Uljas Aivo Kustaa vai Wilkas Ukko Mies

Joku mun perheen tunteva voiki jo yläotsikosta päätellä, että äitsykkä on taas ollu kyläilemässä meillä. Niin onki, kokonaisen viikon! Viikon ajan kuulin mitä kamalampia nimiä ja vieläpä kokonaisina rimpsuina.

 

Vakavasti puhuen, viimisen kuukauden ajan meillä on ollu joka yö joku extra perheenjäsen tai sitte Tomaatti on ollu poissa. Viime yö oli ainoo ku oltiin ihan kolmistaan keskenämme normaalisti. Ihanaa ja erilaistahan se on ollu, mutta myös väsyttävää elää kokoajan varpaisillaan, valmiina ryntäämään sairaalaan, puhumattakaan kui inhottaa pitää toisia valmiusasemissa lapsenlikaksi.

 

Tänään kävin yliaikasuus kontrollissa (41+5) ja tuumasivat, että pää on nii alahaalla, ettei voi arvioida kohdunkaulan pituutta, mutta pehmenny se on. Kaaleppi Viking on ny ehkä 3,4kg ja pitäs mahtuu vielä alakautti. Seuraavalla kerralla tuun kuulema laukun kans sillä asenteella, että jään, mutta ei saa kuiteskaa liikaa pettyä jos en jääkkään.. Ne anto ajan torstai aamuks (42+1), mutta on hyvin mahollista, että Viljami Jooseppi syntyy ennen sitä. Sanohan ne jo sillon aiemmissaki arvioissa, että "tossa se pää tuntuu". Melkein hölmönä kuvittelen jo lapsen hiusten kohta valahtavan ulos mun haarojen välistä, kiiltävät pitkät mustat hiukset tietysti, sellaset 20 senttiset. Jos mitää ei ala tapahtuun torstaihin mennessä nii sitte kokeillaan kai ballunkia ja muuta räpläystä ennen leikkauspäätöstä. Sitä ennen kuiteski ohjelmassa on portaita, haravointia, lattioiden moppausta ja kävelyreissuja, sekä paljon pyykkikorin kanniskelua. 

 

Nyt kuitenni on nii ähky olo ku ei voi istuu enää olleskaa istuvassa asennossa, koska maha on laskeutunu tosta yläkuvasta (40+4) vielä lissää. Viime viikolla piti vielä ostaa uusia mammapaitoja ku kaikki alko kummasti puristaan ihanan ahistavasti mahasta. Takin sulkeutumisen kaa oon taistellu jo kolmisen viikkoo ja nyt se on päällä silleen kivasti pussittaen kangasta kainaloihin ja tisseihin, nousten kokoajan ylemmäs. Vielä sillä haravoimaan lähtee, mutta bussipysäkillä jököttäessä jäätyy ku alle ei mahu ku yks ohut paita jos haluu takin vielä kiinnikin. Farkkumekko on ihan kurassa eilisestä haravoinnista, mutta uskaltaako sitä laittaa pesuun ku sitte se on märkänä lähdön koittaessa ja muuta vaihtoehtoo ei oikein enää oo tuonne kylmyyteen (+4-+8).

Muuta häppeninkiä tässä on ollu ukkoni ikääntyminen ja sitte sitä normaalia arkea, eli ukon sisko voi pitää talon siisteyskommentit ihan ittellään, meillä on nääs koti eikä mikkää edustusasunto. Siivotaan ku jaksetaan ja fiksataan ku taas uskaltaa olla tekemisissä maalien kaa. Mies sai minulta ja poijjalta pari paitapuseroa revenneiden ja tahraantuneiden tilalle (ei se silti pois heitä niitä vanhojakkaa!!) ja ulkoiluun syyshanskat lahjaks.

 

Meille on nyt muuttanu myös Batman, sekä hänen urhoollinen poroja rakastava apurinsa "Bat-isi". Yhessä nää sankarit pistää rikolliset vankilaan! Suosittelen kyllä joka perheeseen mielikuvituksellisia vaatteita, mutta varotan myös; niitä ei saa pois päältä! Tietysti Tomaatti ois tahtonu mennä tarhaan tuolla yöpuvulla, mutta aika helposti sain sille päähän, ettei yöpuvulla kuljeta ihmistenilmoilla.

Uusia asioita

Ei kaikki uudet asiat aina liity vauvva-aikaan. 5-vuotiaan Tomaatin kaa on koettu taas lisää uusia juttuja ja jotain niistä on kai opittukki, lähinnä minä.


"Itse valittu" reppu:
 
Poikamme on vauvvasta asti käyttäny omana reppunaan sitä kirjakerhon muumireppua, joka kyllä ei kauaa ehjänä kestäny, mutta solmun kanssa on toiminu siedettävästi, koitan nääs hillitä shoppailuani ja opettaa lapsestani hieman vähemmän materialistista kuin ite oon! Siihen onneks on auttanu, ettei tavarakauppoja oo kävelyetäisyydellä ja nämä kiroamani mäet estää mua pyöräilemästä suuren tavaramäärän kanssa, ei sillä että tässä tilassa pyöräilisin enää ollenkaa vaikka ois alamäki.
 
Kuitenni, tossa syyskuvastojen ilmestyessä Prisma mainosti tietysti koululaisille reppuja ja näköjään myös tarhalaisillekki oli omansa. Minähän tulin siihen tulokseen, että 5-vuotiaan repun tulisi olla hieman suurempi kuin vauvvalla, koska tarhakamppeetki on kasvaneet lapsen mukana ja vievät siis suuremman tilan. Tomaatille siis näytin kyseistä sivua ja hän pitkän selityksen jälkeen (kuinka kelläki on minkäkilainen reppu tarhassa ) valitsi mieleisensä ja minä seuraavan kerran Sellon seudulle mennessäni katsastin alennusmyynneistä seuraavia vaatekokoja ja pidin silmät auki myös halutulle repulle. Kävi niin, että löysin samalla aiheella varustetun repun H&M:ltä puolet halvemmalla kuin Prisma mainosti, joten en paljoo jääny miettimään kumman ostan. Myöhemmin vielä vertasin reppuja vierekkäin ja koossakaan ei ollu ku millien ero niin olinhan tyytyväinen.
 
Kotona jänskäsin mitä poika tuumaa kun reppu on hieman erilainen, mutta hänpä oliki ihan innoissaan, tuskin huomas mittään. Hää kanto reppua joka paikkaan, jotta kaikki näkee sen, ohikulkijoille piti kääntyä selin, jotta varmasti huomaavat hänen uuden reppunsa. Öisin poika hiippaili hakemaan reppunsa eteisestä tyynynsä viereen sänkyyn kaveriksi. Parin päivän päästä hää sitte kiikutti mulle Prisman mainoksen nähtäväksi, että repussa on hieman eri kuva, vaikkaki sama hahmo.
- No oho niinpä onki, kummallista. Tämähän on hieno kuva mikä sulla on, pittääkö se viiä takas kauppaan?
- Ei..

Opimme siis, ettei Tomaatille saa näyttää kuvaa aiotusta ostoksesta, koska matkan varrella saattaa löytyä jotain parempaa/halvempaa ja yhtä hyvää.


Lapsi "shoppailee":
 
Joku alevaate keikka suoritettiin pikaisesti Tomaatin kaa kaksin. Paha virhe! Aiemmin ku raahasin aleista vaatteita kotiin seuraavia kokoja varten, poika tykkäs kaikesta ja oli oikein ilonen. Nyt ku hän pääs kauppaan, hän näki jonku numeropaidan miesten puolella ja siitäkös se suru tuli ku lapsille ei ollukkaan moista (ilmeisesti jotain koripallopaidan tapaista numerointia). Seuraavaksi kyllä nyökytteli (ei kovin innokkaasti) äitin ehdottamille lasten vaatteille, mutta kassalla sitte alettiin parkumaan kuinka hän ei niitä halua, koska hällä on jo kitarapaita ja noissa ei oo numeroita. No minähän maksoin ostokseni ja istahdin sitte pojan kaa alas selittään, että se kitarapaita on kohta pieni kun Tomaatti kasvaa isoksi pojaksi ja että tämä uus käy hänelle sitten esikoulussa. Ja että kyllähän tässä yhdessä paidassa (kuvassa) on numeroita, käviskö se, koska lapsille ei ole sellasta aikuisten numeropaitaa. Kyllähän se itku loppu, mutta ei se nyt normaaliin tapaan pomppinu ja hihkunu moneen tuntiin. Isiki ihmetteli kuinka poika on noin allapäin.

Nyt kyseinen paita on jo hänen lempparinsa ja sitä pitää näyttää kaikille kuntosalilla.. öh urheilullista..

Opinpa siis, etten shoppaile hänen kanssa vielä.


Lapsi valitsee ite kaverinsa:

Tässäki kuussa on koettu jotai uutta taas: naapurin lapset tuli hakemaan Tomaattia ulos. Tämä kertoi meille sen, että poika on oikeesti kohta koululainen, mutta myös sen, että naapurin lapset juoksee kylillä ilman vanhempiaan! Meille ihan käsittämätöntä nykyaikana. Me on Loren kaa molemmat nähty monenlaisia hulluja maailmassa, eikä koskaan voida ymmärtää, että alle kouluikäinen kulkis yksin, olkoonki vaikka naapuriin tai oman kerrostalon pihaan, mutta kun niitä muita asukkaita ei tunne, saatikka niitä pihalla kulkevia ulkopuolisia. Lapsihan kyllä luottaa kaikkiin aikuisiin ja juttelee tuntemattomille hyvinki helposti, enkä halua kasvattaa lapsiani pelossa, mutta en myöskään aio antaa kellekkään tilaisuutta vahingoittaa meiän lapsia milläänlailla. Ei tulis mieleenkää sallia oman 5-vuotiaan, saatikka vielä nuoremman, mennä leikkimään kaverilleen, jonka kotioloista en tiiä mitään, enkä vanhempia tunne.

Meille saa kyllä tulla leikkiin ja uloski tullaan vanhemman kanssa, mutta tuntemattomien kotiin mun lapset ei mee ilman vanhempaa. Opinpahan sen, etten minä voi aina päättää kenen kaa lapsi ystävystyy.

Kesän tapahtumia

Kesällä tunnettu tapa on viettää lomaa, meille se tarkottaa aina sukulointia ja kavereita. Äiti kävi meillä mun veljen naisen ja tyttären kaa päiväseltään tuomassa vauvvan vaatteita. Oli ihana huomata kuinka Tomaatti leikki nuoremman tyttöserkun kaa hienosti yhteen, eikä ninjoista ja aseista kuultu liikaa. Tosin pihalla piti sitte sanoa tiukasti ku poika ois halunnu jäähä naapurin pojan ninjoilla leikkimään muiden poikien kaa eikä enää serkun kaa. Miks lasten pitää aina tulla leuhkiin toisilleen kellä on eniten ja hienoimmat lelut? Ainaki täälläpäin pojilla on tuo ärsyttävä tapa. Nyt onneks tarhassa ei enää oo lelupäivää, nii ei tulla itkun kaa kotiin. Tosin sinne mennään nyt jonku aikaa itkien ku ei saa tuua lelua muille näytettäväks ja jotku toiset silti tuo.

Pohjoisen reissu tuli vihdoin maholliseks kaiken sairastelun ja uudelleen aikataulutuksen jälkeen heinäkuussa. Tänä kesänä päätettiin majottua kaverille eikä perheen nurkkiin. Päätös oli mieluinen monessa mielessä; Tomaatilla oli ikätoveri talossa, mää sain jutella Mingin kaa useammasta asiasta kuin ohimennen vieraillessa ois kerenny ja ukotki viihty keskenään, koska Mingin mies puhuu englantia.

Lore vuokras meille ekoauton, joka sammuttaa moottorin joka liikennevaloissa. Muutamaan otteeseen sille naurettiin kun ei oltu moiseen totuttu, mutta moottoritiellä se jo unohtu. Matka suju suht hyvin, kiitos tiuhaan löytyvien vessojen. Autoilu isolla mahalla tosiaan ei oo kovin kivaa, kivutonta tai huoletonta, tien pomppuisuudesta riippuen mun piti päästä tarpeilleni tai muuten vaan saaha tauko tunnin tai puolentoista välein, koska vauvva pongahti aina rakkoa vasten, eikä sekää ihan kokoaikaa olostaan nauttinu ja mää sain tuntee sen kiukkukohtaukset nahoissani.

Oulun seudulla nautittiin olostamme Mingin talossa ja siinä sivussa nähtiin kavereita ja sukulaisia. Siskon tilanne tuli vihdoin selkeesti esiin ku kävästiin kattoon keskenään rymyäviä lapsia. Meininki oli ku Huvikummussa, paitsi että Peppi Pitkätossuki osaa huolehtia ittestään paremmin ku nää kaks riiviöö. Loreki vihdoin hahmotti, ettei kaikki oo hyvin. Hänen silmiin mun siskon avioliitto ja koti on aina ollu se täydellisyyden huipentuma, johon meiänki pitäs pyrkiä. No nyt tuo "täydellisyys" on tullu tiensä päähän ja sisko lapsineen muutti pois. Että muistan liianki hyvin mitä se arki oli yksinhuoltajana ku laps oireilee ja itte on ihan maassa ja kuiteski koulun vaatimukset hengittää niskaan tauotta vaikka miten pyytäs aikalisää.

Toivotaan, että tästä erosta on hyötyä, joko se parantaa heiän välejään ja saa kaipaamaan ja arvostamaan toisiaan tai sitte löytäisivät hymyn naamalleen muualta. Viimesimmän tiedon mukkaan lapset ainaki on tosi tyytyväisiä nykyseen tilanteeseen, mikä pistää miettiin, kuinka kurjaa niillä on ollu aiemmin? Isänsä ei heitä aluksi oikein halunnu ottaa omina viikonloppuinaan, mutta nyt näyttää siltä, että joku on puhunu sille järkee ku ei enää viimeks urputtanu vastaan, mutta nyt se on taas kysyny onko hänen pakko ottaa lapset luokseen. Lorelle oon kummastellu ääneen, kuinka joku ei halua nähä omia lapsiaan es kahtena viikonloppuna kuussa, miten voi olla miehessä niin vähän kiinnostusta omiin lapsiinsa? Mun on vaikee käsittää tuota, koska Lore on niin kiinnostunu Tomaatista ja ne leekaa yhessä kokoajan niin tiiviisti, että mun on vaikee saaha itteeni siihen symbioosiin. Ne on ku parhaat kaverit tai veljekset ja mää sitte välillä vien jommankumman huomioo toiselta.

Pikasesti kerkesin nähä Maatalon Emäntää teekupposen yli. Puhelimessa se kuulosti niin onnelliselta, että aiemmat epäilyt hänen hyvinvoinnista keveni mun mielestä. Kun sitte nähtiin nii olihan se hieman vaivaantunu taas, mutta ei läheskään samallalailla ku aiemmin isommassa porukassa. Epäilen yhä, että heillä on jotain ongelmia lapsensaannissa, mutta kun hän ei halua asiasta avautua, niin en utele. Maalaistalon Emäntä on aina ollu lapsirakas ja niin kuulema miehensäki. Aiemmin hän sano lapsien ajan koittavan kun hän saa koulun päätökseen ja löytää töitä. No nuo asiat on tapahtunu jo vuosia sitte. Nyt hän kuiteski alotti keskustelun nopsasti selittämällä kuinka vielä ei ole ajankohtaista saada lapsia.
Öh, en kysyny mitään, joten en osannu tuohon mitään sanoakaan. Jokaisen oma asiahan se on tuleeko lapsia tai millon ja miten monta. Ei mulle oo kukaan tilivelvollinen perheensä koosta. Lähinnä heräs ajatus, että elämä on etäännyttäny meitä, mutta enemmän kuilua on tullu hänen ja muiden likkojen välille, koska heitä Maatalon Emäntä ei nää kahenkesken niinku mua. Meiänki tapaamiset on niin edustus tapaamisia kun niitä harvoin es sattuu. Toivottavasti ne rentoutuis.

Alet tuli kierrettyä Mingin kaa ja mukaan lähti värikkäitä kimpsuja. Kauppaan oli myös ilmaantunu taas vihreetä huopasta, joten sitä piti saaha, koska tossut on yhä kesken..

Mummun näkeminen oli aikamoinen shokki, joten siellä ei kauaa viivytty ku kyyneleet pyrki pintaan, eikä mummu jaksanu seurustella muutamaa minuuttia pitempään. Kamala miten pitää kitua loppuun, mitä elämää se tollanen on? Tunnelma oli ku kuolinvuoteella ja kuitenki se kuolinvuode aika on alkanu jo vuos sitte ja kestää vielä ties kuin kauan. Kaikki vaan istuu sohvilla oottamassa kuolemaa ku yks makkaa sängyssä jaksamatta avata silmiään tai suutaan sekuntia pidemmäks. Itkuhan siitä tuli heti ku hissiin pääsi.

Muuten lomaa vietettiin Syötteellä Äitin vuokraamissa mökeissä. Äiti, kaikki hänen 7 lastenlasta äiteineen ja Lore ainoona ukkona. Voi pyhä jyssäys. Sanotaanko, että liian monta kokkia samaa soppaa keittämään ja että kotoa teininä jo pois muuttaneena majottuminen "ei kenenkään reviirillä" yhessä on kamalaa. Ei siitä sen enempää. Vierailtiin Ranuan eläintarhassa ja syötiin ihan liikaa, kuunneltiin hyttysiä ja kärsittiin hormoonihuuruista. Pelailtiin lapsuudesta tuttua lautapeliä; Tilipäivä ja koitettiin muistaa kaikki säännöt. Ei ihan muistettu niin keksittiin sitte omia.

Kotiin oli ihana palata ja matkan varrella pistäydyttiin kurkkaamassa Leipuri Hiivan perhettä ja kotia. Miks kaikki asuu niin kaukana? Ois ihana ku vois vaan päiväkävelyllä kurkata, onko ketään kotona vai voiko pistäytyä juttelemassa taivaan ja maan välisistä asioista. 

Lapset leikki ihanasti yhteen, vaikka ei ollu koskaan aiemmin es tavanneet ja kaverin koti näytti just häneltä. Pientä kaipuuta heräs omassa rinnassa laittaa ittellekki omakotitalo ku Ming remontoi lapsuuden kotiaan mieleisekseen ja Leipuri Hiiva laittaa omaa pesäänsä. Näillä hinnoilla me ei kuitenkaan Espoosta omakotitaloa tulla ikinä saamaan niin täytyy lopettaa moiset haaveet heti alkuun.

Missä meidän paikka on?

Eilen synkisteltiin, ihan kamalaan masennukseen asti. Kaikki oli ihan hyvin päivän ajan, mutta ku vähän neljän jälestä köpötin vakuutusputiikista kaupan kautta kotiin, niin kaikki ajatukset vyöry yli.

* Täällä on yksinäistä
* En halua kasvattaa lapsiani täällä, missä en ymmärrä millon pitäs korjata pojan outoa slangia vai huonoa suomea
* Haluan muuttaa paikkaan missä voi asua ovet auki ja kouluikäiset lapset saa juosta mielinmäärin pihalla ilman alituista kyttäystä
* Haluan ystävien pistäytyvän kylään yllättäen, ilman kuukautta sitten sovittua päivämäärää ja ohjelmaa

Joku viikko sitte tulin siihen tulokseen, ettei me voida aina olla reissaamassa joka ikisellä lomalla sukuloimaan ja kavereita näkemään, rahat ja enerkia ei riitä, täytyyhän meiänki joskus rentoutua ihan perheenä vaan.

Illalla kuitenki kaikki yllä mainittu masensi niin kovaa, että itkuhan siitä tuli. Koitin ensin sanoa ukolle, ettei näistä asioista ehkä kannata puhua ku hormoonit hyrrää, mutta silti siitä vaan puhuttiin.

Mies ekka tuumas, ettei hän oo valittanu kuuteen vuoteen, vaikka hälläki on ikävä Pariisiin, että määkää en sais valittaa. Hänhän ei koskaan pyytäny meitä muuttaan tänne, vaan minä itse halusin yhistää perheen. Kohta se rauhottu ja tuumas että jos tää mua näin repii nii me voidaan palata siihen systeemiin, että hän tulee viikonloppusin Ouluun meitä kattoon.

En halua tuotakaan, se oli raskasta aikaa kaikille. Haluan pitää perheen kasassa ja kasvattaa sitä kasaa yhessä, Lore on huippu isä ja antaa hyvän esimerkin lapsille, niin omille ku naapureittenki. Haluan hänet siihen kaveriksi, arkeen. Ja mää oon vihdoin uskaltanu luottamaan ja rakastaan.

Mutta mistä taikasauvva, joka ratkasis kaikki ongelmat?

Onko ihmiset kuin lohet ja haluu synnyttää siellä missä ite on syntyny? Vai kohistuuko tää kaipuu vaan omaan pihaan ja rauhaan, ystäviin? Vai johtuuko kaikki vaan siitä kahentunnin puhelusta nuoruuen kaverilta Mingiltä Oulusta? Aikuisiällä saadut kaverit ei oikein voi koskaa ymmärtää samallalailla ku ne pentuna yhessä kasvaneet.

Näyttää siltä, että meiän tulevaisuus on kuitenki täällä etelässä, alan ettiin tonttia jonku kuukauen päästä jos tää koti ei vieläkään tunnu kodilta.

Seksiä ja sympatiaa

Eilen alotin lukemaan Soolomamman blogia ihan sieltä arkiston alusta, koska halusin tietää koko tarinan. Soolomamma ja hänen Ex tuovat mieleen niin elävästi vanhimman siskoni ja hänen exänsä, että eläytyminen tapahtuu suurella välittämisellä. Tuollaisesta lukeminen ei ehkä ole kovin suotavaa ennen nukkumaanmenoa, koska mulle se tarina tuli heti uneenki.

Unessa mää olin Soolomamma tai hän oli minä noin niinku ulkoisesti, koska muilta kohdin tausta oli hänen. Hän/Minä olin jossai kahvilassa kun näin pöytien yli katsoen Upean Uroksen. (Tässä ainoa osuva kuva tästä uroksesta on tuo hymy.) Uroksen hiukset ei ollu kihartuvat ja ei ainakaan noin otsalla, yllään hällä oli vaalean harmaa puku, ei solmiota ja hän oli sokea. Uros puhui ystävilleen Italiaa omassa pöydässään, kunnes yks kaks se sokea Upeus jotenki hymyili suoraan Soolomammalle.

Hymyilystä hypättiin suoraan makuuhuoneen puolelle taivaallisiin hetkiin ja oih niitä Upean Uroksen rintalihaksia oisin voinu tunnustella pitempäänki.. Että pänni tässä vaiheessa saaha potku selkään ja herätä huomaamaan 5-vuotias "uros" selän takana tuhisemassa.

Oonki jo kerenny mietiskellä millon tää raskaus tuo tullessaan seksiunet. Tomaattia oottaessani olin niin, öh, horny, että ihan pelotti millon hyökkään vieressä nukkuvan naispuolisen ystävän kimppuun. (Mies asu vielä sillon Ranskassa, ystäväni "Leipuri Hiiva" tarjoutu seuraksi.)

Tää raskaus on erilainen, pääsin jopa näinki pitkälle (24+2) ennen moisia unia. Täytyy kuitenki sanoa, että yhdistävä tekijä näissä mun raskauksien seksiunissa on ollu, ettei itse seksiä näy ollenkaan, mutta se kiihkeys ja tunne on niin syvää, että sillä yhdellä kokemuksella lämmittäis kaikki yönsä elämänsä loppuun asti. Jos siis ei lisää sattuis saamaan. Se on sitä suurta tunnetta. Rakkautta.

Ihmisen kasvun kaari

Viikonloppuna vietin pitkästä aikaa viikonloppua tyttöjen kesken. Minä kulkeuvvuin Pinkille jo perjantaina alkuillasta ja roudasin mukana tuhottomasti vauvvan vaatteita. Ilta oli mukava ja saatiin maha-asiat hoidettua pois alta ennen ku Metsätähti ja Prinsessa saapu lauantaina alku iltapäivästä, he kun ei oo kiinnostuneita noista asioista.

Prinsessan kanssa en oo ollu tekemisissä millään lailla sitte viime keskenmenon, joten en ollu kertonu mitää meiän Wilkkaasta. Tuli kuiteski sellane tunne, että muut oli sanonu jotai ku se alusta asti tölläs mun mahaa, eikä silmiä, vaikka mun takki ei mitään paljasta.

Yhteinen aika kulu hienosti lauantain ajan, mutta sunnuntaina kaikilla tais tulla jo mitta täyteen ku kaikilla neljällä on vahvat mielipiteet ja toisinaan pölötetään toistemme päälle. Juoruilu yhteisistä ystävistä ja heiän valinnoista ja tekemisistä loukkaa joitain keskustelua kuulevia ja taas toisinpäin hetken kuluttua.

Nuorena selvittiin yhessä neljäki yötä ja yhä jaksettiin olla ilosia ja loukkaantumatta. Nyt vanhuus vissiin hiipiny jo mieleenki ku ei jaksa yhtä yötä pidempään.

Tulin kotiin, nii olin vaan tosi kiitollinen perheestäni. Halasin kumpaaki ukkooni pitkään ja hartaasti ja itkun sain just ja just piettyä piilossa. Miten voi niin tiiviille ryhmälle käydä noin? Kahden kesken jaksan Pinkkiä hyvin koko viikonlopun ja meen ilosena kotiin ilman murheita. Samoin uskon kestäväni kahta muutaki kahdenkesken, mutta lyödäänpä kaikki kasaan niin kaipaan tuuletusta välillä.

Metsätähti kiinnitti huomion kaikkiin meiän tuntemiin viiskymppisiin, millasta sosiaalista elämää heillä on. Meiän vanhemmilla ei ainakaa kovin kummosta. Yks kaveri jossaipäi samalla paikkakunnalla ja omat lapset kuka missäki. Häntä pelotti josko meillekki käy niin. Liian moni keskittyy vaan perheeseensä ja unohtaa ystävät, kunnes sitten yli puolet pariskunnista eroaa ja lapset muuttaa maailmalle. Siinä vaiheessa ystäviä ei yleensä enää ole kun ei ole pidetty suhteesta huolta.

Surullista, mutta täysin totta. Lohduttavaa on, että se on myös täysin ennalta ehkäistävissä. Kuunnellaan ja vaalitaan ystäviä, ei hyljätä vaikka miten he ärsyttäis, ystävä on kuitenki yhtä rakas kuin sisko.

Taidokasta kodinhoitoa

Kaikki munt tuntevat tietää etten osaa hoitaa kotia, täällä on aina sotkusta. Jätän tavarapinoja joka tasolle (ja hyllylle, sohvalle, lattialle, kaapin päälle jne.). Oikeesti jos me voitettas lotossa, nii se raha hyödyttäis muitaki, koska sillä työllistettäs meille yks kokoaikanen kodinhoitaja loppuelämäksi.

Näin reissun alla en es yritä siivota vaan pesen vaa lissää pyykkiä ja lapon puhtaat sohvalle kasaan muitten sekkaan. Viikon päästä me lähtään joulun viettoon hankien keskelle, pois täältä satteesta ja syksystä. Oulussa on kuulemma sen verra lunta, että kännykän saa hukattua jos ei pidä tiukasti kiinni, näin kävi tänä aamuna mun vanhimmalle siskolle ku oltiin puhelimessa.

Joku aika sitte kastelin kukkia ja ukko kysy: "How about that one, why aren't u watering this one?" se sano osottaen nimetöntä heinäpuskaa.

No minä siihen kulmiani kohottaen; " This? It doesn't need any water, it's plastic. What? U have been watering it?"

Ukko; "Yeah about two months..."

Ja niin tosiaan ku kallistin puskaa hieman nii lätäkköhän sieltä tippu. Että nauroin ukon loistavalle huomiokyvylle. Ja kuitenki yhä pidän miestäni fiksuna ja aivot omaavana ihmisenä, hieman tuo käytännöllisyys ja logiikka vaan ei oikein oo sen vahvoja puolia, nyt lisäämme joukkoon vielä tuntoaistin puutteen.

Aitoa rakkautta!

..toiset puut vaan rakastaa enemmän ku toiset..