Uusia asioita

Ei kaikki uudet asiat aina liity vauvva-aikaan. 5-vuotiaan Tomaatin kaa on koettu taas lisää uusia juttuja ja jotain niistä on kai opittukki, lähinnä minä.


"Itse valittu" reppu:
 
Poikamme on vauvvasta asti käyttäny omana reppunaan sitä kirjakerhon muumireppua, joka kyllä ei kauaa ehjänä kestäny, mutta solmun kanssa on toiminu siedettävästi, koitan nääs hillitä shoppailuani ja opettaa lapsestani hieman vähemmän materialistista kuin ite oon! Siihen onneks on auttanu, ettei tavarakauppoja oo kävelyetäisyydellä ja nämä kiroamani mäet estää mua pyöräilemästä suuren tavaramäärän kanssa, ei sillä että tässä tilassa pyöräilisin enää ollenkaa vaikka ois alamäki.
 
Kuitenni, tossa syyskuvastojen ilmestyessä Prisma mainosti tietysti koululaisille reppuja ja näköjään myös tarhalaisillekki oli omansa. Minähän tulin siihen tulokseen, että 5-vuotiaan repun tulisi olla hieman suurempi kuin vauvvalla, koska tarhakamppeetki on kasvaneet lapsen mukana ja vievät siis suuremman tilan. Tomaatille siis näytin kyseistä sivua ja hän pitkän selityksen jälkeen (kuinka kelläki on minkäkilainen reppu tarhassa ) valitsi mieleisensä ja minä seuraavan kerran Sellon seudulle mennessäni katsastin alennusmyynneistä seuraavia vaatekokoja ja pidin silmät auki myös halutulle repulle. Kävi niin, että löysin samalla aiheella varustetun repun H&M:ltä puolet halvemmalla kuin Prisma mainosti, joten en paljoo jääny miettimään kumman ostan. Myöhemmin vielä vertasin reppuja vierekkäin ja koossakaan ei ollu ku millien ero niin olinhan tyytyväinen.
 
Kotona jänskäsin mitä poika tuumaa kun reppu on hieman erilainen, mutta hänpä oliki ihan innoissaan, tuskin huomas mittään. Hää kanto reppua joka paikkaan, jotta kaikki näkee sen, ohikulkijoille piti kääntyä selin, jotta varmasti huomaavat hänen uuden reppunsa. Öisin poika hiippaili hakemaan reppunsa eteisestä tyynynsä viereen sänkyyn kaveriksi. Parin päivän päästä hää sitte kiikutti mulle Prisman mainoksen nähtäväksi, että repussa on hieman eri kuva, vaikkaki sama hahmo.
- No oho niinpä onki, kummallista. Tämähän on hieno kuva mikä sulla on, pittääkö se viiä takas kauppaan?
- Ei..

Opimme siis, ettei Tomaatille saa näyttää kuvaa aiotusta ostoksesta, koska matkan varrella saattaa löytyä jotain parempaa/halvempaa ja yhtä hyvää.


Lapsi "shoppailee":
 
Joku alevaate keikka suoritettiin pikaisesti Tomaatin kaa kaksin. Paha virhe! Aiemmin ku raahasin aleista vaatteita kotiin seuraavia kokoja varten, poika tykkäs kaikesta ja oli oikein ilonen. Nyt ku hän pääs kauppaan, hän näki jonku numeropaidan miesten puolella ja siitäkös se suru tuli ku lapsille ei ollukkaan moista (ilmeisesti jotain koripallopaidan tapaista numerointia). Seuraavaksi kyllä nyökytteli (ei kovin innokkaasti) äitin ehdottamille lasten vaatteille, mutta kassalla sitte alettiin parkumaan kuinka hän ei niitä halua, koska hällä on jo kitarapaita ja noissa ei oo numeroita. No minähän maksoin ostokseni ja istahdin sitte pojan kaa alas selittään, että se kitarapaita on kohta pieni kun Tomaatti kasvaa isoksi pojaksi ja että tämä uus käy hänelle sitten esikoulussa. Ja että kyllähän tässä yhdessä paidassa (kuvassa) on numeroita, käviskö se, koska lapsille ei ole sellasta aikuisten numeropaitaa. Kyllähän se itku loppu, mutta ei se nyt normaaliin tapaan pomppinu ja hihkunu moneen tuntiin. Isiki ihmetteli kuinka poika on noin allapäin.

Nyt kyseinen paita on jo hänen lempparinsa ja sitä pitää näyttää kaikille kuntosalilla.. öh urheilullista..

Opinpa siis, etten shoppaile hänen kanssa vielä.


Lapsi valitsee ite kaverinsa:

Tässäki kuussa on koettu jotai uutta taas: naapurin lapset tuli hakemaan Tomaattia ulos. Tämä kertoi meille sen, että poika on oikeesti kohta koululainen, mutta myös sen, että naapurin lapset juoksee kylillä ilman vanhempiaan! Meille ihan käsittämätöntä nykyaikana. Me on Loren kaa molemmat nähty monenlaisia hulluja maailmassa, eikä koskaan voida ymmärtää, että alle kouluikäinen kulkis yksin, olkoonki vaikka naapuriin tai oman kerrostalon pihaan, mutta kun niitä muita asukkaita ei tunne, saatikka niitä pihalla kulkevia ulkopuolisia. Lapsihan kyllä luottaa kaikkiin aikuisiin ja juttelee tuntemattomille hyvinki helposti, enkä halua kasvattaa lapsiani pelossa, mutta en myöskään aio antaa kellekkään tilaisuutta vahingoittaa meiän lapsia milläänlailla. Ei tulis mieleenkää sallia oman 5-vuotiaan, saatikka vielä nuoremman, mennä leikkimään kaverilleen, jonka kotioloista en tiiä mitään, enkä vanhempia tunne.

Meille saa kyllä tulla leikkiin ja uloski tullaan vanhemman kanssa, mutta tuntemattomien kotiin mun lapset ei mee ilman vanhempaa. Opinpahan sen, etten minä voi aina päättää kenen kaa lapsi ystävystyy.

Kesän tapahtumia

Kesällä tunnettu tapa on viettää lomaa, meille se tarkottaa aina sukulointia ja kavereita. Äiti kävi meillä mun veljen naisen ja tyttären kaa päiväseltään tuomassa vauvvan vaatteita. Oli ihana huomata kuinka Tomaatti leikki nuoremman tyttöserkun kaa hienosti yhteen, eikä ninjoista ja aseista kuultu liikaa. Tosin pihalla piti sitte sanoa tiukasti ku poika ois halunnu jäähä naapurin pojan ninjoilla leikkimään muiden poikien kaa eikä enää serkun kaa. Miks lasten pitää aina tulla leuhkiin toisilleen kellä on eniten ja hienoimmat lelut? Ainaki täälläpäin pojilla on tuo ärsyttävä tapa. Nyt onneks tarhassa ei enää oo lelupäivää, nii ei tulla itkun kaa kotiin. Tosin sinne mennään nyt jonku aikaa itkien ku ei saa tuua lelua muille näytettäväks ja jotku toiset silti tuo.

Pohjoisen reissu tuli vihdoin maholliseks kaiken sairastelun ja uudelleen aikataulutuksen jälkeen heinäkuussa. Tänä kesänä päätettiin majottua kaverille eikä perheen nurkkiin. Päätös oli mieluinen monessa mielessä; Tomaatilla oli ikätoveri talossa, mää sain jutella Mingin kaa useammasta asiasta kuin ohimennen vieraillessa ois kerenny ja ukotki viihty keskenään, koska Mingin mies puhuu englantia.

Lore vuokras meille ekoauton, joka sammuttaa moottorin joka liikennevaloissa. Muutamaan otteeseen sille naurettiin kun ei oltu moiseen totuttu, mutta moottoritiellä se jo unohtu. Matka suju suht hyvin, kiitos tiuhaan löytyvien vessojen. Autoilu isolla mahalla tosiaan ei oo kovin kivaa, kivutonta tai huoletonta, tien pomppuisuudesta riippuen mun piti päästä tarpeilleni tai muuten vaan saaha tauko tunnin tai puolentoista välein, koska vauvva pongahti aina rakkoa vasten, eikä sekää ihan kokoaikaa olostaan nauttinu ja mää sain tuntee sen kiukkukohtaukset nahoissani.

Oulun seudulla nautittiin olostamme Mingin talossa ja siinä sivussa nähtiin kavereita ja sukulaisia. Siskon tilanne tuli vihdoin selkeesti esiin ku kävästiin kattoon keskenään rymyäviä lapsia. Meininki oli ku Huvikummussa, paitsi että Peppi Pitkätossuki osaa huolehtia ittestään paremmin ku nää kaks riiviöö. Loreki vihdoin hahmotti, ettei kaikki oo hyvin. Hänen silmiin mun siskon avioliitto ja koti on aina ollu se täydellisyyden huipentuma, johon meiänki pitäs pyrkiä. No nyt tuo "täydellisyys" on tullu tiensä päähän ja sisko lapsineen muutti pois. Että muistan liianki hyvin mitä se arki oli yksinhuoltajana ku laps oireilee ja itte on ihan maassa ja kuiteski koulun vaatimukset hengittää niskaan tauotta vaikka miten pyytäs aikalisää.

Toivotaan, että tästä erosta on hyötyä, joko se parantaa heiän välejään ja saa kaipaamaan ja arvostamaan toisiaan tai sitte löytäisivät hymyn naamalleen muualta. Viimesimmän tiedon mukkaan lapset ainaki on tosi tyytyväisiä nykyseen tilanteeseen, mikä pistää miettiin, kuinka kurjaa niillä on ollu aiemmin? Isänsä ei heitä aluksi oikein halunnu ottaa omina viikonloppuinaan, mutta nyt näyttää siltä, että joku on puhunu sille järkee ku ei enää viimeks urputtanu vastaan, mutta nyt se on taas kysyny onko hänen pakko ottaa lapset luokseen. Lorelle oon kummastellu ääneen, kuinka joku ei halua nähä omia lapsiaan es kahtena viikonloppuna kuussa, miten voi olla miehessä niin vähän kiinnostusta omiin lapsiinsa? Mun on vaikee käsittää tuota, koska Lore on niin kiinnostunu Tomaatista ja ne leekaa yhessä kokoajan niin tiiviisti, että mun on vaikee saaha itteeni siihen symbioosiin. Ne on ku parhaat kaverit tai veljekset ja mää sitte välillä vien jommankumman huomioo toiselta.

Pikasesti kerkesin nähä Maatalon Emäntää teekupposen yli. Puhelimessa se kuulosti niin onnelliselta, että aiemmat epäilyt hänen hyvinvoinnista keveni mun mielestä. Kun sitte nähtiin nii olihan se hieman vaivaantunu taas, mutta ei läheskään samallalailla ku aiemmin isommassa porukassa. Epäilen yhä, että heillä on jotain ongelmia lapsensaannissa, mutta kun hän ei halua asiasta avautua, niin en utele. Maalaistalon Emäntä on aina ollu lapsirakas ja niin kuulema miehensäki. Aiemmin hän sano lapsien ajan koittavan kun hän saa koulun päätökseen ja löytää töitä. No nuo asiat on tapahtunu jo vuosia sitte. Nyt hän kuiteski alotti keskustelun nopsasti selittämällä kuinka vielä ei ole ajankohtaista saada lapsia.
Öh, en kysyny mitään, joten en osannu tuohon mitään sanoakaan. Jokaisen oma asiahan se on tuleeko lapsia tai millon ja miten monta. Ei mulle oo kukaan tilivelvollinen perheensä koosta. Lähinnä heräs ajatus, että elämä on etäännyttäny meitä, mutta enemmän kuilua on tullu hänen ja muiden likkojen välille, koska heitä Maatalon Emäntä ei nää kahenkesken niinku mua. Meiänki tapaamiset on niin edustus tapaamisia kun niitä harvoin es sattuu. Toivottavasti ne rentoutuis.

Alet tuli kierrettyä Mingin kaa ja mukaan lähti värikkäitä kimpsuja. Kauppaan oli myös ilmaantunu taas vihreetä huopasta, joten sitä piti saaha, koska tossut on yhä kesken..

Mummun näkeminen oli aikamoinen shokki, joten siellä ei kauaa viivytty ku kyyneleet pyrki pintaan, eikä mummu jaksanu seurustella muutamaa minuuttia pitempään. Kamala miten pitää kitua loppuun, mitä elämää se tollanen on? Tunnelma oli ku kuolinvuoteella ja kuitenki se kuolinvuode aika on alkanu jo vuos sitte ja kestää vielä ties kuin kauan. Kaikki vaan istuu sohvilla oottamassa kuolemaa ku yks makkaa sängyssä jaksamatta avata silmiään tai suutaan sekuntia pidemmäks. Itkuhan siitä tuli heti ku hissiin pääsi.

Muuten lomaa vietettiin Syötteellä Äitin vuokraamissa mökeissä. Äiti, kaikki hänen 7 lastenlasta äiteineen ja Lore ainoona ukkona. Voi pyhä jyssäys. Sanotaanko, että liian monta kokkia samaa soppaa keittämään ja että kotoa teininä jo pois muuttaneena majottuminen "ei kenenkään reviirillä" yhessä on kamalaa. Ei siitä sen enempää. Vierailtiin Ranuan eläintarhassa ja syötiin ihan liikaa, kuunneltiin hyttysiä ja kärsittiin hormoonihuuruista. Pelailtiin lapsuudesta tuttua lautapeliä; Tilipäivä ja koitettiin muistaa kaikki säännöt. Ei ihan muistettu niin keksittiin sitte omia.

Kotiin oli ihana palata ja matkan varrella pistäydyttiin kurkkaamassa Leipuri Hiivan perhettä ja kotia. Miks kaikki asuu niin kaukana? Ois ihana ku vois vaan päiväkävelyllä kurkata, onko ketään kotona vai voiko pistäytyä juttelemassa taivaan ja maan välisistä asioista. 

Lapset leikki ihanasti yhteen, vaikka ei ollu koskaan aiemmin es tavanneet ja kaverin koti näytti just häneltä. Pientä kaipuuta heräs omassa rinnassa laittaa ittellekki omakotitalo ku Ming remontoi lapsuuden kotiaan mieleisekseen ja Leipuri Hiiva laittaa omaa pesäänsä. Näillä hinnoilla me ei kuitenkaan Espoosta omakotitaloa tulla ikinä saamaan niin täytyy lopettaa moiset haaveet heti alkuun.

Missä meidän paikka on?

Eilen synkisteltiin, ihan kamalaan masennukseen asti. Kaikki oli ihan hyvin päivän ajan, mutta ku vähän neljän jälestä köpötin vakuutusputiikista kaupan kautta kotiin, niin kaikki ajatukset vyöry yli.

* Täällä on yksinäistä
* En halua kasvattaa lapsiani täällä, missä en ymmärrä millon pitäs korjata pojan outoa slangia vai huonoa suomea
* Haluan muuttaa paikkaan missä voi asua ovet auki ja kouluikäiset lapset saa juosta mielinmäärin pihalla ilman alituista kyttäystä
* Haluan ystävien pistäytyvän kylään yllättäen, ilman kuukautta sitten sovittua päivämäärää ja ohjelmaa

Joku viikko sitte tulin siihen tulokseen, ettei me voida aina olla reissaamassa joka ikisellä lomalla sukuloimaan ja kavereita näkemään, rahat ja enerkia ei riitä, täytyyhän meiänki joskus rentoutua ihan perheenä vaan.

Illalla kuitenki kaikki yllä mainittu masensi niin kovaa, että itkuhan siitä tuli. Koitin ensin sanoa ukolle, ettei näistä asioista ehkä kannata puhua ku hormoonit hyrrää, mutta silti siitä vaan puhuttiin.

Mies ekka tuumas, ettei hän oo valittanu kuuteen vuoteen, vaikka hälläki on ikävä Pariisiin, että määkää en sais valittaa. Hänhän ei koskaan pyytäny meitä muuttaan tänne, vaan minä itse halusin yhistää perheen. Kohta se rauhottu ja tuumas että jos tää mua näin repii nii me voidaan palata siihen systeemiin, että hän tulee viikonloppusin Ouluun meitä kattoon.

En halua tuotakaan, se oli raskasta aikaa kaikille. Haluan pitää perheen kasassa ja kasvattaa sitä kasaa yhessä, Lore on huippu isä ja antaa hyvän esimerkin lapsille, niin omille ku naapureittenki. Haluan hänet siihen kaveriksi, arkeen. Ja mää oon vihdoin uskaltanu luottamaan ja rakastaan.

Mutta mistä taikasauvva, joka ratkasis kaikki ongelmat?

Onko ihmiset kuin lohet ja haluu synnyttää siellä missä ite on syntyny? Vai kohistuuko tää kaipuu vaan omaan pihaan ja rauhaan, ystäviin? Vai johtuuko kaikki vaan siitä kahentunnin puhelusta nuoruuen kaverilta Mingiltä Oulusta? Aikuisiällä saadut kaverit ei oikein voi koskaa ymmärtää samallalailla ku ne pentuna yhessä kasvaneet.

Näyttää siltä, että meiän tulevaisuus on kuitenki täällä etelässä, alan ettiin tonttia jonku kuukauen päästä jos tää koti ei vieläkään tunnu kodilta.

Ihmisen kasvun kaari

Viikonloppuna vietin pitkästä aikaa viikonloppua tyttöjen kesken. Minä kulkeuvvuin Pinkille jo perjantaina alkuillasta ja roudasin mukana tuhottomasti vauvvan vaatteita. Ilta oli mukava ja saatiin maha-asiat hoidettua pois alta ennen ku Metsätähti ja Prinsessa saapu lauantaina alku iltapäivästä, he kun ei oo kiinnostuneita noista asioista.

Prinsessan kanssa en oo ollu tekemisissä millään lailla sitte viime keskenmenon, joten en ollu kertonu mitää meiän Wilkkaasta. Tuli kuiteski sellane tunne, että muut oli sanonu jotai ku se alusta asti tölläs mun mahaa, eikä silmiä, vaikka mun takki ei mitään paljasta.

Yhteinen aika kulu hienosti lauantain ajan, mutta sunnuntaina kaikilla tais tulla jo mitta täyteen ku kaikilla neljällä on vahvat mielipiteet ja toisinaan pölötetään toistemme päälle. Juoruilu yhteisistä ystävistä ja heiän valinnoista ja tekemisistä loukkaa joitain keskustelua kuulevia ja taas toisinpäin hetken kuluttua.

Nuorena selvittiin yhessä neljäki yötä ja yhä jaksettiin olla ilosia ja loukkaantumatta. Nyt vanhuus vissiin hiipiny jo mieleenki ku ei jaksa yhtä yötä pidempään.

Tulin kotiin, nii olin vaan tosi kiitollinen perheestäni. Halasin kumpaaki ukkooni pitkään ja hartaasti ja itkun sain just ja just piettyä piilossa. Miten voi niin tiiviille ryhmälle käydä noin? Kahden kesken jaksan Pinkkiä hyvin koko viikonlopun ja meen ilosena kotiin ilman murheita. Samoin uskon kestäväni kahta muutaki kahdenkesken, mutta lyödäänpä kaikki kasaan niin kaipaan tuuletusta välillä.

Metsätähti kiinnitti huomion kaikkiin meiän tuntemiin viiskymppisiin, millasta sosiaalista elämää heillä on. Meiän vanhemmilla ei ainakaa kovin kummosta. Yks kaveri jossaipäi samalla paikkakunnalla ja omat lapset kuka missäki. Häntä pelotti josko meillekki käy niin. Liian moni keskittyy vaan perheeseensä ja unohtaa ystävät, kunnes sitten yli puolet pariskunnista eroaa ja lapset muuttaa maailmalle. Siinä vaiheessa ystäviä ei yleensä enää ole kun ei ole pidetty suhteesta huolta.

Surullista, mutta täysin totta. Lohduttavaa on, että se on myös täysin ennalta ehkäistävissä. Kuunnellaan ja vaalitaan ystäviä, ei hyljätä vaikka miten he ärsyttäis, ystävä on kuitenki yhtä rakas kuin sisko.

Tutustumista

Tomaatin synttärit meni loppujen lopuksi ihan hyvin. Aamu alko kyllä vähän väärinymmärryksellä kun pojan huoneen pöydältä ei löytynykkään uutta pyörää vaan kortteja ja pieniä paketteja mitä posti oli tuonu. Siitä tuli suru puseroon ja ei auttanu ku sanoa, ettei pyörän paikka oo lapsen huoneessa vaan hän saa sen illalla. 

Juhliin saatiin just kaikki ajoissa valmiiks ja kaikki oli onnellisia. Se yks lapsi tuli sovitusti meille ja isänsä aiko jäähä joksiki aikaa, mutta koska lapset on lapsia ja poikansa upea ujostelija sekä nirppis niin hän jäiki sitte henkiseksi tueksi loppuun asti ja meillä oli hauskaa. Heidän perhe on myös uus täällä ja hekin halus tutustua ihmisiin. Vaikutti kovasti samanlaiselta ihmiseltä kuin meki ollaan. Hekin vähän ylempää kotosin ja maalaisjärki päässä, kodin räplääminen kuulosti olevan mieluista myös hälle ja urheilu oli sitte yhteistä mun ukon kans. Olin heti valmis passittaan ukot ulkoileen yhessä, jee me löydettiin kaveri!!

Edellisenä iltana olin soittanu paniikissa alakertaan vieraiden vähyydestä ja he lupas tulla mieluummin tiistaina kuin vasta viikonloppuna. Kyllä nolotti kun en ollu vielä es laittanu kutsuja sunnuntaita varten. No he tuli sitte kolmen vilkkaan pojan kaa ja sitte sitä menoa riittiki. Kyllä pienet juhlat on meille parempi ku jätti pippalot. Loren lapsuuessa ei kuulemma harrastettu synttäreitä, Kukin heistä lapsista sai kerran lapsuudessaan kutsua kaverit synttäreille siinä kymmenen vuojen kieppeillä ja siinä ne sitte oliki, ei kuulemma mamma jaksanu. Just ku olin aatellu, että voin tulla toimeen sen naisen kaa, niin ukko kertoo ton. Miksi se loukkaa mua niin paljon, ettei se nainen oo halunnu olla äiti? Se ei halunnu imettää vaan otti jonku pillerin, ettei maito nousis (ymmärrän kyllä, ettei kaikkien onnistu imettää, mutta että joku tekee tietoisesti sen valinnan, ettei es yritä) ja se ei halunnu viettää lastensa synttäreitä ja miks munsta tuntuu, ettei nää kurjan lapsuuden paljastukset oo vielä ohi?

Tämä Tomaatin tarhakaveri "Nirppis" tuumas meillä olevan pieni talo. Mitäpä siihen voi ku nauraa ja kysyä miten iso sen pitäs olla ku meitä on vaan kolome. Kyllähän sitä itekki haluis isomman ja sen ihan oman pihan, mutta todellisuudessa herää kysymykset: millä rahalla ja kuka siellä siivoo?

Torstaina Tomaatti alko sitte potee synttäriressiä kuumeen ja oksennuksen muodossa, niin tekstasin sitte äkkiä kaikille sunnuntain vieraille, jotta halukkaat voi jäähä pois. Loppujen lopuks sunnuntaina tuli ainoastaan meiän vastapäiset naapurit iltakahveelle, "Vanha pariskunta". Heillä kun ei oo omia lapsenlapsia niin näyttivät viihtyvän hyvin Tomaatin komennossa pelilaudan ääressä ja siinä rupatellessa Rouva lupas opettaa mua kutomaan villasukat. Hän on kuulemma kutonu jo kuus-vuotiaasta asti. Ei kai nykyään es anneta yrittää niin nuorena, mun aikana koulussa opetettiin kutomaan siinä 11-vuotiaana ja seki oli jo riskiä hommaa, yhellä tytöllä meni puikko sormesta läpi ku se kuto niin tiukkaa, ettei puikkoa saanu hievahtamaankaa työntämällä sormella.

Sinnittelyä

Ah tätä autuutta. Meillä mennee lujjaa.

Torstaina Tomaatti piti hakkee pikkusen aiemmin tarhasta koska sille oli noussu kolmenkymmenenkaheksan asteen kuume. Minähän sitte hain sen rattikelkalla ku tiesin, ettei se ala käveleen ja en nii isoa (4v 11kk) jätkää jaksa kantaa ku yhen huoneen pituuen verran. Reppana oli ihan kivuissa. Päästiin kotirappuun asti ja istutin sen alimmalle portaalle oottaan ku vien rattikelkan varastoon. Takas tullessa poika vinkuu hiljaa itkien "äitii, mulla on pahaolo", o-ou. Mitä siinä voi tehä ku oma koti on kolome kerrosta ylempänä ja lukkojen takana ja oksennus on tulossa just nyt? Eiku ulos hankeen! Ei päästy ku oven toisellepuolen.. Naapuriparat, anteeks!!! Poika oksensi kuitenki sinne sivuun, ei maahan mihin astutaan, mutta ei se kivaa ollu kellekkään. Mulla ei ollu paperia, eikä mittää ylimäärästä vaateriepuakaan millä siistisin pojan leuan ja suun.. Lumi on oikein hyvä ystävä noissa tilanteissa! Otin sitä hyppysiini useaan kertaan ja pyyhin vähän kerrallaan.

Vuos sitte on oksennukset tullu bussissa pojan rintamukselle, eikä paperit riittäny ku bussin siivoukseen niin eiku pojan takki pois ja hajotin jäätyneen hangen pinnan ja hinkkasin takkia hangessa, loistava ensiapu kunnes pääsee pesukoneelle.

Peittelin pinkkiä oksennusta lumella minkä pystyin ja raahasin pojan ylös. Sain pojan ulkovaatteet just ja just pois ku se jo alko nukahtaan niinku se aina tekee oksennuksen jälkee. Äkkiä annoin kuumelääkkeen ja juotin sille vettä vatsan täytteeks ja sinne se simahti ennen ku es kerkesin itteeni ulkovaatteista kuoria. Vielä otin farkut pojalta pois ja eiku kauniita unia. Ämpäri viereen ja minä poistun pesemään Tomaatin hanskoja jotka sai ihan oman osansa pinkistä kiisseli-oksennuksesta.

Oksennusta ei onneksi enää ton jälkeen kuulunu, mutta kuume pysy. Perjantaina oli tarkotus lähtä Ouluun kummipojan ristiäisiin ja mummua kattoon ku se on huonona, mutta näistä aiemmin mainituista seikoista johtuen se ei sitte oikei ollukkaa hyvä ajatus. Käytiin sitte lääkärissä hakkeen vakuutusyhtiölle lääkärintodistus ja saahaan reissurahat takas. Lääkäriltä palatessa huomasin, että joku oli lapioinu oksennuksen pois ovenpielestä ja heittäny sen keskemmäs hankea, kiitos lapion omistaja!

Munsta on muutenki alkanu tuntuun kui me elettäs jossai Bermudan kolmiossa: aina ku meillä on reissu suunnitelma, Tomaatti sairastuu. Jos joku uskaltaa tulla meille, heiltä särkyy jottain tai heillä joku sairastuu! Yhtäkään reissua meille tai meiltä pois ei oo menny suunnitelmien mukkaan!! Voisko joku Serlokki Holomes tutkia asiaa??

Lauantaina alko jo olla mullaki heikko olo, enkä jaksanu mittää tehä, Tomaattiki vielä jakso kuumeilla. Mitäpä sitä voi muuta ku pelailla lautapelejä ja kattoo elokuvia.. Tomaatti opettellee kovasti numeroita ja siks onki hyvä heittää noppaa ja laskee ruutuja.

Sunnuntaina Tomaatti oli jo paljon pirteempi ja siitäkös ukko innostu ja alko siivoomaan ku sai innokkaan apurin. Mulla ei enerkiat riittäny, muka koitin viikata pyykkejä ja heti piti istua alas, tuolla ne samat pyykit oottaa vieläki.

Maanantaina pidin Tomaatin vielä kotona ja määki jaksoin jo paremmin, selvisin puoleenpäivään asti virkkuna ja sitte iski pahoinvointi ja väsymys. Tulin siihen tulokseen etten enää ollu kipiä vaan tää oli mun normaalia raskauselämää. Ukko oli jossai pelaamassa illan, nii me sitte pojan kaa kuunneltiin satukirjoja ja pelailtiin taas käärmeitä ja tikapuita.

Tiistai toi mulle kipuja ku kuume alko nouseen ja sen mukana tuli tää kammottavan vihlova pääkipu vasemmalle ottanpuoliskolle. Illalla luovutin ja otin särkylääkettä, mutta silti pääkipu iski aina ku nousin pystyasentoon. Ainut lohtu oli, että Tomaatti sano haluavansa alkaa seurustelleen mun kaa, "mää haluisin sut Äiti mun tyttöystäväksi"!!! : D Oi voi, pittää vissiin selittää sille vähän tarkemmin kenen kaa se voi seurustella ku ei se ymmärtäny ku sanoin olevani sukua ja seurustelevani iskän kaa. Kunnon Casanova.

Tänään aion kömpiä takas sänkyyn, ei munsta oo töihin vielä ku tää pää halkee jo pystyssä istumisestaki.

Perjantaina on mun ensimmäinen neuvvolakäynti, jännittää kovasti kuulenko sydämensykkeen ja jos kuulen nii tarkottaako se, että tää Pallucka ois oikeesti kohdussa, eikä ulkopuolella? Ukko ei innostunu sinne yksityiselle ultraan menosta ja mää haluisin tehdä sen yhessä. Jotenki munsta tuntuu nykyään, ettei yksilöllisiä päätöksiä enää voi niin kevyesti tehä ku on sitoutunu toiseen ihmiseen. Ei ainakaan tällasessa "yhteisessä projektissa". On kyllä yhä kaks eri henkilöö ja mielipidettä, mutta on myös vahva tunne ja tarve tehä kompromisseja. Me ollaan kai vihdoin pariskunta, ei vaan yhessä vaan yhtä.

Reissun tapahtumia

Olin niin ilonen kotiinpaluusta, kunnes avattiin ovi ja nähtiin tää kaaos mikä kottiin jäi kun kiireellä lähettiin. Pyykkejä kaikki olohuoneen pinnat täynnä, leluja pojan huone täynnä ja ulkovaatteita ja kenkiä eteisen lattia levällään. Keittiössä on sekalainen tavarakaaos ja makuuhuoneessa sängyn peitteet pursuaa lattialle.

Pyykin selvitys on alotettuna ja uus satsi koneessa, mies kävi kaupassa hakeen aamupalaa ku mää pesin jääkaapin ja siivoilin keittiön pöydän. Nyt on pakko istua hetkeksi ennen ku alan pyörremyrskyksi.

Tää joulu ei oikei tuntunu joululta. Majailtiin mun vanhemmilla ja se ei oikei ollu kellekkään kivvaa. Mun iskä ei oo mikään sosiaalinen ihminen ja ku lisätään siihe vielä sen oman ajan tarve ja lapsenlapsi kiekumaan kokoajan kysymyksiä, nii jo alkaa pinna kiristyyn.

Tällä reissulla sain vihdoin nähä mun isän vanhempia pitkästä aikaa. Melkein seittemään vuoteen en oo niitä nähny! Mun isänpuolen isovanhemmat on niitä vanhoillislestadiolaisia, jotka tekee kaiken oikein ja muiden pitäs tehä just samoin tai muute he ei puhu sulle! (Äitinpuolen isovanhemmat taas on niitä vanhoillislestadiolaisia jotka kyllä näkee sua, mutta sanoo ääneen, ettei sun laps pääse taivaaseen ku sitä ei oo kastettu!) Eli siis, oli ihana nähä mummua ja ukkia ja näyttää mun perhe heille vihdoinki. Sain huomata, että oon myös ukin kans samanlainen joissain asioissa, aina oon huomannu kuinka samanlainen oon ku mummu, mutta nyt se kävi selväksi myös ukin suuntaan. Pelottavaa!

Joulua vietettiin siskon perheen luona, mutta se tuntu vajaalta ilman mun veljen ja vanhimman siskon perheitä. Siskon lapset on aina ollu viekkaita riiviöitä ja taas se näky serkun kiusaamisena, että mää en voi ymmärtää miksi tämän siskon lapset on niin erilaisia ku meidän muiden. Lahjoja avattaessa Tomaatti sekos ja pomppi ku duracell-pupu jokaisen nokan eessä lahjoja heilutellen; "kato mitä mää sain, kato mitä mää sain!!" Eihän kukkaan mittää nää ku tungetaan ihan naamaan kiinni ja heilutellaan niin nopiaan, ettei katse kerkee tarkentua. Mummu ku avas säärystin pakettinsa nii poika huus; "meiän äiti on tehny nuo!"

Välipäivinä mies ja poika meni käymään Ranskassa. Iskä lähti mökille ja minä ja äiti tavattiin ihmisiä ja shoppailtiin vaatteita ja remontti kamaa. Tavattiin myös äitin lapsuudenystävä ostoskeskuksessa kesken alennusmyynti kierroksen. Mentiin jätskille ja hän kutsu sinne tyttärensä ja miniänsä myös. Miniällä vaan sattu oleen sellanen kolmen kuukauden ikänen käärö mukana ja mää repesin jo viidessä minuutissa. Äiti koitti siinä sitte selittää ku mää koitin rauhottua. Noloa!

Uusvuos meni raketteja ja iskän ryyppäämistä kytätessä, tottakai se sitte alko karjuun keskellä yötä niin että kaikki heräs ja seuraavana päivänä ei muistanu mittään. Sanoinki äitille ettei me enää koskaan majotuta iskän kaa saman katon alle. Olihan tuo odotettavissa, mutta näköjään en tarpeeksi muistanu millasta se on.

Aah ku on ihana olla kaukana tollasesta elämästä. Oikein huo'un kiitollisuutta, ettei mun mies oo yhtään niinku mun iskä! Viikon päästä se tulee remontoimaan meiän kodin uuteen uskoon, saas nähä kui tää yhteistyö sujuu.

Ai niin, ja kameraki meni rikki, loistavaa eikö!

Perheenlisäys

Aina kun juhlapyhät lähestyy, ihmiset ostaa kovasti hautakynttilöitä. Töistä kotiutuessa sitten saan vasta rentoutua ja antautua hetkeksi sille ajatukselle, josko ois aika liittyä joukkoon. Puhuin yks ilta ukolleni tästä tunteesta, että haluan pitää Vierailijan osana meidän perhettä, mutta koen, että jos annan taas periksi surulle, niin me ei ikinä saaha uutta alulle kun viimisetki energiat menee suremiseen. Koen siis syyllisyyttä, ettei me olla käyty hautuumaalla, saatikka es etsitty kartasta missä se on. Kannettu Vierailijaa vaan mielissämme ja toivottu häntä takas joku päivä.

Tänään illalla lähtään joulureissuun ja huomenna on mun ovulaatio. Kuinka siis toimia? Pitääkö ähertää yöjunassa vai mun vanhempien vierashuoneessa? Molemmat kuulostaa oudolta mun korvaan. En oo koskaa kehannu touhuta vieraillessani perheeni tai ystävieni luona, oonko ihan tolvana? (En haluis, että kukaan meiän vieraista touhuis meiän varavuoteella tahi sohvalla.) Anoppilassa mua ei hirveesti syyllisyys vaivaa meidän hommista, saatikka heidän mökillään. Tästä voin päätellä, että kunnioitan omaa perhettäni ja ystäviäni huomattavasti enemmän kuin ketään ukkoni perheestä. Olipa yllätys, ja pah!

Kai se on pakko vaan hoitaa homma ennen reissuun lähtöä ja toivoa sen riittävän. Huomenna käsken siskon hakea iskäni ja poikani leikkimään hetkeksi, että saahaan olla kaksin. Tai sitte porukoitten uutta saunaa vois testata.. Aion saaha joululahjaksi lapsen ja sillä siisti, tästä ei luisteta.

Mukavuus ennen kaikkea

Joku aika sitte löysin taas uuen kakkureseptin ja tietty sitä piti kokeilla, joten sovin kakkutreffit. Pyysin rakkaan ystäväni Metsätähen ja Rauhan perheineen meille, jos vaikka kävis niin, että se kakku on kamalaa myrkkyä, nii ei tarvi yksin kuolla!

Sunnuntaina sitte alotin hääräämisen aamulla, kun kerran uunia lämmitetään nii tehhään sitte muutaki sillä ku yks kakku! Tein (pakkasesta suoraan uuniin) aamupalaksi croissantteja, vaahdotin suklaakakkupohjan ja viskasin uuniin, aloin tehä kinkkukiusausta ja kakun ulostullessa laitoin ruuan kypsyyn. Kaiken tän häärimisen keskellä viikkailin pyykkejä ja mies imuroi joten kuten (minä sitte surruutin uuestaan perässä).

Kakkuun kuorrutusta tehessäni muistin vihdoin laittaa essun ylle, ettei vaan rakas pyjamani ja aamutakkini sotkeentuis. Vihdoin kaikki oli valmista ja eiku syömään.

Kun sitte oli aika saaha Metsätähti paikalle, vaihoin yövaatteet edustavampiin kollegehousuihin ja poolopaitaan + neuletakkiin. Mies tuumas että " Aren't u getting dressed?" Hyvä huomio ukkoseni, mitä mulla tähän asti oli päällä? No tuumasin, ett "ei sieltä mitää kuninkaallisia tuu vaan rakas ystäväni jo 12 vuoden ajalta, eiköhän olla jo opittu tunteen toisemme niin hyvin, ettei mun tarvi olla liian virallinen ja mihin sä ukko oot vieny pyykinkuivaustelineen? Ku nää on vielä märkiä tässä viikkauspinossa!" 

Mun mies on just tollanen, että saan ressiä siitä jos se siivoo ku en sitte löyä mittää, useampaan otteeseen se on hukannu mun laskuja paperinkierrätykseen kai ku en oo niitä es kerinny avata! Tehokasta!