Missä menee raja?

Pitkästä aikaa avaan blogin ja ihmettelen miksi on ollu niin vaikeaa ees lukea muitten juttuja, saatikka kirjottaa meidän menosta. Oon halunnu kyllä kertoo kaikesta niinku normaalisti, mutta pari estettä on pyöriny päässä.

Viime vuonna joskus mun äiti kommentoi närkästyneenä kuinka en pidä mitään omia juttujani salassa ja että hänen työkaverinsa tietää kaiken meidän asioista.. en ymmärrä kuinka se ois mahollista kun en sukunimeäni missään mielestäni mainosta, pliis jos se jossain mulla näkyy nii sanokaa joku kuinka sen saa korjattua!

Toinen asia miksi en oo vieläkää laittanu synnytyskertomusta tänne on että mum mamma ei nukkunu viikkoon sillo ku lähin synnyttään, vaikka sille sano kuinka monesti, että meillä on kaikki hyvin nii se vaan itki ja murehti. Opin siis vihdoin, ettei kaikki asiat kuulu kaikille, ihan vaan heidän oman hyvinvointinsa takia. Seuraavassa raskaudessani en kerro kellekkään murehtijalle kun lähen synnyttään, koska nyt siitä tuli tollanen show.

Lyhyesti sanottuna: Tämä blogi alkaa elää sensuroituna ja siirryn kai vihdoin facebookin puolelle niinku oon luvannu.

Periytyvää jääräpäisyyttä??

Mikä on ku et tuu ulos? Miksi pidät äitiä hereillä ja kivuissa, etkä silti halua nähä mua? Mistä kiikastaa? Onko huonot nimi ehdotukset? Väärät vaunut? Pelottavan energinen ja leikkisä veli? Liian sotkunen koti? Mikä sua siellä pidättelee? Meillä on jo halu nähä ja hoitaa sua, Isi ja velu ei voi hoivata sua mun massun läpi! TUU ULOS SIELTÄ!!

Multa pyydettiin todistusaineistoa Kanuunaksi muuttumisesta.. Tässä minä kokoa xs ihminen +15 ja risat kiloa mahassa pelkästään!! Sori ulkonäkö, en oo niitä suurimpia tälläytyjiä. Ekka kuva on eilisillalta koti-lökäreissä ja toi toinen tältä aamulta just ennen neuvvolaan lähtöä, hiukset vielä laittamatta ja hame vielä hukassa..

 

Kuten jo aiemmin mainittu niin multa puuttuu hieman mittaa lantiolta, joten pyysin neuvvolaa kirjottaan lähetteen uuteen kokoarvioon ja ehkä käynnistykseen jos se alkaa olla liian iso, ettei vaan jouduttais leikkaukseen taas. Lähete tuli bumerangin tavoin takas jo tänään ja tuomio kuului, ettei heidän aiemmissa kokoarvioissa oo mitään vikaa vaan alakäyrillä vauvva kasvaa ja käynnistelee ei aleta koska taustalla on keisarinleikkaus niin käynnistyslääkkeen aiheuttamat supistukset voi olla liian rajuja mun ohueksi venyneelle kohdulle ja sen arvelle. Saanen kysyä kuinka sen lisäkasvatus auttaa asiaa? Niin että aika toivotonta yrittää välttää sitä leikkausta jos tää ei käynnisty "lempeillä" luomu supistuksilla aikas pian, koska kohta se ei mahu ovesta ulos ja sitte ainut reitti on mahan läpi veitsen kera, koska ne käynnistyslääkkeetki on pannassa.

 

Saanen pyytää pistään tassuja ristiin pikaisen käynnistymisen puolesta, mua pelottaa, ettei me tulla saamaan kaikkia meiän haluamia lapsia, jos tää menee leikkauksen kautta.

Missä meidän paikka on?

Eilen synkisteltiin, ihan kamalaan masennukseen asti. Kaikki oli ihan hyvin päivän ajan, mutta ku vähän neljän jälestä köpötin vakuutusputiikista kaupan kautta kotiin, niin kaikki ajatukset vyöry yli.

* Täällä on yksinäistä
* En halua kasvattaa lapsiani täällä, missä en ymmärrä millon pitäs korjata pojan outoa slangia vai huonoa suomea
* Haluan muuttaa paikkaan missä voi asua ovet auki ja kouluikäiset lapset saa juosta mielinmäärin pihalla ilman alituista kyttäystä
* Haluan ystävien pistäytyvän kylään yllättäen, ilman kuukautta sitten sovittua päivämäärää ja ohjelmaa

Joku viikko sitte tulin siihen tulokseen, ettei me voida aina olla reissaamassa joka ikisellä lomalla sukuloimaan ja kavereita näkemään, rahat ja enerkia ei riitä, täytyyhän meiänki joskus rentoutua ihan perheenä vaan.

Illalla kuitenki kaikki yllä mainittu masensi niin kovaa, että itkuhan siitä tuli. Koitin ensin sanoa ukolle, ettei näistä asioista ehkä kannata puhua ku hormoonit hyrrää, mutta silti siitä vaan puhuttiin.

Mies ekka tuumas, ettei hän oo valittanu kuuteen vuoteen, vaikka hälläki on ikävä Pariisiin, että määkää en sais valittaa. Hänhän ei koskaan pyytäny meitä muuttaan tänne, vaan minä itse halusin yhistää perheen. Kohta se rauhottu ja tuumas että jos tää mua näin repii nii me voidaan palata siihen systeemiin, että hän tulee viikonloppusin Ouluun meitä kattoon.

En halua tuotakaan, se oli raskasta aikaa kaikille. Haluan pitää perheen kasassa ja kasvattaa sitä kasaa yhessä, Lore on huippu isä ja antaa hyvän esimerkin lapsille, niin omille ku naapureittenki. Haluan hänet siihen kaveriksi, arkeen. Ja mää oon vihdoin uskaltanu luottamaan ja rakastaan.

Mutta mistä taikasauvva, joka ratkasis kaikki ongelmat?

Onko ihmiset kuin lohet ja haluu synnyttää siellä missä ite on syntyny? Vai kohistuuko tää kaipuu vaan omaan pihaan ja rauhaan, ystäviin? Vai johtuuko kaikki vaan siitä kahentunnin puhelusta nuoruuen kaverilta Mingiltä Oulusta? Aikuisiällä saadut kaverit ei oikein voi koskaa ymmärtää samallalailla ku ne pentuna yhessä kasvaneet.

Näyttää siltä, että meiän tulevaisuus on kuitenki täällä etelässä, alan ettiin tonttia jonku kuukauen päästä jos tää koti ei vieläkään tunnu kodilta.

Kielen vääntö

Meillä on tehty viime aikoina kovaa ajatustyötä ja huudeltu tiuhaan "veto", äännettynä vito. Anoppiki tekstas yks viikko useemmin ku viimisten kuuen vuojen aikana yhteensä. Miksi on niin vaikee löytää toiselle pojalle nimeä? Tytölle niitä tuntuu löytyvän jopa 15 eri yhdistelmää.

Ku Tomaatti synty, meillä oli jo nimi valittuna. Viimenen lisäys siihen tehtiin viikko pari pojan syntymän jälkeen saunan lauteilla, mutta mitään ei enää otettu pois. Vaihtoehtoja jäi vielä roimasti kalenteriin, sitä seuraavaa poikaa varten. Miksi ne ei siis nyt enää kelpaakaan?

1.) Muut tutut ja ystävät on onnistunu nappaamaan osan. Lemppari meni just äsken syntyneelle ystävän pojalle. Itse asiassa sinne meni Wilkkaan toinen nimi ja he tietämättään liippas niin läheltä etunimeeki, etten tiiä kehtaanko kahen kirjaimen erolla nimetä lastani samaksi vaikka asutaanki kaukana. Miten voiki olla niin samanlaiset mieltymykset.

2.) On muutettu tänne Espooseen ja vieressä asuu mun serkut, joiden kaa Tomaatti leikkii. Yks vaihtis ois heilläki 4-vuotiaalla käytössä oleva nimi. Jos yhä asuttas Oulussa, nii se ei haittais ku ei koskaa nähtäs, mutku nyt ollaan tekemisissä monta kertaa kuussa.

3.) Nimen tulis olla äännettävissä molempien sukulaisten kesken. Ranskalaisten on vaikee sanoo joitai nimiä oikein, kuten vaikka Olli taipuu äkkiä Oli tai muut vastaavat. Myöski ärrää sisältävät nimet arveluttaa, koska en jaksa korjailla ihmisiä kokoajan.

Myöski suomalaisten on taas mahdoton sanoo joitai ranskalaisia nimiä. Tänään ukko tuumas jopa munki sanovan Tomaatin nimen väärin!! Siis jätkä on viis vee ja mulle ei oo kerrottu aiemmin!! No voi jumpe.. ja ärräpää!

Tällä hetkellä johdossa on kuitenki just noi kohdissa 1 ja 2 kuvaillut nimet koska kolmas vaihtis ei tuu ulos multa ja mieheltä ollenkaa samalla ääntämyksellä vaikka kuinka sanon sen olevan suomalaisesta kalenterista, nii se lausuu sen ranskaks.

Taistelu jatkukoon.

Ihminenkö fiksu?

En aina oo se sivistynein sakissa, mutta pidän itseäni kuitenki fiksuna käytännön asioissa. Pitkään nuoruuessani kuvittelin kaikilla olevan samaa maalaisjärkeä ja itseni vaan muita tyhmemmäksi kun en koulukirjoista mitään sisäistäny enkä politiikasta mitään ymmärtäny. Nyt voin kuiteski varmuudella huokasta helpotuksesta, että mulla on sitä käytännön maalaisjärkeä. Kaikilla ei näköjään oo sitäkää.

Eilen kävelin kotiin bussipysäkiltä metsätietä pitkin ja silmiin pisti tiiviisti sidottu s-kaupan ostoskassi kuusen alle tungettuna/piilotettuna. Ajatuksia syöksy mieleen vauhilla: Mitä ihmettä, miksi se tuohon on jätetty, kuka sen on jättäny, onko se jätetty jollekkin, niinku kodittoman omaisuus? Huumeita? Ryöstösaalis? Mitä kummaa?

Olin jo menny koirankakka roskiksen ohi, enkä kiireessäni halunnu kääntyä takas viemään pussia sinne, joten jätin epäilyttävän pussin paikoilleen. Jatkoin kotiin kiiruhtamista, koska Rauha oli tulossa lapsineen meille kylään millä minuutilla tahansa ja olin jo jämähtäny paikoilleni tarpeeksi pitkäksi aikaa.

Lähempänä kotia, vain 200metriä edellisestä pussista löyty toinen samanlainen pussi, ihan tien vieressä, puun oksien alla "piilossa". Nyt mää suutuin ja kömmin hankeen oksien sekaan ja sieppasin moisen saasteen pois luonnosta. Kuka on niin laiska ja vastuuton, että piilottaa roskasäkkejä metsään ku roskiksia on vieressä? Kannoin pussin sen 20metriä lähimmälle koirankakkaroskikselle ja tiputin sen siihen roskiksen juureen. Kuka kurja matkallaan töihin tai kouluun piilottelee roskia noin, samalla vaivalla sen ois vieny oman kodin roskikseen.

Että pännii tollaset!!!

Mietteitä

Tässä remontin keskellä netteily on hyvin vähäistä koska ainoa nettiyhteys tulee kännykästä, homma on siis hidasta ja kuvia ei tunnu saavan liitettyä tekstiin.

Nyt kuitenki löysin kolon käydä kurkkiin miten maailma makaa ja heti heräs aatoksia:

Eileithyia kirjottaa toivovansa lapsettomuusklinikan yhteyteen neuvvolaa jo raskautumaan onnistuneille lapsettomuuskriisiläisille.. Ite en ihan, ehkä nurkan taakse sen vois laittaa.

Mehän ei siis olla hakeuduttu lapsettomuushoitoihin vaan koitetaan yhä kotikonstein ku ollaan kertaalleen jo siinä onnistuttu. Silti uskon, ettei lasta kipeästi yrittävä halua nähä pyöreitä mahoja lapsettomuushoidossa käydessään.

Se ei oo vihaa tai maha rasismia, vaan yksinkertasesti puhdasta kidutusta lasta kaipaavalle. Se sattuu ja raastaa. En sano, että mahallisten pitäis vaihtaa planeettaa, pyydän vaan ymmärtämään jos lasta kaipaava ei voi katsoa onnekkaita päin purskahtamatta itkuun.

Tähän väliin on hyvä infota, että rakas ystäväni Pinkki on onnistunut pääsemään raskautuneiden onnellisiin riveihin. Jännittää vähän kuinka selviän tästä tapaamisesta, viimeksi ku vietin pari minuuttia lastenrattaitten vieressä niin purskahin itkuun ihan varottamatta. Nyt Pinkillä on vissiin viikko 14, että mulla on vielä aikaa.

Vaikka en oo tuntenu Jumalan läsnäoloa siitä hetkestä ku päätin mennä naimisiin mieheni kaa, jaksan kummallisesti uskoo, että kaikki menee niinku Herra tahtoo.

Oma koti, kuinka sua rakastankaa

Kolme päivää remonttia takana ja kolme kurjaa yötä kamalassa vuokrakolossa. Hanat on säädetty väärin, tuloksena tulikuumaa vettä joka hanassa, keittiössä kuuma tarkottaa kylmää ja kylmä kuumaa, hella lämpenee puolen tunnin ootuksen jälkee, kylppärissä on sokeritoukkia ja pyykkikonetta vakauttaa homeinen pino sanomalehtiä kulman alla. Suihkuttelutila on minimi jopa mun kokoiselle pienelle ihmiselle, kokoajan kyynärpää osuu vedenlämmön säätimeen ja taas palan. Ruokailupöytä on oikein lapsiystävällinen "naisteniskutiski" ja kaiken huipuksi sängyt on kadottaneet sijauspatjansa ja jouset painaa todella kivuliaasti kylkiluiden väliin, joten taittelin lakanan alle ekstra peitteitä.

Summa summarum; TAHDON OMAAN KOTIIN!

Nyt ei auta ku uppoutua NappiKoon huivin tekoon, jos se vaikka piristäis.

Reissun tapahtumia

Olin niin ilonen kotiinpaluusta, kunnes avattiin ovi ja nähtiin tää kaaos mikä kottiin jäi kun kiireellä lähettiin. Pyykkejä kaikki olohuoneen pinnat täynnä, leluja pojan huone täynnä ja ulkovaatteita ja kenkiä eteisen lattia levällään. Keittiössä on sekalainen tavarakaaos ja makuuhuoneessa sängyn peitteet pursuaa lattialle.

Pyykin selvitys on alotettuna ja uus satsi koneessa, mies kävi kaupassa hakeen aamupalaa ku mää pesin jääkaapin ja siivoilin keittiön pöydän. Nyt on pakko istua hetkeksi ennen ku alan pyörremyrskyksi.

Tää joulu ei oikei tuntunu joululta. Majailtiin mun vanhemmilla ja se ei oikei ollu kellekkään kivvaa. Mun iskä ei oo mikään sosiaalinen ihminen ja ku lisätään siihe vielä sen oman ajan tarve ja lapsenlapsi kiekumaan kokoajan kysymyksiä, nii jo alkaa pinna kiristyyn.

Tällä reissulla sain vihdoin nähä mun isän vanhempia pitkästä aikaa. Melkein seittemään vuoteen en oo niitä nähny! Mun isänpuolen isovanhemmat on niitä vanhoillislestadiolaisia, jotka tekee kaiken oikein ja muiden pitäs tehä just samoin tai muute he ei puhu sulle! (Äitinpuolen isovanhemmat taas on niitä vanhoillislestadiolaisia jotka kyllä näkee sua, mutta sanoo ääneen, ettei sun laps pääse taivaaseen ku sitä ei oo kastettu!) Eli siis, oli ihana nähä mummua ja ukkia ja näyttää mun perhe heille vihdoinki. Sain huomata, että oon myös ukin kans samanlainen joissain asioissa, aina oon huomannu kuinka samanlainen oon ku mummu, mutta nyt se kävi selväksi myös ukin suuntaan. Pelottavaa!

Joulua vietettiin siskon perheen luona, mutta se tuntu vajaalta ilman mun veljen ja vanhimman siskon perheitä. Siskon lapset on aina ollu viekkaita riiviöitä ja taas se näky serkun kiusaamisena, että mää en voi ymmärtää miksi tämän siskon lapset on niin erilaisia ku meidän muiden. Lahjoja avattaessa Tomaatti sekos ja pomppi ku duracell-pupu jokaisen nokan eessä lahjoja heilutellen; "kato mitä mää sain, kato mitä mää sain!!" Eihän kukkaan mittää nää ku tungetaan ihan naamaan kiinni ja heilutellaan niin nopiaan, ettei katse kerkee tarkentua. Mummu ku avas säärystin pakettinsa nii poika huus; "meiän äiti on tehny nuo!"

Välipäivinä mies ja poika meni käymään Ranskassa. Iskä lähti mökille ja minä ja äiti tavattiin ihmisiä ja shoppailtiin vaatteita ja remontti kamaa. Tavattiin myös äitin lapsuudenystävä ostoskeskuksessa kesken alennusmyynti kierroksen. Mentiin jätskille ja hän kutsu sinne tyttärensä ja miniänsä myös. Miniällä vaan sattu oleen sellanen kolmen kuukauden ikänen käärö mukana ja mää repesin jo viidessä minuutissa. Äiti koitti siinä sitte selittää ku mää koitin rauhottua. Noloa!

Uusvuos meni raketteja ja iskän ryyppäämistä kytätessä, tottakai se sitte alko karjuun keskellä yötä niin että kaikki heräs ja seuraavana päivänä ei muistanu mittään. Sanoinki äitille ettei me enää koskaan majotuta iskän kaa saman katon alle. Olihan tuo odotettavissa, mutta näköjään en tarpeeksi muistanu millasta se on.

Aah ku on ihana olla kaukana tollasesta elämästä. Oikein huo'un kiitollisuutta, ettei mun mies oo yhtään niinku mun iskä! Viikon päästä se tulee remontoimaan meiän kodin uuteen uskoon, saas nähä kui tää yhteistyö sujuu.

Ai niin, ja kameraki meni rikki, loistavaa eikö!

Perheenlisäys

Aina kun juhlapyhät lähestyy, ihmiset ostaa kovasti hautakynttilöitä. Töistä kotiutuessa sitten saan vasta rentoutua ja antautua hetkeksi sille ajatukselle, josko ois aika liittyä joukkoon. Puhuin yks ilta ukolleni tästä tunteesta, että haluan pitää Vierailijan osana meidän perhettä, mutta koen, että jos annan taas periksi surulle, niin me ei ikinä saaha uutta alulle kun viimisetki energiat menee suremiseen. Koen siis syyllisyyttä, ettei me olla käyty hautuumaalla, saatikka es etsitty kartasta missä se on. Kannettu Vierailijaa vaan mielissämme ja toivottu häntä takas joku päivä.

Tänään illalla lähtään joulureissuun ja huomenna on mun ovulaatio. Kuinka siis toimia? Pitääkö ähertää yöjunassa vai mun vanhempien vierashuoneessa? Molemmat kuulostaa oudolta mun korvaan. En oo koskaa kehannu touhuta vieraillessani perheeni tai ystävieni luona, oonko ihan tolvana? (En haluis, että kukaan meiän vieraista touhuis meiän varavuoteella tahi sohvalla.) Anoppilassa mua ei hirveesti syyllisyys vaivaa meidän hommista, saatikka heidän mökillään. Tästä voin päätellä, että kunnioitan omaa perhettäni ja ystäviäni huomattavasti enemmän kuin ketään ukkoni perheestä. Olipa yllätys, ja pah!

Kai se on pakko vaan hoitaa homma ennen reissuun lähtöä ja toivoa sen riittävän. Huomenna käsken siskon hakea iskäni ja poikani leikkimään hetkeksi, että saahaan olla kaksin. Tai sitte porukoitten uutta saunaa vois testata.. Aion saaha joululahjaksi lapsen ja sillä siisti, tästä ei luisteta.

Ahdistus ja pelko

Tänään ois paluu töihin taas, ei innosta. Kassalla ku istut nii joka kolmas ohi kulkeva immeinen on joko raskaana tai pienen lapsen kanssa. Joskus vihloo niin kovaa että vaikutan varmaa tosi töykeeltä ku en voi heille hymyillä tai katsoa lapseen päinkää. Mua ahistaa ja itkettää mennä töihin. Lore ei ymmärrä, se vaan sanoo että eiku uudestaan yrittään uutta vauvaa! Mua pelottaa.

Meidän perheessä ei oo koskaan opeteltu puhumaan asioista, kullekki on vaan annettu aikaa päästä asian yli omaan tahtiinsa, ketään ei oo koskaan patistettu eteenpäi. Lorella on ihan erilainen kasvatus, heillä patistetaan ja kovaa vauhtia, asioita ei jäädä liikaa miettimään. Hautajaiset järjestetään Ranskassa tosi nopeeta ja elämä jatkuu heti. Töistä ei olla pois edes kipeänä tai suruaikana.

Meidän kohdun tyhjennyksestä ei oo vielä kahta kuukauttakaan. Mulla ei oo muistikuvaa miten tarkkaan kerroin ukolle siitä prosessista, mutta kai sen luulis muistavan kui heikoksi menin siitä. En voinu sillo asiaa käsitellä liikaa, koska piti viedä kummityttö Ouluun täältä Espoosta.

Pikkuhiljaa oon koittanu jutella siitä ihmisille, mutta yllättävän vähän tukea asiaan saa ku kaikki asuu muualla. Kukaan ei tiiä mitä sanois puhelimessakaan, joten sen ensimmäisen "otan osaa" lauseen jälkeen kaikki on vaa ollu hiljaa. Ei maileja, ei puheluja.

Loren kaa oon yrittäny keskustella asiasta, mutta se on tyypillinen mies, ainoat reaktiot asiaan siltä tuli sinä päivänä ku meille selvis, että vauva on kuollu. Kun yritän sille puhua ja kysyä miltä hänestä tuntuu, se alkaa nauraan että mitä puhumista siinä on.. Eilen ku se näki mun lukevan taas noita kriisiperhejuttuja, hän ei voinu ymmärtää miksi haluan hoitaa jonku toisen lasta enkä taas yrittää omaa. En tiedä, ehkä siksi että oon pelkuri, ehkä siksi että tuolla jossain on hirvee määrä pikkusia vailla rakkautta ja hoivaa, hyväksyntää. Lore ei halua adoptoida, mutta kriisiperhetoimintaan se on suostunu ku toissa kesänä asiasta juteltiin. Mää oon halunnu adoptoida ja ottaa sijaislapsia siitä asti ku asiasta kuulin 16-vuotiaana.

En mee tänään töihin, alan neulomaan, se on mun terapiaa.