Mietteitä

Tässä remontin keskellä netteily on hyvin vähäistä koska ainoa nettiyhteys tulee kännykästä, homma on siis hidasta ja kuvia ei tunnu saavan liitettyä tekstiin.

Nyt kuitenki löysin kolon käydä kurkkiin miten maailma makaa ja heti heräs aatoksia:

Eileithyia kirjottaa toivovansa lapsettomuusklinikan yhteyteen neuvvolaa jo raskautumaan onnistuneille lapsettomuuskriisiläisille.. Ite en ihan, ehkä nurkan taakse sen vois laittaa.

Mehän ei siis olla hakeuduttu lapsettomuushoitoihin vaan koitetaan yhä kotikonstein ku ollaan kertaalleen jo siinä onnistuttu. Silti uskon, ettei lasta kipeästi yrittävä halua nähä pyöreitä mahoja lapsettomuushoidossa käydessään.

Se ei oo vihaa tai maha rasismia, vaan yksinkertasesti puhdasta kidutusta lasta kaipaavalle. Se sattuu ja raastaa. En sano, että mahallisten pitäis vaihtaa planeettaa, pyydän vaan ymmärtämään jos lasta kaipaava ei voi katsoa onnekkaita päin purskahtamatta itkuun.

Tähän väliin on hyvä infota, että rakas ystäväni Pinkki on onnistunut pääsemään raskautuneiden onnellisiin riveihin. Jännittää vähän kuinka selviän tästä tapaamisesta, viimeksi ku vietin pari minuuttia lastenrattaitten vieressä niin purskahin itkuun ihan varottamatta. Nyt Pinkillä on vissiin viikko 14, että mulla on vielä aikaa.

Vaikka en oo tuntenu Jumalan läsnäoloa siitä hetkestä ku päätin mennä naimisiin mieheni kaa, jaksan kummallisesti uskoo, että kaikki menee niinku Herra tahtoo.

Ärsytysnappi

Nyt on pakko saaha purkaa itteeni johki, tossa viikko sitte törmäilin blogilta toiselle ja päädyin peräkkäin joidenki 18-19-vuotiaiden "lapsettomuus"-blogeille! Mulla alko sauhuaan päässä! Mikä muoti-ilmiö tuo on että pitää heti ensi yrityksestä alkaa voivotteleen yksityiskohtaisesti kiertopäiviä myöten kuinka hankalaa ja kauan aikaa vievää hommaa lapsensaanti on? Siis nää ihmiset on alkanu yrittään lasta kaks päivää aiemmin ku ovat lapsettomuus-bloginsa alottaneet! Voi Luoja, anna mulle ymmärrystä ja itsehillintää!!

No nii, nyt ku sen oon saanu ulos nii voin tuumata, että mun mielenterveys on jo aikalailla takas samassa normaalissa iloisessa hulluus asteessa ku keväällä ennen tätä (keskenmennyttä) raskautta. Oon jopa onnistunu hymyileen pikkulapsille kaupan kassalla taas, enkä oo liian kade pikkuvauvvojen äiteille. Itselleenhän saa toivoa samaa, mutta tukalaksi ei saa mennä jos asiakkaalla/ohikulkijalla on jälkikasvua. Nyt voin sanoa ääneen parantuneeni murheestani!

Tietysti muistan aina tän kokemuksen, mutta koska tällä --- ei ollu nimeä tai edes sukupuolta tai edes työnimeä, niin mun on vaikea puhua hänestä. Hän ei ollu pallero, niinku meidän ensimmäinen, ei she tai he. "Sikiö" tuntuu niin olemattomalta ja muodottomalta ja ei sopivalta koska mää näin hänet ku hää tuli ulos. Vauvaksi hän oli niin pieni, ettei se käy, joten nimitetään häntä nyt vaikka Vierailijaksi.

Kovasta etsinnästä huolimatta en oo löytäny vertaistukiryhmää niin netti on ollu mun tukiryhmäni. Itsensä purkaminen sanoilla on auttanu, se vähä mitä oon sitä tehny, mutta eniten on auttanu lukea muiden keskenmenon kokeneiden blogeja. Ite koen, että en osaa kirjottaa enää! Nuorena sain aina kirjotuksistani loistavia kouluarvosteluja ja jopa palkintoja kilpailuissa, mutta nykyään en saa kuvailtua mitään tunteita. ..tunteiden kirjotuskuolema..