Periytyvää jääräpäisyyttä??

Mikä on ku et tuu ulos? Miksi pidät äitiä hereillä ja kivuissa, etkä silti halua nähä mua? Mistä kiikastaa? Onko huonot nimi ehdotukset? Väärät vaunut? Pelottavan energinen ja leikkisä veli? Liian sotkunen koti? Mikä sua siellä pidättelee? Meillä on jo halu nähä ja hoitaa sua, Isi ja velu ei voi hoivata sua mun massun läpi! TUU ULOS SIELTÄ!!

Multa pyydettiin todistusaineistoa Kanuunaksi muuttumisesta.. Tässä minä kokoa xs ihminen +15 ja risat kiloa mahassa pelkästään!! Sori ulkonäkö, en oo niitä suurimpia tälläytyjiä. Ekka kuva on eilisillalta koti-lökäreissä ja toi toinen tältä aamulta just ennen neuvvolaan lähtöä, hiukset vielä laittamatta ja hame vielä hukassa..

 

Kuten jo aiemmin mainittu niin multa puuttuu hieman mittaa lantiolta, joten pyysin neuvvolaa kirjottaan lähetteen uuteen kokoarvioon ja ehkä käynnistykseen jos se alkaa olla liian iso, ettei vaan jouduttais leikkaukseen taas. Lähete tuli bumerangin tavoin takas jo tänään ja tuomio kuului, ettei heidän aiemmissa kokoarvioissa oo mitään vikaa vaan alakäyrillä vauvva kasvaa ja käynnistelee ei aleta koska taustalla on keisarinleikkaus niin käynnistyslääkkeen aiheuttamat supistukset voi olla liian rajuja mun ohueksi venyneelle kohdulle ja sen arvelle. Saanen kysyä kuinka sen lisäkasvatus auttaa asiaa? Niin että aika toivotonta yrittää välttää sitä leikkausta jos tää ei käynnisty "lempeillä" luomu supistuksilla aikas pian, koska kohta se ei mahu ovesta ulos ja sitte ainut reitti on mahan läpi veitsen kera, koska ne käynnistyslääkkeetki on pannassa.

 

Saanen pyytää pistään tassuja ristiin pikaisen käynnistymisen puolesta, mua pelottaa, ettei me tulla saamaan kaikkia meiän haluamia lapsia, jos tää menee leikkauksen kautta.

Syvät haavat yhä mukana

Viikko sitte vietin Tomaatin kaa aikaa sandaaleita metsästämässä Sellossa. Vessassa oli kunnon vauvvojen kokous ja nähtiin siinä sitte iha justiinsa syntyny käärö. Tomaatti tölläs ihan yhtä lumoutuneena ku minäki, lapsella ei tosin tainnu suru ja kaipuu pusertaa samallalailla rintaa ku mulla. Tuli kyyneleet silmiin ja piti oikein innoissaan rynnätä sinne vessan koppiin piiloon.

Siitä on vuos ku meiän Vierailija kuoli, mulla on uus vauvva mahassa ja sillä on kaikki ollu tähän asti hyvin. Miksi silti suru puskee pintaan yhä? Millon se loppuu, se kaipuu? Loppuuko se sitte ku meillä on myös tyttö? Vai sitte ku tuntuu, että lapsia on oikee määrä, vaikka ne ois kaikki poikia? Pojissa ei oo mitään vikaa, ne on sulosia ja ihan yhtä hellyyttäviä ku likatki. Ihan yhtä halailevaisia ja rakkautta tarvittevia. Silti tahtosin myös tyttöjä.

En koskaan kuvitellu mitään ulkonäöllisiä piirteitä Tomaattia oottaessa, nyt mun on mahdoton kuvitella miltä Wilkas tulee näyttämään. Nään vaa Tomaatin kasvot. Miten erinäkösen koktailin meiän geeneistä voi saaha aikaan, mitkä on ne yhteiset tekijät, joista Tomaatin ja Wilkkaan tunnistaa veljeksiksi? Mun tädillä on 12 lasta ja ne kaikki erottaa toisistaan. Lapsuudessa muistan kavereiden perheessä olleen myös yli kymmenen lasta, enkä millään erottanu veljiä toisistaan, siskot oli helpompia ku hiukset oli eri pituset, mutta kaljuna ne ois kaikki näyttäny just samalta.

Poliittisesti korrekti

Viime aikoina oon ollu huomattavasti väsyneempi ku kuukaus sitte, mies ei oikein asiasta tykkää ja tämä aiheuttaaki sitte kränää jokatoinen päivä. Kuulostaa kuitenki ettei olla ainoa odottava pariskunta, joilla ei ihan ymmärretä raskauden kaikkia vaikutuksia. Meillä mies taistelee mun väsymystä vastaan lauseella: " I see other pregnant women at work and they are not like u!"
Juu ei varmaan jos ne on kerta töissä, en määkää töissä nuku ja laahusta yövaatteissa.. Kotona on kuiteski seinät ympärillä ja sänky kutsuvasti tarjolla, miksi taistella vastaan ku nii luppasee silmät? Oon vaa kiitollinen, että jaksan es joinain päivinä touhuta kodin hyväksi jotai järkevää. Ystäväni Ming just kerto kuinka yhessä hänen kolmesta raskauvvestaan hän oli nukkunu 20 tuntia joka päivä!! Nukkunu yön, pukenu vanhimman lapsen miehelle tarhaan vietäväksi ja painellu takas sänkyyn kunnes haki lapsen tarhasta ja hengaili sen kaa tunnin-puoltoista kunnes mies tuli kotiin ja taas vaimo meni untenmaille. Iltasella sitte heräs taas tunniks pariksi laittaan kodin kuntoon ja taas uni maistu koko yön!! Siinä ois mun mies jo juossu mäkkeen aikapäiviä sitte.

Nämä raskaushormoonein huumattujen naisten ja heijjän puolisoittensa väliset riiat pitäs kyllä kieltää lailla. Miehille/muille osallisille pitäs heti ekka neuvvolakäynnillä antaa suukapula tai jotai muuta hyödyllistä, koska pieniki kritiikki hormoonihuuruiselle naiselle voi aiheuttaa peruuttamattomia muutoksia koko perheelle. Tässä eräs kaunis päivä olin taas pienessä hormoonipiikissä ku mies otti asian taas puheeks ja tuumas: "Do something to your hair!" Ja saman päivän aikana:" U are totally useless." Viitaten mun kodinhoito intooni ja niskassa ponnarilla oleviin hiuksiini. No tästä luonnollisesti seuras mykkäkoulu ja itkin seuraavan yön ja seuraavana päivänä kieltäydyin syömästä hänen seurassa ja eiköhän se sitte siitä jo suuttunu ja minä purskahin niin kamalaan itkuun, että Tomaatti jo huolestu ja mies alko vihdoin tajuaan ettei mulle tollanen toimi inspiraationa, kuten ei myöskää sen seuraava argumentti, että puolison kuuluu toimia ikäänku vanhempana ja painostaa parempaan suoritukseen!! Öh.. en tiiä yhtään ihmistä, joka haluis sellasen puolison. Korjatkaa joku jos oon väärässä.

Ilta jatku oudossa poliittisessa varovaisuuessa. Söin erillään ukostani ja päästiin keskustelussa yleiselle jäykällä kohteliaisuus tasolle; säätila ja Tomaatin asiat. Vasta aamuyöstä se uskalsi kömpiä sohvalta sänkyyn ja vasta valojen sammuttua mää uskalsin sanoo sille, ettei mua saa luotsattua parempaan suoritukseen tollasilla puheilla. Tunnelma keveni ku siitä puhuttiin vihdoinki rauhallisesti ilman itkua ja asia jätettiin siihen.

Seuraavana päivänä päässä kuitenki kaiku vielä miehen kommentti mun hiuksista ja kappas vaan sakset osu kätteen ja nyt mulla on polkkatukka. Saa olla kiitollinen etten ajanu kaljuks, niinku nuorena likkana, seki nääs kävi mielessä.

On se kuitenki kumma kuinka saman naisen raskaudet voi olla niin erilaisia: Tomaatin kohalla mua ei väsyttänu vasta ku ihan lopussa ja aamupahoinvointia en kokenu yhtään. Tässä Wilkkaan tapauksessa molemmat oireet on ollu ihan järkyttävän voimakkaat.

Wilkkaasta puheenollen täytynee infota, että huolet on kyllä keventyny sitä mukkaa ku liikkeet on voimistunu ja nyt taas ultrassa käyneenä voi alkaa iloita ja nauttia. Ehkä tää vauvva onki oikeesti tulossa meille kotiin, eikä vaan vieraileen, niinku edellinen. Kaikki näytti Wilkkaalla olevan kunnossa ja vaikka se miten kainosteli vilautella kameralle, niin loppujen lopuks se päätti alkaa yhteistyöhön silläki saralla. Voin todeta, että meille ei tarvita uusia leluja taikka vaatteita, koska Tomaatin edelliset käy vallan hyvin pikkuveljelle. Muutamaa ulkoiluasua lukuun ottamatta. Kun toine on syntyny maaliskuussa ja Wilkas aikoo tulla lokakuussa, niin ainut ero taitaa olla kesävaatteitten koossa ja siihen on vielä aikaa.

Säästöjä

Oon näköjään niin kiireinen näin työvuorottomana, etten oo kerenny kertoo kuinka neuvvolalääkärissä meni, öh, kolme viikkoo sitte..

Ensinnäki kaikki "lähialueen" neuvvolalääkäri-vierailut tapahtuu nyt Leppävaarassa, ei enää omassa neuvvolassa. Saavuin siis paikalle pyörällä etsien katu kylttiä ja kytäten karttaa niinku paraski turisti. Vihdoin löysin kulman takkaa tekstin terveyskeskus ja aattelin, että he ainaki tietää missä kyseinen osote ois ku katukyltit on kaikki piilotettu/"poistettu puhdistettavaksi" tai ei asennettu ollenkaa.

Aulassa kysäisin neuvvonnasta neuvvolalääkäriä saamassani osoitteessa ja mies tuumas, minun olevan oikeassa rakennuksessa. Hurraa! Neuvvoipa vielä reitin etiäpäinki.

Pääsin sokkeloiseen yläkertaan ja kummastelin taas mihinpäin menisin ku ei kylttejä näy missään. Koputin yhteen avonaiseen oveen ja sieltä eräs nainen ystävällisesti neuvvo kun kysyin.

Näytepissaa sitte antaessa alko mutinaa kuulua mun suusta ku en saanu näyteluukkua auki vaikka miten sivulle riuhdoin. No lopulta se selvis, sitä luukkua pitiki työntää. Olin jo poistumassa vessasta ku eräs nuori nainen kuuli mun mutinat sieltä vessasta ja tuli kyseleen oonko tietoinen, että nykyään pitää itse tehä virtsasta testit ja kirjottaa ne neuvvolakorttiin.. No en ollu tietonen, enkä moista hyväksy. Miten minä muka voisin päihittää koulutetun neuvvolantädin tollasissa asioissa ku virtsan tikulla tökkiminen ja värin tulkkaus? Entäs jos mulla on värisokeus??

No sain kuulla kuinka homma toimii ja sitten mut kiikutettiin piilonurkkaan punnitseen itseni ja ottaan itseltäni verenpaineet. Ja kaikki tuo pitäs osata merkata oikeaan pikkulokeroon neuvvolakortissa, vaikka niissä lukee vaan jotai koodeja, joista en tiiä mitä ne on.

Nyt se lääkäri oli jo huuellu mua kolme kertaa, joten eiku menoks.

Astelin pikaisesti lääkärin huoneeseen ja.. Apua!!!!!!! Sehän on se YLI-komea nuorimies meiän terveyskeskuksesta. Se on joskus hoitanu meiän poikaa. Ja mulle pitäs tehä SISÄTUTKIMUS! Juteltiin jokunen hetki asioista ja tuumasin olevani hieman hermostunu, että hän on mies, enhän voinu sanoo sille kuin komee se on! Hänen suurin murheensa tuntu olevan vanha tietokone/ultralaite, etten vaa odottais liikoja siltä ruudulta. Kummallista, että keskitetään palvelut sinne, missä välineistö on vanhin ja surkein.

Siinäpä sitte strippailin ja asetuin alapää paljaana makaamaan ja kaikki suju hyvin siihen asti ku hänen piti tehä kohdunkaulan tutkimus ja siis työntää kamaa mun sisään. Meillä ei sujunu ollenkaa. Se yritti sitä ovenkahvaa laittaa "hellästi" ku mua sattu niin pirusti ja minä käskin sen pysähtyä eikä survoa sitä väkisin ja antaa mun lihasten rentoutua sen kahvan edessä, mutta aina se veti sen kapistuksen kokonaan pois ku ois pitäny vaan paikallaan niinku pyysin. Lopulta se vaihto johki toiseen ovenkahvaan, jota se nimittä ankannokaks ja ku sekään ei alkanu sujua sen paremmin nii kysyä tokaisin josko voisin tehä sen ite ja se tyrmistyneenä katto pari sekuntia ennen ku ojensi mokoman metallikappaleen mulle ja sano missä asennossa se pitäs sisään laittaa.

No sehän suju ku rentouduin ja koitin kuvitella, ettei se komistus es oo siinä. Olin just kerenny aatella, että täähän sujuu ku se jäbä tokas; "Ei tarvi hirveen syvälle laittaa." No miepä sitte kysäsin onko nyt syvyys hyvä ja päästin hänet jatkaan. Loppu meni hyvin, mutta kyllä on paljon ulkoistettu omatoimiseksi tuota touhua. Ja miten voi olla, ettei niin komee mies oo oppinu helläksi ja rauhoittavaksi? Siinä kapistusten jälkeen se nimittäin vielä joutu sormin tutkiin jotai ja ei se kovin hellästi käyny.

Kotona miehen ilme ei ollu kovin tyytyväinen ku se kuuli sanat "komea mies" yhteydessä "sisätutkimus". Pitäs olla piilokamerat vangitsemassa sen ilmeet ihan muillekki näytettäväksi.

Lokerointia

En ala poliittiseksi mutta kommentoin siitä kommentin vierestä. Emma kirjottaa niin kiihkeesti ja hieman huvittavasti Haaviston työkyvystä. (Tai oikeemmin hän kirjottaa ihmisten huvittavasta ajatustavasta.) "Oli sitten hetero, homo, crossdresseri tai kaikkia samaan aikaan.. "

Jos pistetään sivuun mahollisuus olla homo ja hetero yhtäaikaa, niin heittäisin ilmaan aatoksen, miltähän naisista tuntu sillo kauan sitte vetää hameen tilalle pökät jalkaan? Nimitettiinkö heitä crossdressereiksi? Entäs näitä naisia, jotka pitää kravattia? Ovatko he crossdressereitä? Muistan ite vetäneeni krakan kaulaan villissä nuoruuessani muutamaan otteeseen ja tiedostaneeni sen olevan miehille tarkotettu. Olenko siis crossdresseri? Enkä edes vain kotini rauhassa vaan julkisesti koulussa ja kaupungilla, ihmisten ilmoilla! Oi.. Mutta olihan siellä niitä muitaki crossdressereitä, niitä kakslahkeisiksi pukeutuneita outolintuja. Ehkäpä en nyt kykene tekeen työtäni, kuten ei kukaan muukaan crossaaja, APUAAA!

Nyt hamonen päälle ja kuuskyt vuotta ajasta pois!

Hmm, mieleen nousee kuva ukostani naisen vaatteissa.. Nauraisin varmasti aluks, ei sille vaan osaa kuvitella mittää normeja arkivaatteita oikeesti päälle vaa se ampus taatusti yli ja pukeutus johki juhlamekkoon. Tänään oon nii suvaittevainen, että voin sanoo silmiä räpäyttämättä, "uskosin tottuvani siihen jonku ajan päästä". Vaatteitten alla se on kuiteski se sama loistopeppunen säihkysilmä, joka rakastaa kaikella mitä hällä on.

Mukavuus ennen kaikkea

Joku aika sitte löysin taas uuen kakkureseptin ja tietty sitä piti kokeilla, joten sovin kakkutreffit. Pyysin rakkaan ystäväni Metsätähen ja Rauhan perheineen meille, jos vaikka kävis niin, että se kakku on kamalaa myrkkyä, nii ei tarvi yksin kuolla!

Sunnuntaina sitte alotin hääräämisen aamulla, kun kerran uunia lämmitetään nii tehhään sitte muutaki sillä ku yks kakku! Tein (pakkasesta suoraan uuniin) aamupalaksi croissantteja, vaahdotin suklaakakkupohjan ja viskasin uuniin, aloin tehä kinkkukiusausta ja kakun ulostullessa laitoin ruuan kypsyyn. Kaiken tän häärimisen keskellä viikkailin pyykkejä ja mies imuroi joten kuten (minä sitte surruutin uuestaan perässä).

Kakkuun kuorrutusta tehessäni muistin vihdoin laittaa essun ylle, ettei vaan rakas pyjamani ja aamutakkini sotkeentuis. Vihdoin kaikki oli valmista ja eiku syömään.

Kun sitte oli aika saaha Metsätähti paikalle, vaihoin yövaatteet edustavampiin kollegehousuihin ja poolopaitaan + neuletakkiin. Mies tuumas että " Aren't u getting dressed?" Hyvä huomio ukkoseni, mitä mulla tähän asti oli päällä? No tuumasin, ett "ei sieltä mitää kuninkaallisia tuu vaan rakas ystäväni jo 12 vuoden ajalta, eiköhän olla jo opittu tunteen toisemme niin hyvin, ettei mun tarvi olla liian virallinen ja mihin sä ukko oot vieny pyykinkuivaustelineen? Ku nää on vielä märkiä tässä viikkauspinossa!" 

Mun mies on just tollanen, että saan ressiä siitä jos se siivoo ku en sitte löyä mittää, useampaan otteeseen se on hukannu mun laskuja paperinkierrätykseen kai ku en oo niitä es kerinny avata! Tehokasta!

Kaunotar ja Hirviö

En tiiä miks, mutta Tanssii tähtien kanssa Jarpin ja Anskun tangoa kattoessani mulle tuli ykskaks mieleen kui he on niin kaunotar ja hirviö! Ei siis sillä että Jarppi ois mikää hirviö vaan sillä että kui eriparilta he näyttää keskenään + Jarpilla on pitkät vaaleet hiukset, just samanpituset ku siinä elokuvassa ; )