Eilen synkisteltiin, ihan kamalaan masennukseen asti. Kaikki oli ihan hyvin päivän ajan, mutta ku vähän neljän jälestä köpötin vakuutusputiikista kaupan kautta kotiin, niin kaikki ajatukset vyöry yli.
* Täällä on yksinäistä
* En halua kasvattaa lapsiani täällä, missä en ymmärrä millon pitäs korjata pojan outoa slangia vai huonoa suomea
* Haluan muuttaa paikkaan missä voi asua ovet auki ja kouluikäiset lapset saa juosta mielinmäärin pihalla ilman alituista kyttäystä
* Haluan ystävien pistäytyvän kylään yllättäen, ilman kuukautta sitten sovittua päivämäärää ja ohjelmaa
Joku viikko sitte tulin siihen tulokseen, ettei me voida aina olla reissaamassa joka ikisellä lomalla sukuloimaan ja kavereita näkemään, rahat ja enerkia ei riitä, täytyyhän meiänki joskus rentoutua ihan perheenä vaan.
Illalla kuitenki kaikki yllä mainittu masensi niin kovaa, että itkuhan siitä tuli. Koitin ensin sanoa ukolle, ettei näistä asioista ehkä kannata puhua ku hormoonit hyrrää, mutta silti siitä vaan puhuttiin.
Mies ekka tuumas, ettei hän oo valittanu kuuteen vuoteen, vaikka hälläki on ikävä Pariisiin, että määkää en sais valittaa. Hänhän ei koskaan pyytäny meitä muuttaan tänne, vaan minä itse halusin yhistää perheen. Kohta se rauhottu ja tuumas että jos tää mua näin repii nii me voidaan palata siihen systeemiin, että hän tulee viikonloppusin Ouluun meitä kattoon.
En halua tuotakaan, se oli raskasta aikaa kaikille. Haluan pitää perheen kasassa ja kasvattaa sitä kasaa yhessä, Lore on huippu isä ja antaa hyvän esimerkin lapsille, niin omille ku naapureittenki. Haluan hänet siihen kaveriksi, arkeen. Ja mää oon vihdoin uskaltanu luottamaan ja rakastaan.
Mutta mistä taikasauvva, joka ratkasis kaikki ongelmat?
Onko ihmiset kuin lohet ja haluu synnyttää siellä missä ite on syntyny? Vai kohistuuko tää kaipuu vaan omaan pihaan ja rauhaan, ystäviin? Vai johtuuko kaikki vaan siitä kahentunnin puhelusta nuoruuen kaverilta Mingiltä Oulusta? Aikuisiällä saadut kaverit ei oikein voi koskaa ymmärtää samallalailla ku ne pentuna yhessä kasvaneet.
Näyttää siltä, että meiän tulevaisuus on kuitenki täällä etelässä, alan ettiin tonttia jonku kuukauen päästä jos tää koti ei vieläkään tunnu kodilta.
Pari viime päivää oon selannu noi miesten raskausblogit alusta tähän päivään ja jäi kauhistuttaan miksei meiän neuvolassa oo sanottu halastua sanaa synnytysvalmennuksesta. Luin Espoon sivuilta, että sitä tarjotaan vaan ensisynnyttäjille.
Hmm.. Aloimme siinä sitte Loren kaa muisteleen sinne viiden ja puolen vuoden taa, josko muistus mieleen jotai hengitys tai asentojuttuja tai mitä vaan:
Minä: Oli jäiset tiet, saatiin kyyti kotiin sun kollegalta, joka kaikkien yllätykseksi oli samassa tilanteessa ku me.
Lore: Tilanne oli kiusallinen, ihmiset nauro mulle, sääki.
Minä: Ai? Miksi?
Lore: No kun piti kertoo jotai ittestä nii sanoin; "hei, oon Lore. Tulin Suomeen viikko sitte." Kaikki katto äkkiä sun mahaa (29+5) ja repes ihan täysin.
Minä tähän: Niin, ne varmaa aatteli, että oot joku postimyynti poikakaveri tai sulla on supervoimia ku viikossa on päästy niin pitkälle.
Mutta oikeesti, pitäskö mun muka muistaa jotain synnytyksestä ku en oo koskaan sitä päässy kokeileen? Meiän jääräpää jäi jumiin mun kapeaan lantioon perätilaan, joten lääkärit ei antanu mun synnyttää alateitse vaan keisarinleikkaus oli ainoo vaihtoehto.
Toisaalta kuulosti tuolla kommenteissa poikien blogeissa, ettei niitä valmennuksia es mainosteta suullisesti vaan pitäs tutkia kaikki ne pienet lappuset sieltä seinältä.. *Huoh*
Soitan sinne.
P.S. Eipä noille näytä olevan netin mukaan puhelinnumeroa...
Aamulla vielä kuvittelin päivän kuluvan ompelun parissa ja ehkä hieman päiväunia sinne väliin, koska olo oli ihan nuutunu, ZOMBI! Mitähän blogia sitte luin ku sivupalkista löyty jonku toisen blogi ja siellä oli taas uus blogi, tälläkertaa miehen näkökulmaa raskaudesta.
Kyseinen blogi sai mut nauraan ääneen silmät märkänä ja pakkohan se oli lisätä omaan lukulistaan, sen verran hyvin se herätti. Kiitos Koijari. Ei aikaakaan ku kyseinen herra suositteli toista blogia ja johan koukutuin sinnekki miehen jutuille nauramaan. Nyt on pissat tullu pöksyyn jo kolmesti ja oon päässy vasta alkuun molempien arkistoja penkoessa. Voiko ihanampia blogeja löytyäkkään?
Varotuksen sana: AIHEUTTAA VATSALIHAKSIEN LÖYTYMISTÄ!
Meillä on tehty viime aikoina kovaa ajatustyötä ja huudeltu tiuhaan "veto", äännettynä vito. Anoppiki tekstas yks viikko useemmin ku viimisten kuuen vuojen aikana yhteensä. Miksi on niin vaikee löytää toiselle pojalle nimeä? Tytölle niitä tuntuu löytyvän jopa 15 eri yhdistelmää.
Ku Tomaatti synty, meillä oli jo nimi valittuna. Viimenen lisäys siihen tehtiin viikko pari pojan syntymän jälkeen saunan lauteilla, mutta mitään ei enää otettu pois. Vaihtoehtoja jäi vielä roimasti kalenteriin, sitä seuraavaa poikaa varten. Miksi ne ei siis nyt enää kelpaakaan?
1.) Muut tutut ja ystävät on onnistunu nappaamaan osan. Lemppari meni just äsken syntyneelle ystävän pojalle. Itse asiassa sinne meni Wilkkaan toinen nimi ja he tietämättään liippas niin läheltä etunimeeki, etten tiiä kehtaanko kahen kirjaimen erolla nimetä lastani samaksi vaikka asutaanki kaukana. Miten voiki olla niin samanlaiset mieltymykset.
2.) On muutettu tänne Espooseen ja vieressä asuu mun serkut, joiden kaa Tomaatti leikkii. Yks vaihtis ois heilläki 4-vuotiaalla käytössä oleva nimi. Jos yhä asuttas Oulussa, nii se ei haittais ku ei koskaa nähtäs, mutku nyt ollaan tekemisissä monta kertaa kuussa.
3.) Nimen tulis olla äännettävissä molempien sukulaisten kesken. Ranskalaisten on vaikee sanoo joitai nimiä oikein, kuten vaikka Olli taipuu äkkiä Oli tai muut vastaavat. Myöski ärrää sisältävät nimet arveluttaa, koska en jaksa korjailla ihmisiä kokoajan.
Myöski suomalaisten on taas mahdoton sanoo joitai ranskalaisia nimiä. Tänään ukko tuumas jopa munki sanovan Tomaatin nimen väärin!! Siis jätkä on viis vee ja mulle ei oo kerrottu aiemmin!! No voi jumpe.. ja ärräpää!
Tällä hetkellä johdossa on kuitenki just noi kohdissa 1 ja 2 kuvaillut nimet koska kolmas vaihtis ei tuu ulos multa ja mieheltä ollenkaa samalla ääntämyksellä vaikka kuinka sanon sen olevan suomalaisesta kalenterista, nii se lausuu sen ranskaks.
Taistelu jatkukoon.
Eilen alotin lukemaan Soolomamman blogia ihan sieltä arkiston alusta, koska halusin tietää koko tarinan. Soolomamma ja hänen Ex tuovat mieleen niin elävästi vanhimman siskoni ja hänen exänsä, että eläytyminen tapahtuu suurella välittämisellä. Tuollaisesta lukeminen ei ehkä ole kovin suotavaa ennen nukkumaanmenoa, koska mulle se tarina tuli heti uneenki.
Unessa mää olin Soolomamma tai hän oli minä noin niinku ulkoisesti, koska muilta kohdin tausta oli hänen. Hän/Minä olin jossai kahvilassa kun näin pöytien yli katsoen Upean Uroksen. (Tässä ainoa osuva kuva tästä uroksesta on tuo hymy.) Uroksen hiukset ei ollu kihartuvat ja ei ainakaan noin otsalla, yllään hällä oli vaalean harmaa puku, ei solmiota ja hän oli sokea. Uros puhui ystävilleen Italiaa omassa pöydässään, kunnes yks kaks se sokea Upeus jotenki hymyili suoraan Soolomammalle.
Hymyilystä hypättiin suoraan makuuhuoneen puolelle taivaallisiin hetkiin ja oih niitä Upean Uroksen rintalihaksia oisin voinu tunnustella pitempäänki.. Että pänni tässä vaiheessa saaha potku selkään ja herätä huomaamaan 5-vuotias "uros" selän takana tuhisemassa.
Oonki jo kerenny mietiskellä millon tää raskaus tuo tullessaan seksiunet. Tomaattia oottaessani olin niin, öh, horny, että ihan pelotti millon hyökkään vieressä nukkuvan naispuolisen ystävän kimppuun. (Mies asu vielä sillon Ranskassa, ystäväni "Leipuri Hiiva" tarjoutu seuraksi.)
Tää raskaus on erilainen, pääsin jopa näinki pitkälle (24+2) ennen moisia unia. Täytyy kuitenki sanoa, että yhdistävä tekijä näissä mun raskauksien seksiunissa on ollu, ettei itse seksiä näy ollenkaan, mutta se kiihkeys ja tunne on niin syvää, että sillä yhdellä kokemuksella lämmittäis kaikki yönsä elämänsä loppuun asti. Jos siis ei lisää sattuis saamaan. Se on sitä suurta tunnetta. Rakkautta.
Viikko sitte vietin Tomaatin kaa aikaa sandaaleita metsästämässä Sellossa. Vessassa oli kunnon vauvvojen kokous ja nähtiin siinä sitte iha justiinsa syntyny käärö. Tomaatti tölläs ihan yhtä lumoutuneena ku minäki, lapsella ei tosin tainnu suru ja kaipuu pusertaa samallalailla rintaa ku mulla. Tuli kyyneleet silmiin ja piti oikein innoissaan rynnätä sinne vessan koppiin piiloon.
Siitä on vuos ku meiän Vierailija kuoli, mulla on uus vauvva mahassa ja sillä on kaikki ollu tähän asti hyvin. Miksi silti suru puskee pintaan yhä? Millon se loppuu, se kaipuu? Loppuuko se sitte ku meillä on myös tyttö? Vai sitte ku tuntuu, että lapsia on oikee määrä, vaikka ne ois kaikki poikia? Pojissa ei oo mitään vikaa, ne on sulosia ja ihan yhtä hellyyttäviä ku likatki. Ihan yhtä halailevaisia ja rakkautta tarvittevia. Silti tahtosin myös tyttöjä.
En koskaan kuvitellu mitään ulkonäöllisiä piirteitä Tomaattia oottaessa, nyt mun on mahdoton kuvitella miltä Wilkas tulee näyttämään. Nään vaa Tomaatin kasvot. Miten erinäkösen koktailin meiän geeneistä voi saaha aikaan, mitkä on ne yhteiset tekijät, joista Tomaatin ja Wilkkaan tunnistaa veljeksiksi? Mun tädillä on 12 lasta ja ne kaikki erottaa toisistaan. Lapsuudessa muistan kavereiden perheessä olleen myös yli kymmenen lasta, enkä millään erottanu veljiä toisistaan, siskot oli helpompia ku hiukset oli eri pituset, mutta kaljuna ne ois kaikki näyttäny just samalta.
Näin tasa-arvon aikoina on myös naisilla mahdollisuus tehä töitä ja siksipä on reilua yrittää jakaa ne kotityötki jokseenki puoliksi jos molemmat käy myös töissä. Entäs raskauden jakaminen? Vaikka miten yritin kannustaa miestä kantamaan tämän toisen lapsen ruumiissaan, niin kas kummaa, tasa-arvo ei ihan vielä ollu sinne asti levinny.
Syy miksi koitin antaa itseltä miehelle kaikkien kauhuksi raskauden kokemisen on hyvinki miehen kallon paksuus, haluisin sen oikeesti kokevan tämän. Mun mieheni on muiden silmissä se täydellinen herrasmies, joka on komea ja huolehtiva, loistava isä, ei kännää ja örvellä, eikä muutenkaa nolaa itseensä tai muita millään lailla ja kuka vaan ois onnellinen saadessaan hänet miehekseen. No joo onhan se noita kaikkee ja muuta, mutta se on myös sitä lajia ukko, ettei se tajua ku toinen kertoo kivuliaista kaasuista ja kuinka ne tuntuu oikeesti pakottavina olinpaikkaa katsomatta. Tai puhumattakaan raskauden muista oireista; väsymys, pahaolo, hormoonihuurut, lantiokivut, kyljen kääntäminen sängyssä ku takapuoli tuntuu painavan tonnin ja tietysti ne kaikkien tiedostamat potkut ja liikkeet siellä massussa, jotka ei aina oo niitä hellanlettas ihanan kivuttomia vaan osa myös todella pistäviä. Mun mies muka kuuntelee, mutta sitte se joko unohtaa tai kuvittelee mun liiottelevan ja jatkaa vaan mitä onkaa tekemässä.
Eikö siis ratkasu oo es yrittää selittää ja jakaa tää kokemus mahollisimman tarkkaan miehen kaa? Pitäskö sen vaa antaa olla ihan tietämätön kaikesta, mitä tapahtuu? Vauva lehdessä oli kertomus jostai pariskunnasta, jossa mies ei osallistunu yhenkää lapsensa synnytykseen, koska oli kuullu sen olevan "sotkusta" puuhaa.
- Ööh. Jos se toimii heille, niin se on heiän asiansa.
Ite en kovin helposti nielis, ettei mies vois es tukea vaimoonsa sen vertaa, että tulis kädestä pitämään. Jos molemmat lapsia kerran haluaa niin meidän avioliitossa se tarkottaa myös molempien läsnäoloa ja panostusta. Nainen joutuu ties miten monesti ja ties kuinka monen uppo-oudon ihmisen sörkittäväksi koko raskauden aikana ja kokemaan monenlaista noloa ja kivuliasta, mitä ei haluis tehä tai nähä ja asioita, jotka yököttää, niin miksi ei mies vois kokea sitä yhden päivän? Eikä siinä es sörkitä miestä ja tungeta kapineita hänen kehonsa joka koloon vaan hänen täytyy ainoastaan pitää nainen rauhallisena ja tuoda juotavaa välillä.
Monenmoisia ajatuksia on päässä pyöriny; kuinka jakasin miehelle mahollisimman tarkkaan fyysisiäki tuntemuksia vauvvan odotuksesta. Mulla kun on kohtu niin alhaalla ja istukka kohdun takaseinässä niin potkut on aika selkeitä ja vaimentamattomia. Usein Wilkas on jalat alaspäin ja potkii niin, että vaginassa asti tuntuu, joskus myös vähän sinne takapuolenreikään tuntuu potkuja. Voisko siis miestä töniä sinne "no man's arean" seudulle ja saaha saman tuntemuksen? Ja pitäskö samaan aikaan tönästä myös alavatsaan siihen pissarakon kohdalle? Ihan vielä en oo tohon sortunu, mutta paremman idean puutteessa se on kai konkreettisin vaihtoehto. Ehdotuksia?
Koska luet tätä tekstiä, se tarkoittaa, että sinun täytyy
kommentoida minulle jotakin. Kommentoi ihan mitä itse haluat, kunhan vain teet
sen. Laita tämä teksti sitten omaan blogiisi ja nappaa kaikki blogiasi lukevat.
Itse jäin kiinni lukemalla pisimpään tuntemani ystäväni vanhaa blogia Keltaisen talon haave
Kamala temppu, tiietään, mutta repikää siitä.
Mikä kumma siinä on ettei löydy istuvia vaatteita? Alkuraskaudesta/möhö ähkyn aikaan kaikki housut kiristi ja ahisti massua/mahan alustaa, vaikka ois ollu miten löysät. Sillon suunnittelin jo alkavani alaosa nudistiksi, mutta sinnittelin sen vaiheen ohi ostamalla kokoajan uusia alushousuja.
Oulun Stockan yläkerrassa on lastenvaate/äitiysvaateliike Jasmin, josta ostin summassa elämäni ensimmäiset raskausalkkarit ahdistukseeni. Summassa siksi, ettei niitä saa sovittaa omien alkkareiden tai etes housujen/kalsareiden päälle. Myyjä esitteli mulle kaks eri mallia; toiset pökät tulee korkeelle massun päälle ja toiset jää sinne alle just ja just peittäen karvoituksen. Tottamaar kiristyksen takia hylkäsin ne mahanpeittävät, hmm, "ei niin sexyt" pökät.
Kassalla olin kuitenki pyörtyä, 30 euroo yhistä alkkareista!! Mistä moinen hinta? Ton jälkee matka jatku HenkkaMaukalle, josta ostin sitte kolmet alkkarit kympillä omaa kokoa suurempana.
Näin kuukausien käytön jälkeen voin tuumata, että noi kalliit pökät toimii kyllä nyt, mutta sillon ahistuksen aikaan ne kiristi kaikkia muita enempi ja kirosin sitä myyjää, joka mun koon arveli nuin pieneks. Ja ne halvemmat hyvinki joustavat Henkka/Maukan pöksyt toimi sillon oikein moitteettomasti, mutta nyt vatsan venyttyä pökät ei enää istu niin hyvin muilta alueilta.
Oon jo pitempään kummastellu naisten alushousuja, kuinka ketään muuta ei vaivaa sen haara osuuden kapeus? Onko mulla jotenki muita muhkeempi kumpu siellä vai miksi kangas ei ylety laidasta laitaan vaan kulkeutuu välillä toiseen laitaan paljastaen toisen puolen?? Toi on todella epämukavaa. Oon muutamia tuttavia haastatellu heidän naisellisia pyykkejään nähdessäni ja en voi ymmärtää kui kukaan selviää vieläki kapeemmilla kankaan suiruilla.
Taas shoppaileen.
Onko ihmiset kuin lohet ja haluu synnyttää siellä missä ite on syntyny? Vai kohistuuko tää kaipuu vaan omaan pihaan ja rauhaan, ystäviin? Vai johtuuko kaikki vaan siitä kahentunnin puhelusta nuoruuen kaverilta Mingiltä Oulusta? Aikuisiällä saadut kaverit ei oikein voi koskaa ymmärtää samallalailla ku ne pentuna yhessä kasvaneet.