Uljas Aivo Kustaa vai Wilkas Ukko Mies

Joku mun perheen tunteva voiki jo yläotsikosta päätellä, että äitsykkä on taas ollu kyläilemässä meillä. Niin onki, kokonaisen viikon! Viikon ajan kuulin mitä kamalampia nimiä ja vieläpä kokonaisina rimpsuina.

 

Vakavasti puhuen, viimisen kuukauden ajan meillä on ollu joka yö joku extra perheenjäsen tai sitte Tomaatti on ollu poissa. Viime yö oli ainoo ku oltiin ihan kolmistaan keskenämme normaalisti. Ihanaa ja erilaistahan se on ollu, mutta myös väsyttävää elää kokoajan varpaisillaan, valmiina ryntäämään sairaalaan, puhumattakaan kui inhottaa pitää toisia valmiusasemissa lapsenlikaksi.

 

Tänään kävin yliaikasuus kontrollissa (41+5) ja tuumasivat, että pää on nii alahaalla, ettei voi arvioida kohdunkaulan pituutta, mutta pehmenny se on. Kaaleppi Viking on ny ehkä 3,4kg ja pitäs mahtuu vielä alakautti. Seuraavalla kerralla tuun kuulema laukun kans sillä asenteella, että jään, mutta ei saa kuiteskaa liikaa pettyä jos en jääkkään.. Ne anto ajan torstai aamuks (42+1), mutta on hyvin mahollista, että Viljami Jooseppi syntyy ennen sitä. Sanohan ne jo sillon aiemmissaki arvioissa, että "tossa se pää tuntuu". Melkein hölmönä kuvittelen jo lapsen hiusten kohta valahtavan ulos mun haarojen välistä, kiiltävät pitkät mustat hiukset tietysti, sellaset 20 senttiset. Jos mitää ei ala tapahtuun torstaihin mennessä nii sitte kokeillaan kai ballunkia ja muuta räpläystä ennen leikkauspäätöstä. Sitä ennen kuiteski ohjelmassa on portaita, haravointia, lattioiden moppausta ja kävelyreissuja, sekä paljon pyykkikorin kanniskelua. 

 

Nyt kuitenni on nii ähky olo ku ei voi istuu enää olleskaa istuvassa asennossa, koska maha on laskeutunu tosta yläkuvasta (40+4) vielä lissää. Viime viikolla piti vielä ostaa uusia mammapaitoja ku kaikki alko kummasti puristaan ihanan ahistavasti mahasta. Takin sulkeutumisen kaa oon taistellu jo kolmisen viikkoo ja nyt se on päällä silleen kivasti pussittaen kangasta kainaloihin ja tisseihin, nousten kokoajan ylemmäs. Vielä sillä haravoimaan lähtee, mutta bussipysäkillä jököttäessä jäätyy ku alle ei mahu ku yks ohut paita jos haluu takin vielä kiinnikin. Farkkumekko on ihan kurassa eilisestä haravoinnista, mutta uskaltaako sitä laittaa pesuun ku sitte se on märkänä lähdön koittaessa ja muuta vaihtoehtoo ei oikein enää oo tuonne kylmyyteen (+4-+8).

Muuta häppeninkiä tässä on ollu ukkoni ikääntyminen ja sitte sitä normaalia arkea, eli ukon sisko voi pitää talon siisteyskommentit ihan ittellään, meillä on nääs koti eikä mikkää edustusasunto. Siivotaan ku jaksetaan ja fiksataan ku taas uskaltaa olla tekemisissä maalien kaa. Mies sai minulta ja poijjalta pari paitapuseroa revenneiden ja tahraantuneiden tilalle (ei se silti pois heitä niitä vanhojakkaa!!) ja ulkoiluun syyshanskat lahjaks.

 

Meille on nyt muuttanu myös Batman, sekä hänen urhoollinen poroja rakastava apurinsa "Bat-isi". Yhessä nää sankarit pistää rikolliset vankilaan! Suosittelen kyllä joka perheeseen mielikuvituksellisia vaatteita, mutta varotan myös; niitä ei saa pois päältä! Tietysti Tomaatti ois tahtonu mennä tarhaan tuolla yöpuvulla, mutta aika helposti sain sille päähän, ettei yöpuvulla kuljeta ihmistenilmoilla.

Periytyvää jääräpäisyyttä??

Mikä on ku et tuu ulos? Miksi pidät äitiä hereillä ja kivuissa, etkä silti halua nähä mua? Mistä kiikastaa? Onko huonot nimi ehdotukset? Väärät vaunut? Pelottavan energinen ja leikkisä veli? Liian sotkunen koti? Mikä sua siellä pidättelee? Meillä on jo halu nähä ja hoitaa sua, Isi ja velu ei voi hoivata sua mun massun läpi! TUU ULOS SIELTÄ!!

Multa pyydettiin todistusaineistoa Kanuunaksi muuttumisesta.. Tässä minä kokoa xs ihminen +15 ja risat kiloa mahassa pelkästään!! Sori ulkonäkö, en oo niitä suurimpia tälläytyjiä. Ekka kuva on eilisillalta koti-lökäreissä ja toi toinen tältä aamulta just ennen neuvvolaan lähtöä, hiukset vielä laittamatta ja hame vielä hukassa..

 

Kuten jo aiemmin mainittu niin multa puuttuu hieman mittaa lantiolta, joten pyysin neuvvolaa kirjottaan lähetteen uuteen kokoarvioon ja ehkä käynnistykseen jos se alkaa olla liian iso, ettei vaan jouduttais leikkaukseen taas. Lähete tuli bumerangin tavoin takas jo tänään ja tuomio kuului, ettei heidän aiemmissa kokoarvioissa oo mitään vikaa vaan alakäyrillä vauvva kasvaa ja käynnistelee ei aleta koska taustalla on keisarinleikkaus niin käynnistyslääkkeen aiheuttamat supistukset voi olla liian rajuja mun ohueksi venyneelle kohdulle ja sen arvelle. Saanen kysyä kuinka sen lisäkasvatus auttaa asiaa? Niin että aika toivotonta yrittää välttää sitä leikkausta jos tää ei käynnisty "lempeillä" luomu supistuksilla aikas pian, koska kohta se ei mahu ovesta ulos ja sitte ainut reitti on mahan läpi veitsen kera, koska ne käynnistyslääkkeetki on pannassa.

 

Saanen pyytää pistään tassuja ristiin pikaisen käynnistymisen puolesta, mua pelottaa, ettei me tulla saamaan kaikkia meiän haluamia lapsia, jos tää menee leikkauksen kautta.

Loppusuoralla

Viikot alkaa olla loppu ja pikku paniikkeja iskee aina välillä. Oikeestaan vasta ton synnytystapa-arvion jälkeen on uskallettu alkaa laittaan kotia kasaan vauvvaa varten. Sänky on ollu ostettuna jo kesästä lähtien ja nyt se on vihdoin jo pesty ja kasattu, pedattu ja koristeltu.

Hoitopöydän tasosta oli hukkunu jatkopala, joten mun täti sieppas ohi mennessään Ikeasta siihen päälle tollasen Hemnesin hoitotason. Sentin rako siihen pöytään jää, mut eihän sellanen mittää merkkaa. Tomaatti on aina innossaan valmistautumassa pikku-veljen tuloon ja niinpä äiti ei hirveesti saa mitään tehä. Hoitoalusta on yhä siskolla Oulussa, mutta kai sitä selvii viikon pari ilmanki.

Vaunut on ollu murheenkryyni jo pitempään ja vihdoin viikko sitte sain sellatteet hommattua. Serkku nouti ne koulusta päästessään siitä koulun vierestä ja soitti mulle paniikissa kuinka ne vikisee ku syötävä ja kuomu tippuu alas kokoajan ja sadesuojaki on neonkeltanen.. Noo pientä huoltoa vailla vaan. Nyt ne on olleet tossa eteisessä viikon ja pesen kankaita pikkusen kerrallaan koneessa. Entinen omistaja väitti vaunuja säilytetyn sisällä, mutta kummasti ne haisee samalle ku mun vanhan mummulan leikkimökki.. Huolto-ohjeissa käskettiin runkoa huoltaa autovahalla, silikoni-spraylla, vaseliinilla ja ompelukoneen öljyllä, ei mulla mitään autokamaa tietenkää oo ku en autoo omista, joten olin ihan valmis viemään koko natinakasan huoltoliikkeeseen, mutta yllätyin kyllä ihan kivasti, ettei ne autovahat sun muut maksanukkaan koko omaisuutta ku prismasta niitä kurkkailin.

Puuttuvia hankintoja on jotai pientä, kuten kylpyveden lämpömittari ja sänkyyn sellanen musiikki-lelu, mutta kai ne kävelee vastaan jostain. Se mitä ei puutu on auttavainen iso-veli; hän on nyt käyny hommaamassa itselleen "Elefantin ajokortin" ja on valmis viemään veljen ajelulle jos veli ei saa unta..

Mun serkku, lapsen tuleva kummi on nyt asunu meillä viikon päivät valmiustilassa, ku on ooteltu tätä ulos, mutta taitaa olla ihan yhtä jäärä ku veljensä. Mulla oli jo toinenki synnytystapa-arvio ja ne oli sitä mieltä, ettei käynnistellä etuajassa vaan annetaan kasvaa jopa yliajalle, vaikka maha ittessään on ihan giganttisen iso, eikä kaupoista oo löytyny sopivia vaatteita enää pitkiin aikoihin Kanuunalle, niin itse vaavi ei kuiteskaa oo sen isompi ku veljensäkään.

Niin tosiaan, tän uuden mahan nimi on Kanuuna ja sen aiemman nimi Pallucka.

Oon koittanu käynnistellä luomusti synnytystä heti luvan saatuani sillo ensimmäisen synnytystapa-arvion mukaan. Sauna; meillä ei oo, mutta tädin sauna ei ainakaa toiminu yhestä kerrasta. Seksi; kumpaaki meistä yököttää ajatus vauvan pään tökkimisestä miehen varustuksella vaikka mulla onki vihdoin himot heränny, eikö sen kiima-ajan pitäny olla keskivaiheilla? Siivous; no pesin yhen ikkunan ja meinasin tippua ulos, nii ei kiitos, Serkku hoitaa nyt tollaset kiipeilyt. Ite lähinnä siivoon noita lattian tasalla tapahtuvia juttuja, kuten keittiö, imurointi ja pyykit, ei vieläkään tulosta vaikka oon touhunnu jo kaks viikkoo!
Oon myös käyny kaks kertaa vyöhyketerapiassa ja ekka kerralla sainki sillä jotain tapahtuun kaheks ja puoleks päivää kunnes supistukset ja poltot sitte hidastu ja katos kokonaan, toisella käyntikerralla ei ollu mitään vaikutusta. Sitte kävin availeen lantiooni osteopaatilla ja joo helpottihan se tohon issias-kipuun hieman, mutta ei se vauvva sieltä ulos tullu.

Viime viikolla peruin treffit Ressun kaa ku panikoin veden menetystä uima-altaaseen. Siis ku ne sanoo, että sillon pitäs tarkistaa veden väri ja toimia sen mukaan, nii miten tarkistat jos se humahtaa sinne muun veden sekaan, huomaako sitä edes? No nyt on seki asia kysytty ja ei huolta, kuulemma vettä lorahtaa lisää joka supistuksella, eikä kaikki kerralla niinku jostai ämpäristä, että eiku vesijuoksuun vaan.

Kävin viikko sitte Eurokankaassa ja oih ja voih. Siellä oli syntisen paljon kaikkii ihanii kuoseja, jos en ois unohtanu kotiin ikkunoiden mittoja, nii oisin ostanu jo uudet verhokankaat vaikka edellisetkää ei oo vielä ikkunoissa. Nyt mukaan tarttu likaisen sohvan peitoksi ja myöhemmin toimimaan meiän päiväpeittona ihana uus vihree kangas. Miehelle sanoin vaa, ett "mitäs tuumaat meiän uuesta sohvasta, ei maksanu ku tonnin." Toinen ei tainnu oikein reppana tajuta, etten mä toki nyt oo tonnia siihen laittanu vaa sillo 5-vuotta sitte se sohva makso tonnin.

Sieltä lähti tietysti myös lasten sänkyihin froteemuoveja ja vauvalle harsokangasta, mitä nyt on koitettu koristella Sinellin kangasväreillä. Ensmäiset versiot on menny kyllä ihan harjotellessa jokaisen eri värin ominaisuuksia, jotku on ihan litkuja ja toisia saa kaivaa purkista ulos, vaikka merkki on kaikissa sama. Erottaapa nyt ainaki harsot toisistaan, ett ei mee naapurin kaa sekasin tuolla pyykkituvassa.

 

Muuten fiilikset on tosiaanki odottavat, kokoajan tuntuu niinku se lapsivesi pullistelis tuolla alhaalla jonku kalvon takana, että tulisinko vai enkö tulis. Kutittelenpa vaan hieman ja vetäydyn sitte takas sisään. Todellisuudessahan tuon tunteen taitaa aiheuttaa valkovuoto, mutta hulluko oon nii aattelen jo lapsivedelläki olevan sadistin mieli.

 

Kanuuna 38+5

Virran mukana naureskellen ja analysoiden

Viimeaikoina oon alkanu huomaamaan eron omassa suhtautumisessani kaikkeen infoon mitä äideille suolletaan joka tuutista. Huomaan kun kuuntelen eri lääkäreitä, neuvvolan-tätejä ja kätilöitä, että ensisynnyttäjä olis itkeny jo moneen kertaan pelkkää hämmennystään ja kauhua tätä ristikkäisten tietojen tulvaa ja liukuhihna-kiirettä saada asiakas ulos toimenpidehuoneesta. Puhumattakaan ujoudesta olla alasti tuntemattoman ihmislauman edessä.

Me on nyt käyty tutustumassa Jorviin ja siitä jäi levollinen ja hyvä fiilis, kierros oli oikein kattava ja valaiseva. He oli kovin ymmärtäväisiä eri synnytysasentoja ja kivunlievityksiäki kohtaan. Ainoa asia mitä siellä tunnuttiin tuputtavan oli perhehuoneet ja vauva kokoajan iholla-tyyli. Itse en moista kannata pidemmän päälle, koska aion kyetä käymään kotona suihkussa ilman kantoliinavauvvaa rinnoilla. Pitää vauvvan oppia olemaan sitterissä sen verran. Aion myös nukkua ilman vauvvaa omassa sängyssäni, joten eiköhän ne ihokontaktit jää meillä seurustelu ja ruokailuhetkiin, ei löhnäilyyn. Meillä myös kannatetaan loisto kulkuneuvvoa nimeltä vaunut, joten senki takia vastustan moista 24/7 kengurointia omalla kohdallani. Tuolla vierailulla oli yks lause, jonka kätilö olis voinu mielestäni sanoa toisin ensisynnyttäjille (tietenkään en sitä lausetta muista), nyt hää vaan aiheutti turhaa synnytyspelkoa.

On myös käyty synnytysvalmennuksessa; siellä oli kaks neuvvolan-tätiä, yks nuori ja toinen sellanen viis-kymppinen. Kolme kertaa huomasin kuinka tän vanhemman neuvvolatädin "tieto" oli ristiriidassa sairaalan kätilöiden infon kans ja jäin miettiin kuinka kauan sitte tämä neuvvola-täti oli päivittäny tietonsa, nuorempi kollega ei kuitenkaan ääneen korjannu edellisen sanoja, vaikeni vaan hetkeksi miettimään. Ensisynnyttäjät huoneessa oli ihan sekasin ja kummissaan kaikista ristiriidoista tätien infojen välillä, ainoastaan yks uskalsi niistä ääneen kysyä. Tunnistin muiden naisten ilmeistä ensisynnyttäjä itseni; olin sillon ihan pihalla siitä missä mennään ja millä konstilla ja miks. Monesti tunsin itteni lampaaks narun päässä ja kaikki muut ohjas ja komensi, paitti minä. Se oli henkisesti rankkaa, tunsin itteni yks kaks pikkutytöks, jolla ei oo valtaa mihinkää omassa elämässä tai kehossaan. Komento ku kuulu; "Housut pois ja pöydälle jalat koukkuun ja levälleen" nii teki mieli itkee ääneen, etten oo mikään nautakarja, mulla on nimi ja ihmisarvo, mikäs sun nimi es on? Nyt tuollaset kokemukset ottaa jo hieman etäisemmin.

Eilen käytiin synnytystapa-arviossa katteleen vauvvan kokoa ja asentoa mun lantion kokoon verraten. Huoneeseen ku astuin nii tuumasin vaa väkeä olevan ku juna-asemalla, kukaan ei kuiteskaa esitelly itteensä nimellä tai syyllä, miksi heitä niin monta tarvitaan. Kiire ja rutiini kätilön toimissa tuli selväksi heti ensi minuutilla. Ihan mukavia ihmisiä taatusti ja henkisesti se meni paljon kevyemmin ku itellä ensisynnyttäjänä ois menny. Kaiken ton kohtelun ja töykeyden ku anto mennä hilpeesti ohi ja keskitty vaan niihin raskaus faktoihin, nii loukkaantuminen ja tunteellisuus ei päässy pintaan. Lorelle aloin sen jälkeen pohtiin, että jos tää ois meiän ensimmäinen, nii mää oisin parkunu jo ihan paniikissa tuollasta kohtelua.

Mies sitte iltasella sai suunsa auki ja tuumas, että no nehän leikkaa taas vai?
-Öh, ei. Mullahan puuttuu vaan puolsenttiä lantion alasuoran mitasta, mitä se sitte ikinä tarkottaakaa ja vauvva on oikeessa asennossa. Ne nyt keskustelee mun "tapauksesta" ens viikon kokouksessa koko poppoon kesken ja asettaa takarajan käynnistykselle, (ettei se kerkee liian isoks kasvaa,) jos mää oikein ymmärsin. Pallucka kuiteski oli ihan samoilla käyrillä Tomaatin kaa suuresta mahasta huolimatta ja painaa nyt 2,5kg. Eli neuvvolan käyrät on ihan päin mäntyä tai sitte mun kohtu on muuten vaa pitkulainen kookospähkinä. Ne nyt kuiteski sano, että saan alkaa synnyttään heti ku haluan! Minäpä tässä sitte tahdonvoimalla saan synnytyksen käyntiin viikon parin päästä : )

Pallucka 36+3

Valmiina synnytykseen?

Pari viime päivää oon selannu noi miesten raskausblogit alusta tähän päivään ja jäi kauhistuttaan miksei meiän neuvolassa oo sanottu halastua sanaa synnytysvalmennuksesta. Luin Espoon sivuilta, että sitä tarjotaan vaan ensisynnyttäjille.

Hmm.. Aloimme siinä sitte Loren kaa muisteleen sinne viiden ja puolen vuoden taa, josko muistus mieleen jotai hengitys tai asentojuttuja tai mitä vaan:

Minä: Oli jäiset tiet, saatiin kyyti kotiin sun kollegalta, joka kaikkien yllätykseksi oli samassa tilanteessa ku me.

Lore: Tilanne oli kiusallinen, ihmiset nauro mulle, sääki.

Minä: Ai? Miksi?

Lore: No kun piti kertoo jotai ittestä nii sanoin; "hei, oon Lore. Tulin Suomeen viikko sitte." Kaikki katto äkkiä sun mahaa (29+5) ja repes ihan täysin.

Minä tähän: Niin, ne varmaa aatteli, että oot joku postimyynti poikakaveri tai sulla on supervoimia ku viikossa on päästy niin pitkälle.

Mutta oikeesti, pitäskö mun muka muistaa jotain synnytyksestä ku en oo koskaan sitä päässy kokeileen? Meiän jääräpää jäi jumiin mun kapeaan lantioon perätilaan, joten lääkärit ei antanu mun synnyttää alateitse vaan keisarinleikkaus oli ainoo vaihtoehto.

Toisaalta kuulosti tuolla kommenteissa poikien blogeissa, ettei niitä valmennuksia es mainosteta suullisesti vaan pitäs tutkia kaikki ne pienet lappuset sieltä seinältä.. *Huoh*

Soitan sinne.

P.S. Eipä noille näytä olevan netin mukaan puhelinnumeroa...

Tasapuolisuuden nimissä

Näin tasa-arvon aikoina on myös naisilla mahdollisuus tehä töitä ja siksipä on reilua yrittää jakaa ne kotityötki jokseenki puoliksi jos molemmat käy myös töissä. Entäs raskauden jakaminen? Vaikka miten yritin kannustaa miestä kantamaan tämän toisen lapsen ruumiissaan, niin kas kummaa, tasa-arvo ei ihan vielä ollu sinne asti levinny.

Syy miksi koitin antaa itseltä miehelle kaikkien kauhuksi raskauden kokemisen on hyvinki miehen kallon paksuus, haluisin sen oikeesti kokevan tämän. Mun mieheni on muiden silmissä se täydellinen herrasmies, joka on komea ja huolehtiva, loistava isä, ei kännää ja örvellä, eikä muutenkaa nolaa itseensä tai muita millään lailla ja kuka vaan ois onnellinen saadessaan hänet miehekseen. No joo onhan se noita kaikkee ja muuta, mutta se on myös sitä lajia ukko, ettei se tajua ku toinen kertoo kivuliaista kaasuista ja kuinka ne tuntuu oikeesti pakottavina olinpaikkaa katsomatta. Tai puhumattakaan raskauden muista oireista; väsymys, pahaolo, hormoonihuurut, lantiokivut, kyljen kääntäminen sängyssä ku takapuoli tuntuu painavan tonnin ja tietysti ne kaikkien tiedostamat potkut ja liikkeet siellä massussa, jotka ei aina oo niitä hellanlettas ihanan kivuttomia vaan osa myös todella pistäviä. Mun mies muka kuuntelee, mutta sitte se joko unohtaa tai kuvittelee mun liiottelevan ja jatkaa vaan mitä onkaa tekemässä.

Eikö siis ratkasu oo es yrittää selittää ja jakaa tää kokemus mahollisimman tarkkaan miehen kaa? Pitäskö sen vaa antaa olla ihan tietämätön kaikesta, mitä tapahtuu? Vauva lehdessä oli kertomus jostai pariskunnasta, jossa mies ei osallistunu yhenkää lapsensa synnytykseen, koska oli kuullu sen olevan "sotkusta" puuhaa.
- Ööh. Jos se toimii heille, niin se on heiän asiansa.

Ite en kovin helposti nielis, ettei mies vois es tukea vaimoonsa sen vertaa, että tulis kädestä pitämään. Jos molemmat lapsia kerran haluaa niin meidän avioliitossa se tarkottaa myös molempien läsnäoloa ja panostusta. Nainen joutuu ties miten monesti ja ties kuinka monen uppo-oudon ihmisen sörkittäväksi koko raskauden aikana ja kokemaan monenlaista noloa ja kivuliasta, mitä ei haluis tehä tai nähä ja asioita, jotka yököttää, niin miksi ei mies vois kokea sitä yhden päivän? Eikä siinä es sörkitä miestä ja tungeta kapineita hänen kehonsa joka koloon vaan hänen täytyy ainoastaan pitää nainen rauhallisena ja tuoda juotavaa välillä. 

Monenmoisia ajatuksia on päässä pyöriny; kuinka jakasin miehelle mahollisimman tarkkaan fyysisiäki tuntemuksia vauvvan odotuksesta. Mulla kun on kohtu niin alhaalla ja istukka kohdun takaseinässä niin potkut on aika selkeitä ja vaimentamattomia. Usein Wilkas on jalat alaspäin ja potkii niin, että vaginassa asti tuntuu, joskus myös vähän sinne takapuolenreikään tuntuu potkuja. Voisko siis miestä töniä sinne "no man's arean" seudulle ja saaha saman tuntemuksen? Ja pitäskö samaan aikaan tönästä myös alavatsaan siihen pissarakon kohdalle? Ihan vielä en oo tohon sortunu, mutta paremman idean puutteessa se on kai konkreettisin vaihtoehto. Ehdotuksia?

no johan oli

Taas pompin blogilta toiselle.. lopputuloksena on taas sama ajatus; en uskalla kirjottaa rehellisesti ajatuksiani, mun blogi on liian tunnistettavissa, täytyy vaihtaa kuvat naamattomiksi ja muokata tekstejä tai jotai, että saan sanoa ajatukseni ulos rehellisesti ja pelkäämättä kadulla lentäviä mätiä kananmunia.

Löysin tällasen ajatuksia herättävän tekstin; http://www.lily.fi/juttu/21-syyta-jaada-kotiaidiksi

Tää oli niin itseensä täynnä ja tuli mieleen nuori ihminen, jolla ei oo vielä elämänkokemusta sen vertaa, että tajuis ettei kaikki oo samasta muotista tehty. Mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle ja niin edelleen. Sama ku sanois että kaikkien maailmassa pitää tehdä just niinku mää oon tehny. Tää kirjottaja vielä korottaa itteensä muita viisaammaksi ylijumalaksi sanomalla vähänväliä esimerkkejä miksi juuri hänen tapansa tehdä asiat ovat koko muuta maailmaa parempia ja kuitenkin viimeinen peruste kotiäitiyden puolesta kuuluu;

"Downshiftaus. Hiljaisuus, rauha ja rakkaus, vähäisempi virikkeellisyys, hitaampi rytmi, tyhjemmät päivät, jopa tylsyys. Niistä syntyy terveitä, tasapainoisia, luovia ja rakastavia lapsia ja aikuisia rakentamaan parempaa maailmaa."

Voi elämä, että maailmaan mahtuuki näitä itseriittosia "viisaita". Mulla oli joskus nuorena ja naiivina kuvitelma, että mulle tulee sitte liuta lapsia, 6-8 ja oon kotiäiti parhaasta päästä. Kun sitte Tomaatti tuli maailmaan olin jo huomannu kuinka yksinäistä ja masentavaa on kun muut kaverit jatkaa elämäänsä ja itse jäät ilman muuta ajateltavaa (ja aivoja stimuloivaa toimintaa) ku kipeät kaasut ja synnytyksen pelko. Ilman muuta seuraa ku ulkomaalainen poikaystävä, jolla ei oo omia kavereita, ei mitään muuta omaa tässä maassa ku tietokoneensa, jolla pitää yhteyttä perheeseensä.

Synnytys toi mukanaan kaiken (perätila-liian kapea lantio-sektio) draaman jälkeen kauniin pojan ja masennuksen, jota kesti kauan. Muistan hymyilleeni aidosti ekkakerran muulle maailmalle vasta yli kaks vuotta sen jälkeen. Tomaatille hymyilin kyllä aidosti, mutta muu maailma oli kokoajan pakkopullaa, suoriutumista, jopa mun ihana mieheni. Ainoa mistä sain enerkiaa oli uus koulu, jonka alotin kun en enää kestäny olla yksin kotona vauvan kaa hiljaisuudessa.

Nyt kun väliin on mahtunu piristymistä ja eroa, paluuta yhteen ja naimisiin menoa, muuttoa ja työtä, toisen lapsen yritystä ja paljon epäonnistumisia ja yks onnistuminen sekä menetyksen surua, voin vain sääliä niitä kurjia jotka kuvittelee heidän tapansa tehdä asioita olevan ainoa oikea tapa.

Jokainen tehköön parhaansa ja jos ei itse kykene syystä tai toisesta niin ulkoistakoon kyseisen tarpeen saannin, se on jokaisen oma asia, ei pidä tuomita!