Missä menee raja?

Pitkästä aikaa avaan blogin ja ihmettelen miksi on ollu niin vaikeaa ees lukea muitten juttuja, saatikka kirjottaa meidän menosta. Oon halunnu kyllä kertoo kaikesta niinku normaalisti, mutta pari estettä on pyöriny päässä.

Viime vuonna joskus mun äiti kommentoi närkästyneenä kuinka en pidä mitään omia juttujani salassa ja että hänen työkaverinsa tietää kaiken meidän asioista.. en ymmärrä kuinka se ois mahollista kun en sukunimeäni missään mielestäni mainosta, pliis jos se jossain mulla näkyy nii sanokaa joku kuinka sen saa korjattua!

Toinen asia miksi en oo vieläkää laittanu synnytyskertomusta tänne on että mum mamma ei nukkunu viikkoon sillo ku lähin synnyttään, vaikka sille sano kuinka monesti, että meillä on kaikki hyvin nii se vaan itki ja murehti. Opin siis vihdoin, ettei kaikki asiat kuulu kaikille, ihan vaan heidän oman hyvinvointinsa takia. Seuraavassa raskaudessani en kerro kellekkään murehtijalle kun lähen synnyttään, koska nyt siitä tuli tollanen show.

Lyhyesti sanottuna: Tämä blogi alkaa elää sensuroituna ja siirryn kai vihdoin facebookin puolelle niinku oon luvannu.

no johan oli

Taas pompin blogilta toiselle.. lopputuloksena on taas sama ajatus; en uskalla kirjottaa rehellisesti ajatuksiani, mun blogi on liian tunnistettavissa, täytyy vaihtaa kuvat naamattomiksi ja muokata tekstejä tai jotai, että saan sanoa ajatukseni ulos rehellisesti ja pelkäämättä kadulla lentäviä mätiä kananmunia.

Löysin tällasen ajatuksia herättävän tekstin; http://www.lily.fi/juttu/21-syyta-jaada-kotiaidiksi

Tää oli niin itseensä täynnä ja tuli mieleen nuori ihminen, jolla ei oo vielä elämänkokemusta sen vertaa, että tajuis ettei kaikki oo samasta muotista tehty. Mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle ja niin edelleen. Sama ku sanois että kaikkien maailmassa pitää tehdä just niinku mää oon tehny. Tää kirjottaja vielä korottaa itteensä muita viisaammaksi ylijumalaksi sanomalla vähänväliä esimerkkejä miksi juuri hänen tapansa tehdä asiat ovat koko muuta maailmaa parempia ja kuitenkin viimeinen peruste kotiäitiyden puolesta kuuluu;

"Downshiftaus. Hiljaisuus, rauha ja rakkaus, vähäisempi virikkeellisyys, hitaampi rytmi, tyhjemmät päivät, jopa tylsyys. Niistä syntyy terveitä, tasapainoisia, luovia ja rakastavia lapsia ja aikuisia rakentamaan parempaa maailmaa."

Voi elämä, että maailmaan mahtuuki näitä itseriittosia "viisaita". Mulla oli joskus nuorena ja naiivina kuvitelma, että mulle tulee sitte liuta lapsia, 6-8 ja oon kotiäiti parhaasta päästä. Kun sitte Tomaatti tuli maailmaan olin jo huomannu kuinka yksinäistä ja masentavaa on kun muut kaverit jatkaa elämäänsä ja itse jäät ilman muuta ajateltavaa (ja aivoja stimuloivaa toimintaa) ku kipeät kaasut ja synnytyksen pelko. Ilman muuta seuraa ku ulkomaalainen poikaystävä, jolla ei oo omia kavereita, ei mitään muuta omaa tässä maassa ku tietokoneensa, jolla pitää yhteyttä perheeseensä.

Synnytys toi mukanaan kaiken (perätila-liian kapea lantio-sektio) draaman jälkeen kauniin pojan ja masennuksen, jota kesti kauan. Muistan hymyilleeni aidosti ekkakerran muulle maailmalle vasta yli kaks vuotta sen jälkeen. Tomaatille hymyilin kyllä aidosti, mutta muu maailma oli kokoajan pakkopullaa, suoriutumista, jopa mun ihana mieheni. Ainoa mistä sain enerkiaa oli uus koulu, jonka alotin kun en enää kestäny olla yksin kotona vauvan kaa hiljaisuudessa.

Nyt kun väliin on mahtunu piristymistä ja eroa, paluuta yhteen ja naimisiin menoa, muuttoa ja työtä, toisen lapsen yritystä ja paljon epäonnistumisia ja yks onnistuminen sekä menetyksen surua, voin vain sääliä niitä kurjia jotka kuvittelee heidän tapansa tehdä asioita olevan ainoa oikea tapa.

Jokainen tehköön parhaansa ja jos ei itse kykene syystä tai toisesta niin ulkoistakoon kyseisen tarpeen saannin, se on jokaisen oma asia, ei pidä tuomita!