän. Huomenna käsken siskon hakea iskäni ja poikani leikkimään hetkeksi, että saahaan olla kaksin. Tai sitte porukoitten uutta saunaa vois testata.. Aion saaha joululahjaksi lapsen ja sillä siisti, tästä ei luisteta.
tiistai 20. joulukuuta 2011
keskiviikko 14. joulukuuta 2011
Zombilandia
Eilinen päivä oli ku joku surkeiden sattumusten summa, kuitenki vielä illalla jaksoin hymyillä ja nauraa ukon kaa pojan tekemisille.
Aamu alko ihan kivasti; en tunnistanu omaa herätyskelloa ja siis nukuin pommiin ja myöhästyin sovitusta bussista. "Ei hätää tämä meno oli sovittu ukkoni kans, kyllä me selvitään sinne K-Rautaan hieman myöhässäki, eihän ukon työajat oo niin tiukat... Ei, nyt tuo reittiopas ehottaa bussia, joka kiertää jotain pikkuteitä pitkin mutkitellen! No ei kai auta, ei tässä jouda ootteleen, kestetään pahaolo." Juoksen bussi pysäkille, koska mies on jo vieny pojan hoitoon ja on just lähtemässä pyöräileen remonttikauppaa kohti. Siinä juostessani syön samalla pika-aamupalani, pekoni viipaleita, nam. "Himputti, täällähän sataa kaatamalla, satikka unohtu."
Saatiin remonttitili avattua ja minä päätän kävellä Ikeaan etsimään siskon joululahjaa ja meidän suihkuseinää ym. Kierrän Ikean takaa löytyvältä tieltä sisäänkäynnille vain huomatakseni kaupan olevan täysin sulki! "No höh, aukeaa vasta kymmeneltä. Palellun ennen sitä, kotiin siis."
Bussipysäkillä tutkailen paperia seinällä, "miten nii ei tuu busseja useammin? Ai tää on lauantai lista.. hups! Aah, no nyt näyttää paremmalta."
Pääsen kotipysäkille ja jalat kantaa lähiremonttikauppaan tarkistamaan johtavaa mosaiikki vaihtoehtoa vessaan. Juttelen kivan myyjän kanssa ja kummallisesti kun lähen kaupasta, tajuan maksaneeni ja tilanneeni mosaiikin! "Mitä tapahtu?"
Ruokakauppaan, "se ei voi mennä pieleen! ..Mikä totaki henkilökuntaa vaivaa, yrittivät myyä mulle kaikkee ylimäärästä, outoa!" No siitä onneks selvittiin ihan listalla pysymällä.
Kotona alan tekemään piparitaikinaa numero 2. "Kiehauta ja eiku ulos jäähtymään." Pyykkään välissä ja selailen nettiä. "No nii, eiköhän nyt tehä taikina loppuun ja sitte töihin. Hmmm.. miksi tää maistuu toffeelta? Ei samperi, unohin laittaa mausteet! Äkkiä inkivääriä, kanelia jne. Maistuu yhä toffeelta.. no kai ne sinne sulaa ajan kanssa. Jauhoja perään, tuleepa niitä paljon, oon näköjään melkein tuplannu jauhojen määrän viime vuonna! Tais olla aika litku ohje, no laitetaan. Ei nää imeydy kaikki tonne! en laita loppuja, ai melkein kaikki meni jo, ei niitä saa kovin lapottua poiskaan tuolta.. olkoo, jääkaappiin."
Töihin. Bussissa huomaan aina jotai ärsyttävää/huolestuttavaa, nyt huomion vei ihan normaalin näkönen aikuinen mies etupenkissä; kaivaa nenää, katsoo ulos tullutta mönjää, pistää suuhun ja makustelee. ("YÄK!") Sormi nenään, katsotaan löydöt ja eiku mussun mussun vielä kaks kertaa. "Pakko päästä pois täältä, eikö kukaan muu huomaa mittää? Millähän pysäkillä mun pittää jäähä?" Kaivan kännykän esiin ja avaan reittioppaan. "Jaa, taietaan just olla oikeella pysäkillä, äkkiä ulos."
Kaupassa teen ostoskierroksen ja kattelen huovutettavia lankoja tulevaan huivi projektiin, "ei näy roosaa, onkohan sellasta olemassakaa vai pitääkö sekottaa ite oikee sävy?" No töihin. Saan lätkän ja vaihdan vaatteet, palaan kassan avaimia ja koodeja hakemaan. Täti ihmettelee, kun ei löydä mua listaltaan, minä tähän tottuneena näytän vuoron vahvistus tekstiviestin ja hän tuumaa minun olevan väärässä kaupassa! "Ei oo tosi! Tää päivä vaan paranee!"
Äkkiä juoksen vaihtaan vaatteet, soitan oikeaan kauppaan ja eiku ulos vikkelästi, aikaa 15 min. vuoron alkuun. Juostessani soitan siskolleni ja pyydän rukoileen mun aivojen paluuta. Onneks tässä kaupassa oli oikein lepposa rouvva ja määki olin ihan ajoissa. Se sano, että rahat on valmiina kassalla, mutta tadaa, eipä ollu. Palasin rahanhaku pisteeseen ja sain pahoja katseita asiakkailta ku menin sivuluukulta kyseleen pohjaa. Loppujen lopuks sain käskyn mennä toiselle kassalle, jolla oli rahat valmiina ja avasin kassan vain minuutin yli aloitusajan.
Loppu illan sitte tiputtelin kaikkee mahollista, koska kassojen hihnat oli ilmeisesti putsattu ja huollettu, toisin sanoen kaikki välikapulat, mun sormet ja koko kassan lastausalue pöytineen ja hihnoineen oli ihan öljyssä. Siitä hajusta tuli mieleen keilarata ja luistoki oli tosi.. no luistava.
Kotiin pääsin ku juoksin reittioppaan kannustamana kilometrin seuraavalle bussille. Äitini soitti ja lohdutti, ettei aivottomuuteen ole parannusta tiedossa, vaan se kulkee suvussa ja pahenee iän karttuessa. Loistavaa..
Aamu alko ihan kivasti; en tunnistanu omaa herätyskelloa ja siis nukuin pommiin ja myöhästyin sovitusta bussista. "Ei hätää tämä meno oli sovittu ukkoni kans, kyllä me selvitään sinne K-Rautaan hieman myöhässäki, eihän ukon työajat oo niin tiukat... Ei, nyt tuo reittiopas ehottaa bussia, joka kiertää jotain pikkuteitä pitkin mutkitellen! No ei kai auta, ei tässä jouda ootteleen, kestetään pahaolo." Juoksen bussi pysäkille, koska mies on jo vieny pojan hoitoon ja on just lähtemässä pyöräileen remonttikauppaa kohti. Siinä juostessani syön samalla pika-aamupalani, pekoni viipaleita, nam. "Himputti, täällähän sataa kaatamalla, satikka unohtu."
Saatiin remonttitili avattua ja minä päätän kävellä Ikeaan etsimään siskon joululahjaa ja meidän suihkuseinää ym. Kierrän Ikean takaa löytyvältä tieltä sisäänkäynnille vain huomatakseni kaupan olevan täysin sulki! "No höh, aukeaa vasta kymmeneltä. Palellun ennen sitä, kotiin siis."
Bussipysäkillä tutkailen paperia seinällä, "miten nii ei tuu busseja useammin? Ai tää on lauantai lista.. hups! Aah, no nyt näyttää paremmalta."
Pääsen kotipysäkille ja jalat kantaa lähiremonttikauppaan tarkistamaan johtavaa mosaiikki vaihtoehtoa vessaan. Juttelen kivan myyjän kanssa ja kummallisesti kun lähen kaupasta, tajuan maksaneeni ja tilanneeni mosaiikin! "Mitä tapahtu?"
Ruokakauppaan, "se ei voi mennä pieleen! ..Mikä totaki henkilökuntaa vaivaa, yrittivät myyä mulle kaikkee ylimäärästä, outoa!" No siitä onneks selvittiin ihan listalla pysymällä.
Kotona alan tekemään piparitaikinaa numero 2. "Kiehauta ja eiku ulos jäähtymään." Pyykkään välissä ja selailen nettiä. "No nii, eiköhän nyt tehä taikina loppuun ja sitte töihin. Hmmm.. miksi tää maistuu toffeelta? Ei samperi, unohin laittaa mausteet! Äkkiä inkivääriä, kanelia jne. Maistuu yhä toffeelta.. no kai ne sinne sulaa ajan kanssa. Jauhoja perään, tuleepa niitä paljon, oon näköjään melkein tuplannu jauhojen määrän viime vuonna! Tais olla aika litku ohje, no laitetaan. Ei nää imeydy kaikki tonne! en laita loppuja, ai melkein kaikki meni jo, ei niitä saa kovin lapottua poiskaan tuolta.. olkoo, jääkaappiin."
Töihin. Bussissa huomaan aina jotai ärsyttävää/huolestuttavaa, nyt huomion vei ihan normaalin näkönen aikuinen mies etupenkissä; kaivaa nenää, katsoo ulos tullutta mönjää, pistää suuhun ja makustelee. ("YÄK!") Sormi nenään, katsotaan löydöt ja eiku mussun mussun vielä kaks kertaa. "Pakko päästä pois täältä, eikö kukaan muu huomaa mittää? Millähän pysäkillä mun pittää jäähä?" Kaivan kännykän esiin ja avaan reittioppaan. "Jaa, taietaan just olla oikeella pysäkillä, äkkiä ulos."
Kaupassa teen ostoskierroksen ja kattelen huovutettavia lankoja tulevaan huivi projektiin, "ei näy roosaa, onkohan sellasta olemassakaa vai pitääkö sekottaa ite oikee sävy?" No töihin. Saan lätkän ja vaihdan vaatteet, palaan kassan avaimia ja koodeja hakemaan. Täti ihmettelee, kun ei löydä mua listaltaan, minä tähän tottuneena näytän vuoron vahvistus tekstiviestin ja hän tuumaa minun olevan väärässä kaupassa! "Ei oo tosi! Tää päivä vaan paranee!"
Äkkiä juoksen vaihtaan vaatteet, soitan oikeaan kauppaan ja eiku ulos vikkelästi, aikaa 15 min. vuoron alkuun. Juostessani soitan siskolleni ja pyydän rukoileen mun aivojen paluuta. Onneks tässä kaupassa oli oikein lepposa rouvva ja määki olin ihan ajoissa. Se sano, että rahat on valmiina kassalla, mutta tadaa, eipä ollu. Palasin rahanhaku pisteeseen ja sain pahoja katseita asiakkailta ku menin sivuluukulta kyseleen pohjaa. Loppujen lopuks sain käskyn mennä toiselle kassalle, jolla oli rahat valmiina ja avasin kassan vain minuutin yli aloitusajan.
Loppu illan sitte tiputtelin kaikkee mahollista, koska kassojen hihnat oli ilmeisesti putsattu ja huollettu, toisin sanoen kaikki välikapulat, mun sormet ja koko kassan lastausalue pöytineen ja hihnoineen oli ihan öljyssä. Siitä hajusta tuli mieleen keilarata ja luistoki oli tosi.. no luistava.
Kotiin pääsin ku juoksin reittioppaan kannustamana kilometrin seuraavalle bussille. Äitini soitti ja lohdutti, ettei aivottomuuteen ole parannusta tiedossa, vaan se kulkee suvussa ja pahenee iän karttuessa. Loistavaa..
tiistai 13. joulukuuta 2011
Taidokasta kodinhoitoa
Kaikki munt tuntevat tietää etten osaa hoitaa kotia, täällä on aina sotkusta. Jätän tavarapinoja joka tasolle (ja hyllylle, sohvalle, lattialle, kaapin päälle jne.). Oikeesti jos me voitettas lotossa, nii se raha hyödyttäis muitaki, koska sillä työllistettäs meille yks kokoaikanen kodinhoitaja loppuelämäksi.
Näin reissun alla en es yritä siivota vaan pesen vaa lissää pyykkiä ja lapon puhtaat sohvalle kasaan muitten sekkaan. Viikon päästä me lähtään joulun viettoon hankien keskelle, pois täältä satteesta ja syksystä. Oulussa on kuulemma sen verra lunta, että kännykän saa hukattua jos ei pidä tiukasti kiinni, näin kävi tänä aamuna mun vanhimmalle siskolle ku oltiin puhelimessa.
Joku aika sitte kastelin kukkia ja ukko kysy: "How about that one, why aren't u watering this one?" se sano osottaen nimetöntä heinäpuskaa.
No minä siihen kulmiani kohottaen; " This? It doesn't need any water, it's plastic. What? U have been watering it?"
Ukko; "Yeah about two months..."
Ja niin tosiaan ku kallistin puskaa hieman nii lätäkköhän sieltä tippu. Että nauroin ukon loistavalle huomiokyvylle. Ja kuitenki yhä pidän miestäni fiksuna ja aivot omaavana ihmisenä, hieman tuo käytännöllisyys ja logiikka vaan ei oikein oo sen vahvoja puolia, nyt lisäämme joukkoon vielä tuntoaistin puutteen.
Näin reissun alla en es yritä siivota vaan pesen vaa lissää pyykkiä ja lapon puhtaat sohvalle kasaan muitten sekkaan. Viikon päästä me lähtään joulun viettoon hankien keskelle, pois täältä satteesta ja syksystä. Oulussa on kuulemma sen verra lunta, että kännykän saa hukattua jos ei pidä tiukasti kiinni, näin kävi tänä aamuna mun vanhimmalle siskolle ku oltiin puhelimessa.
No minä siihen kulmiani kohottaen; " This? It doesn't need any water, it's plastic. What? U have been watering it?"
Ukko; "Yeah about two months..."
Ja niin tosiaan ku kallistin puskaa hieman nii lätäkköhän sieltä tippu. Että nauroin ukon loistavalle huomiokyvylle. Ja kuitenki yhä pidän miestäni fiksuna ja aivot omaavana ihmisenä, hieman tuo käytännöllisyys ja logiikka vaan ei oikein oo sen vahvoja puolia, nyt lisäämme joukkoon vielä tuntoaistin puutteen.
sunnuntai 11. joulukuuta 2011
Joululahjat
Kymmenen päivää jäljellä reissuun lähtöön.
Joululahjat valmiina?
Ei.
Joululahjat ideoitu?
Ei.
Piparit tehty?
Ei.
Talon pakkaus alotettu remppaa varten?
Ei.
Remontti valmistelut tehty?
Osa joo.
Missä mun pää on, en saa päätöksiä tehtyä, jos saan, nii heti kohta oon vaihtamassa mielipidettäni. Koitan valita seinien värejä, mutta arastelen. Pitää valita oikein noissa remonttipäätöksissä, mutta käsitöissä voi aina korjata jos menee pieleen.
Siskon lapaset on tehty, mutta en oo niihin tyytyväinen ku äitini ja metsätähti molemmat sano että ranne on tiukka, korjatako siis nyt vai vasta kun lahjansaaja on koittanu niitä. Myöski hirvikuviot tuli väärinpäi.. ne kävelee poispäi toisistaan, vaikka tarkotus oli töllätä toisiinsa. Ihan kämmi siis.
Caron lapaset on ollu valmiit jo jonku aikaa, mutta ne on jättiläiset ja rumat. Niihin en halua koskee ennää.
Mamman säärystimet on työn alla, pitäs keksiä niihin joku kuviointi. Teen kuviot aplikoimalla jälkikäteen nii ite neulominen ei hidastu, kirraa tai löysty.
Anopin lahja on aina kinkkinen. Tein koruja, ehdotin tossuja, juhlavia tai arkisia hartiahuiveja, lapasia, mikään ei kelvannu mun miehelle, kaikki oli ihan metsään mitä ehotin. Nyt oon päättäny että se saa kauppakasseja, sekin kuulemma on turhaa kun sillä on sellanen mummon perässä vedettävä rullajuttu, niinku mullaki. Entä sitte, teen kassit ja sillä siisti, en jaksa enää jappasta hänen lahjan kaa.
Ongelma on kuitenki Loren nuorin sisko, se joka ei tykkää munsta, enkä määkää hirveesti hänestä. Joka vuos teen jotai itse yhdelle heistä ja loput ostan. Tänä vuonna oli anopin vuoro saaha itetehtyä, mutta koska Caro pyysi noita lapasia multa ja ne toimitetaan joulun tienoilla, nii ne näyttää kuin joululahjalta, jos teen ostoskassit anopille nii mitä teen "pikku käärmeelle"? Aika loppuu kesken. Tein sille hartialämmittimen viime vuonna, enkö vois antaa kynttilän tänä vuonna, itsetehdyn vai itse ostetun? Ostetun, ehottomasti, en ala enää kiduttaan itteeni.
No joo laukkutehdas käynnistyköön.
Joululahjat valmiina?
Ei.
Joululahjat ideoitu?
Ei.
Piparit tehty?
Ei.
Talon pakkaus alotettu remppaa varten?
Ei.
Remontti valmistelut tehty?
Osa joo.
Missä mun pää on, en saa päätöksiä tehtyä, jos saan, nii heti kohta oon vaihtamassa mielipidettäni. Koitan valita seinien värejä, mutta arastelen. Pitää valita oikein noissa remonttipäätöksissä, mutta käsitöissä voi aina korjata jos menee pieleen.
Caron lapaset on ollu valmiit jo jonku aikaa, mutta ne on jättiläiset ja rumat. Niihin en halua koskee ennää.
Mamman säärystimet on työn alla, pitäs keksiä niihin joku kuviointi. Teen kuviot aplikoimalla jälkikäteen nii ite neulominen ei hidastu, kirraa tai löysty.
Anopin lahja on aina kinkkinen. Tein koruja, ehdotin tossuja, juhlavia tai arkisia hartiahuiveja, lapasia, mikään ei kelvannu mun miehelle, kaikki oli ihan metsään mitä ehotin. Nyt oon päättäny että se saa kauppakasseja, sekin kuulemma on turhaa kun sillä on sellanen mummon perässä vedettävä rullajuttu, niinku mullaki. Entä sitte, teen kassit ja sillä siisti, en jaksa enää jappasta hänen lahjan kaa.
Ongelma on kuitenki Loren nuorin sisko, se joka ei tykkää munsta, enkä määkää hirveesti hänestä. Joka vuos teen jotai itse yhdelle heistä ja loput ostan. Tänä vuonna oli anopin vuoro saaha itetehtyä, mutta koska Caro pyysi noita lapasia multa ja ne toimitetaan joulun tienoilla, nii ne näyttää kuin joululahjalta, jos teen ostoskassit anopille nii mitä teen "pikku käärmeelle"? Aika loppuu kesken. Tein sille hartialämmittimen viime vuonna, enkö vois antaa kynttilän tänä vuonna, itsetehdyn vai itse ostetun? Ostetun, ehottomasti, en ala enää kiduttaan itteeni.
No joo laukkutehdas käynnistyköön.
keskiviikko 7. joulukuuta 2011
Remonttia
Mun vanhemmat kävi meillä pikavisiitin viikonloppuna, lähinnä iskän piti saaha tehtyä remppa suunnitelma ja sehän meniki ihan erilailla ku olin aatellu. En saakaan uutta lattiaa vaan korjataan nykyinen kaapista löytyneillä ylijäämä paloilla. Ässätex-tapetteja ei tarvikaan massata piiloon vaan ne on mahollista korjata paikallisesti. Kaikesta tuosta säästeliäisyydestä ylijäävällä rahalla me saahaan vessaan ja kylppäriin kaapistot!!! Ihanaa!
Mää saan viikata pyykit kylppärin pöydällä, ei tarvi vallata sohvaa!!! Hurraa ja fanfaareja kiitos!
Yllä vessa kaikessa loistossaan. Vasemmalla kylppäri kaikkine mukavuuksineen.no johan oli
Taas pompin blogilta toiselle.. lopputuloksena on taas sama ajatus; en uskalla kirjottaa rehellisesti ajatuksiani, mun blogi on liian tunnistettavissa, täytyy vaihtaa kuvat naamattomiksi ja muokata tekstejä tai jotai, että saan sanoa ajatukseni ulos rehellisesti ja pelkäämättä kadulla lentäviä mätiä kananmunia.
Löysin tällasen ajatuksia herättävän tekstin; http://www.lily.fi/juttu/21-syyta-jaada-kotiaidiksi
Tää oli niin itseensä täynnä ja tuli mieleen nuori ihminen, jolla ei oo vielä elämänkokemusta sen vertaa, että tajuis ettei kaikki oo samasta muotista tehty. Mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle ja niin edelleen. Sama ku sanois että kaikkien maailmassa pitää tehdä just niinku mää oon tehny. Tää kirjottaja vielä korottaa itteensä muita viisaammaksi ylijumalaksi sanomalla vähänväliä esimerkkejä miksi juuri hänen tapansa tehdä asiat ovat koko muuta maailmaa parempia ja kuitenkin viimeinen peruste kotiäitiyden puolesta kuuluu;
"Downshiftaus. Hiljaisuus, rauha ja rakkaus, vähäisempi virikkeellisyys, hitaampi rytmi, tyhjemmät päivät, jopa tylsyys. Niistä syntyy terveitä, tasapainoisia, luovia ja rakastavia lapsia ja aikuisia rakentamaan parempaa maailmaa."
Voi elämä, että maailmaan mahtuuki näitä itseriittosia "viisaita". Mulla oli joskus nuorena ja naiivina kuvitelma, että mulle tulee sitte liuta lapsia, 6-8 ja oon kotiäiti parhaasta päästä. Kun sitte Tomaatti tuli maailmaan olin jo huomannu kuinka yksinäistä ja masentavaa on kun muut kaverit jatkaa elämäänsä ja itse jäät ilman muuta ajateltavaa (ja aivoja stimuloivaa toimintaa) ku kipeät kaasut ja synnytyksen pelko. Ilman muuta seuraa ku ulkomaalainen poikaystävä, jolla ei oo omia kavereita, ei mitään muuta omaa tässä maassa ku tietokoneensa, jolla pitää yhteyttä perheeseensä.
Synnytys toi mukanaan kaiken (perätila-liian kapea lantio-sektio) draaman jälkeen kauniin pojan ja masennuksen, jota kesti kauan. Muistan hymyilleeni aidosti ekkakerran muulle maailmalle vasta yli kaks vuotta sen jälkeen. Tomaatille hymyilin kyllä aidosti, mutta muu maailma oli kokoajan pakkopullaa, suoriutumista, jopa mun ihana mieheni. Ainoa mistä sain enerkiaa oli uus koulu, jonka alotin kun en enää kestäny olla yksin kotona vauvan kaa hiljaisuudessa.
Nyt kun väliin on mahtunu piristymistä ja eroa, paluuta yhteen ja naimisiin menoa, muuttoa ja työtä, toisen lapsen yritystä ja paljon epäonnistumisia ja yks onnistuminen sekä menetyksen surua, voin vain sääliä niitä kurjia jotka kuvittelee heidän tapansa tehdä asioita olevan ainoa oikea tapa.
Jokainen tehköön parhaansa ja jos ei itse kykene syystä tai toisesta niin ulkoistakoon kyseisen tarpeen saannin, se on jokaisen oma asia, ei pidä tuomita!
Löysin tällasen ajatuksia herättävän tekstin; http://www.lily.fi/juttu/21-syyta-jaada-kotiaidiksi
Tää oli niin itseensä täynnä ja tuli mieleen nuori ihminen, jolla ei oo vielä elämänkokemusta sen vertaa, että tajuis ettei kaikki oo samasta muotista tehty. Mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle ja niin edelleen. Sama ku sanois että kaikkien maailmassa pitää tehdä just niinku mää oon tehny. Tää kirjottaja vielä korottaa itteensä muita viisaammaksi ylijumalaksi sanomalla vähänväliä esimerkkejä miksi juuri hänen tapansa tehdä asiat ovat koko muuta maailmaa parempia ja kuitenkin viimeinen peruste kotiäitiyden puolesta kuuluu;
"Downshiftaus. Hiljaisuus, rauha ja rakkaus, vähäisempi virikkeellisyys, hitaampi rytmi, tyhjemmät päivät, jopa tylsyys. Niistä syntyy terveitä, tasapainoisia, luovia ja rakastavia lapsia ja aikuisia rakentamaan parempaa maailmaa."
Voi elämä, että maailmaan mahtuuki näitä itseriittosia "viisaita". Mulla oli joskus nuorena ja naiivina kuvitelma, että mulle tulee sitte liuta lapsia, 6-8 ja oon kotiäiti parhaasta päästä. Kun sitte Tomaatti tuli maailmaan olin jo huomannu kuinka yksinäistä ja masentavaa on kun muut kaverit jatkaa elämäänsä ja itse jäät ilman muuta ajateltavaa (ja aivoja stimuloivaa toimintaa) ku kipeät kaasut ja synnytyksen pelko. Ilman muuta seuraa ku ulkomaalainen poikaystävä, jolla ei oo omia kavereita, ei mitään muuta omaa tässä maassa ku tietokoneensa, jolla pitää yhteyttä perheeseensä.
Synnytys toi mukanaan kaiken (perätila-liian kapea lantio-sektio) draaman jälkeen kauniin pojan ja masennuksen, jota kesti kauan. Muistan hymyilleeni aidosti ekkakerran muulle maailmalle vasta yli kaks vuotta sen jälkeen. Tomaatille hymyilin kyllä aidosti, mutta muu maailma oli kokoajan pakkopullaa, suoriutumista, jopa mun ihana mieheni. Ainoa mistä sain enerkiaa oli uus koulu, jonka alotin kun en enää kestäny olla yksin kotona vauvan kaa hiljaisuudessa.
Nyt kun väliin on mahtunu piristymistä ja eroa, paluuta yhteen ja naimisiin menoa, muuttoa ja työtä, toisen lapsen yritystä ja paljon epäonnistumisia ja yks onnistuminen sekä menetyksen surua, voin vain sääliä niitä kurjia jotka kuvittelee heidän tapansa tehdä asioita olevan ainoa oikea tapa.
Jokainen tehköön parhaansa ja jos ei itse kykene syystä tai toisesta niin ulkoistakoon kyseisen tarpeen saannin, se on jokaisen oma asia, ei pidä tuomita!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)