Uljas Aivo Kustaa vai Wilkas Ukko Mies

Joku mun perheen tunteva voiki jo yläotsikosta päätellä, että äitsykkä on taas ollu kyläilemässä meillä. Niin onki, kokonaisen viikon! Viikon ajan kuulin mitä kamalampia nimiä ja vieläpä kokonaisina rimpsuina.

 

Vakavasti puhuen, viimisen kuukauden ajan meillä on ollu joka yö joku extra perheenjäsen tai sitte Tomaatti on ollu poissa. Viime yö oli ainoo ku oltiin ihan kolmistaan keskenämme normaalisti. Ihanaa ja erilaistahan se on ollu, mutta myös väsyttävää elää kokoajan varpaisillaan, valmiina ryntäämään sairaalaan, puhumattakaan kui inhottaa pitää toisia valmiusasemissa lapsenlikaksi.

 

Tänään kävin yliaikasuus kontrollissa (41+5) ja tuumasivat, että pää on nii alahaalla, ettei voi arvioida kohdunkaulan pituutta, mutta pehmenny se on. Kaaleppi Viking on ny ehkä 3,4kg ja pitäs mahtuu vielä alakautti. Seuraavalla kerralla tuun kuulema laukun kans sillä asenteella, että jään, mutta ei saa kuiteskaa liikaa pettyä jos en jääkkään.. Ne anto ajan torstai aamuks (42+1), mutta on hyvin mahollista, että Viljami Jooseppi syntyy ennen sitä. Sanohan ne jo sillon aiemmissaki arvioissa, että "tossa se pää tuntuu". Melkein hölmönä kuvittelen jo lapsen hiusten kohta valahtavan ulos mun haarojen välistä, kiiltävät pitkät mustat hiukset tietysti, sellaset 20 senttiset. Jos mitää ei ala tapahtuun torstaihin mennessä nii sitte kokeillaan kai ballunkia ja muuta räpläystä ennen leikkauspäätöstä. Sitä ennen kuiteski ohjelmassa on portaita, haravointia, lattioiden moppausta ja kävelyreissuja, sekä paljon pyykkikorin kanniskelua. 

 

Nyt kuitenni on nii ähky olo ku ei voi istuu enää olleskaa istuvassa asennossa, koska maha on laskeutunu tosta yläkuvasta (40+4) vielä lissää. Viime viikolla piti vielä ostaa uusia mammapaitoja ku kaikki alko kummasti puristaan ihanan ahistavasti mahasta. Takin sulkeutumisen kaa oon taistellu jo kolmisen viikkoo ja nyt se on päällä silleen kivasti pussittaen kangasta kainaloihin ja tisseihin, nousten kokoajan ylemmäs. Vielä sillä haravoimaan lähtee, mutta bussipysäkillä jököttäessä jäätyy ku alle ei mahu ku yks ohut paita jos haluu takin vielä kiinnikin. Farkkumekko on ihan kurassa eilisestä haravoinnista, mutta uskaltaako sitä laittaa pesuun ku sitte se on märkänä lähdön koittaessa ja muuta vaihtoehtoo ei oikein enää oo tuonne kylmyyteen (+4-+8).

Muuta häppeninkiä tässä on ollu ukkoni ikääntyminen ja sitte sitä normaalia arkea, eli ukon sisko voi pitää talon siisteyskommentit ihan ittellään, meillä on nääs koti eikä mikkää edustusasunto. Siivotaan ku jaksetaan ja fiksataan ku taas uskaltaa olla tekemisissä maalien kaa. Mies sai minulta ja poijjalta pari paitapuseroa revenneiden ja tahraantuneiden tilalle (ei se silti pois heitä niitä vanhojakkaa!!) ja ulkoiluun syyshanskat lahjaks.

 

Meille on nyt muuttanu myös Batman, sekä hänen urhoollinen poroja rakastava apurinsa "Bat-isi". Yhessä nää sankarit pistää rikolliset vankilaan! Suosittelen kyllä joka perheeseen mielikuvituksellisia vaatteita, mutta varotan myös; niitä ei saa pois päältä! Tietysti Tomaatti ois tahtonu mennä tarhaan tuolla yöpuvulla, mutta aika helposti sain sille päähän, ettei yöpuvulla kuljeta ihmistenilmoilla.

Uusia asioita

Ei kaikki uudet asiat aina liity vauvva-aikaan. 5-vuotiaan Tomaatin kaa on koettu taas lisää uusia juttuja ja jotain niistä on kai opittukki, lähinnä minä.


"Itse valittu" reppu:
 
Poikamme on vauvvasta asti käyttäny omana reppunaan sitä kirjakerhon muumireppua, joka kyllä ei kauaa ehjänä kestäny, mutta solmun kanssa on toiminu siedettävästi, koitan nääs hillitä shoppailuani ja opettaa lapsestani hieman vähemmän materialistista kuin ite oon! Siihen onneks on auttanu, ettei tavarakauppoja oo kävelyetäisyydellä ja nämä kiroamani mäet estää mua pyöräilemästä suuren tavaramäärän kanssa, ei sillä että tässä tilassa pyöräilisin enää ollenkaa vaikka ois alamäki.
 
Kuitenni, tossa syyskuvastojen ilmestyessä Prisma mainosti tietysti koululaisille reppuja ja näköjään myös tarhalaisillekki oli omansa. Minähän tulin siihen tulokseen, että 5-vuotiaan repun tulisi olla hieman suurempi kuin vauvvalla, koska tarhakamppeetki on kasvaneet lapsen mukana ja vievät siis suuremman tilan. Tomaatille siis näytin kyseistä sivua ja hän pitkän selityksen jälkeen (kuinka kelläki on minkäkilainen reppu tarhassa ) valitsi mieleisensä ja minä seuraavan kerran Sellon seudulle mennessäni katsastin alennusmyynneistä seuraavia vaatekokoja ja pidin silmät auki myös halutulle repulle. Kävi niin, että löysin samalla aiheella varustetun repun H&M:ltä puolet halvemmalla kuin Prisma mainosti, joten en paljoo jääny miettimään kumman ostan. Myöhemmin vielä vertasin reppuja vierekkäin ja koossakaan ei ollu ku millien ero niin olinhan tyytyväinen.
 
Kotona jänskäsin mitä poika tuumaa kun reppu on hieman erilainen, mutta hänpä oliki ihan innoissaan, tuskin huomas mittään. Hää kanto reppua joka paikkaan, jotta kaikki näkee sen, ohikulkijoille piti kääntyä selin, jotta varmasti huomaavat hänen uuden reppunsa. Öisin poika hiippaili hakemaan reppunsa eteisestä tyynynsä viereen sänkyyn kaveriksi. Parin päivän päästä hää sitte kiikutti mulle Prisman mainoksen nähtäväksi, että repussa on hieman eri kuva, vaikkaki sama hahmo.
- No oho niinpä onki, kummallista. Tämähän on hieno kuva mikä sulla on, pittääkö se viiä takas kauppaan?
- Ei..

Opimme siis, ettei Tomaatille saa näyttää kuvaa aiotusta ostoksesta, koska matkan varrella saattaa löytyä jotain parempaa/halvempaa ja yhtä hyvää.


Lapsi "shoppailee":
 
Joku alevaate keikka suoritettiin pikaisesti Tomaatin kaa kaksin. Paha virhe! Aiemmin ku raahasin aleista vaatteita kotiin seuraavia kokoja varten, poika tykkäs kaikesta ja oli oikein ilonen. Nyt ku hän pääs kauppaan, hän näki jonku numeropaidan miesten puolella ja siitäkös se suru tuli ku lapsille ei ollukkaan moista (ilmeisesti jotain koripallopaidan tapaista numerointia). Seuraavaksi kyllä nyökytteli (ei kovin innokkaasti) äitin ehdottamille lasten vaatteille, mutta kassalla sitte alettiin parkumaan kuinka hän ei niitä halua, koska hällä on jo kitarapaita ja noissa ei oo numeroita. No minähän maksoin ostokseni ja istahdin sitte pojan kaa alas selittään, että se kitarapaita on kohta pieni kun Tomaatti kasvaa isoksi pojaksi ja että tämä uus käy hänelle sitten esikoulussa. Ja että kyllähän tässä yhdessä paidassa (kuvassa) on numeroita, käviskö se, koska lapsille ei ole sellasta aikuisten numeropaitaa. Kyllähän se itku loppu, mutta ei se nyt normaaliin tapaan pomppinu ja hihkunu moneen tuntiin. Isiki ihmetteli kuinka poika on noin allapäin.

Nyt kyseinen paita on jo hänen lempparinsa ja sitä pitää näyttää kaikille kuntosalilla.. öh urheilullista..

Opinpa siis, etten shoppaile hänen kanssa vielä.


Lapsi valitsee ite kaverinsa:

Tässäki kuussa on koettu jotai uutta taas: naapurin lapset tuli hakemaan Tomaattia ulos. Tämä kertoi meille sen, että poika on oikeesti kohta koululainen, mutta myös sen, että naapurin lapset juoksee kylillä ilman vanhempiaan! Meille ihan käsittämätöntä nykyaikana. Me on Loren kaa molemmat nähty monenlaisia hulluja maailmassa, eikä koskaan voida ymmärtää, että alle kouluikäinen kulkis yksin, olkoonki vaikka naapuriin tai oman kerrostalon pihaan, mutta kun niitä muita asukkaita ei tunne, saatikka niitä pihalla kulkevia ulkopuolisia. Lapsihan kyllä luottaa kaikkiin aikuisiin ja juttelee tuntemattomille hyvinki helposti, enkä halua kasvattaa lapsiani pelossa, mutta en myöskään aio antaa kellekkään tilaisuutta vahingoittaa meiän lapsia milläänlailla. Ei tulis mieleenkää sallia oman 5-vuotiaan, saatikka vielä nuoremman, mennä leikkimään kaverilleen, jonka kotioloista en tiiä mitään, enkä vanhempia tunne.

Meille saa kyllä tulla leikkiin ja uloski tullaan vanhemman kanssa, mutta tuntemattomien kotiin mun lapset ei mee ilman vanhempaa. Opinpahan sen, etten minä voi aina päättää kenen kaa lapsi ystävystyy.

Elämästä ei kerkee tarttua kiinni

Ideaalissa elämässä asiat tapahtuu ketjuna, ihan ku helmikaulakoru. *Tapaus, hengitys, tapaus, hengitys*. Tää vuos on ollu ajoittain pelkkää odotusta ja sitte taas tohinaa, niin ettei kerkee es käsittää mitä on tekemässä. Nyt kesän loputtua on kuitenki tapahtunu niin paljon suuria asioita päällekkäin, etten kerkee tarttua mihinkään kunnolla, vaan jään öö-moilasena kattoon sivuun ku asiat etenee.

Tää raskaus on ollu niin erilainen ku  Tomaatin odotus ja koska kokemusta surustaki on tullu sen jälkeen nii nauttiminen tästä olotilasta, puhumattakaan hössöttämisestä, on kokonaan jääny. Kun joku on onnitellu tai kehunu kaunista/isoa mahaa, sitä vaan hymyilee kohteliaasti ja vaihtaa puheenaihetta tai vähättelee, että; "niin no katotaan nyt"! Laskettuun aikaan on 29 päivää!!! Pinnasänky on pesemättä ja kasaamatta, hoitopöydästä on hukassa jatkolevy, vaunut on heikossa hapessa ja Oulussa, eli toiset pitäs löytää, ei oo hoitoalustaa, harsoja, rintapumppua tai muutakaan tarpeellista ja vauvvan vaatteet on Pinkillä.. Nyt on varmaan se aika ku pitäs jo uskaltaa alkaa luottaan tilanteen pysyvyyteen ja uskaltaa laittaa kotiin vihjeitä tulevasta lisästä.

Viimeaikoina on myös tullu eteen sellasia asioita ku diabetes ja uus ruokavalio ja miten sen kaiken saa upotettua miehen paksun kallon sisään. Se muistaa kyllä 4-7 päivää olla tarjoomatta mulle mitään herkkuja, mutta sitte se tuo ihania suklaakeksejä lidlistä tuoksumaan mun nokan etteen ja vielä kyssyy haluanko mää!! EI MULLA OO ITSEKURIA MOISEEN ELÄMÄÄN!! Viimeks neuvvolantäti kielsi sitä tuomasta kotiin keksejä vaan ne pitää mussuttaa töissä tai pihalla piilossa multa, ihan ku alkoholistin "salapullo"! No sen se hoiti kunnialla 8 päivää ennen ku hokasin useita keksipaketteja ylimmällä hyllyllä, mihin en kato, ellen eti jotai tarjottavaa vieraille. Meni 2 päivää ja tajusin sen piilottaneen samaiset keksit meiän vaatehuoneeseen!! Pieni koppero + mun supernenä ja mitä siitä voi seurata?

Samaisen herran kans on myös pitäny taas pitää mykkäkoulua, koska hän pesi vessan meiän parhailla kasvopyyhkeillä!!! Siis millä logiikalla mies ajattelee?? Ajatteleeko se? Ei se silti puhtaaks tullu nääs, meni vaan kaaressa kaikki käsi- ja kasvopyyhkeet roskiin, kuten myös keittiöpyyhkeet, koska eihän se niitä erota toisistaan nii otappa selvää onko hän hyödyntäny niitäki johonki hmmm-hommaan. (Joo, pikkiriikkinen hormoonihurahdus iski just sillon päälle..) Äiti kun tuli käymään tuossa pari viikkoa sitte ja kerroin sille kyseisestä tapauksesta taksissa, nii mies taksikuski tuumas, ettei kolme päivää mykkistä oo tarpeeks!! No siinä vaiheessa olin jo penkonu Sellon kaikkien kauppojen ale pyyhkeet läpi ja hommannu jotain edellisten tilalle, nii en enää jaksanu mököttää. Toki mun mies kärsii seurauksista lopun elämäänsä.

Myöski neuvvolantäti on kieltäny multa siivouksen ja kaiken painavan nostelun, ilmeisesti alhaisen verenpaineen takia, jos oikein ymmärsin. Tuo varasiivooja on "siivonnu" talossa viikon ja sitte vaan jättäny kaiken levälleen koska silkka uupumus on ottanu vallan siitäki, eihän kukaan jaksa aamuseittemästä ilta yhteentoista ilman omaa aikaa! Näin menee miehen päivä;

*Lapsi, töitä, lapsi ja vaimo, keittiön siivousta, lapsi ja vaimo, ruokakauppaan, lapsi, tohinaa ruokapöydässä, lapsi ja vaimo, pyykin ripustusta, ulos, lapsi, keittiön siivousta, lapsi, pesut, lapsi, ihon rasvausta atoopikoille, ja yhä se lapsi pölöttää ja pomppii, mitähän kengurubenzaa se on taas saanu.. ja sitte imurointia ja iltapalaa, lapsi, hampaat ja taas juttu jatkuu, keittiön siivousta taas ja aaah joko saa istua?? ei, yhä se pölötys kuuluu ja kuulostaa kutsuvan isiä.. Kun vihdoin kaatuu sänkyyn niin vaimollaki on monta asiaa, mistä se haluaa miehen mielipiteen ja monta muuta joissa miehen mielipidettä ei kysytä, mutta koetaan kuiteski tarpeelliseksi infota toiselle tiedoksi kaikki murheet ja sisustusideat.*

Niin että meille tarvitaan kodinhoitaja!! Missä se lottovoitto on?

Kaiken tämän hässäkän keskellä tapahtuu kiihtyvällä vauhdilla mun tän vuoden ennustus; "kaikki muut mun perheessä eroaa tänä vuonna, paitsi minä ja Lore". En muista missä kohtaa sen tarkalleen hokasin, mutta joskus joulu-tammikuussa sen Lorelle sanoin ja nyt se on alkanu, Sisko on muuttanu lapsineen pois, Vanhin sisko on saanu keskustelun alulle kihlattunsa kans ja ehkäpä se mies nyt tajuaa olla viikon kiltti sille, mutta itseensä ei voi muuttaa, niin että ei se kestä. Äiti ja Isi taas on eläneet omia polkujaan jo jonninaikaa ja tierä häntä miten pitkään ne tolleen jaksaa kämppiksinä. Velu ei osoita muuttumisen merkkejä vaikka perhettään rakastaaki, joten eiköhän seki oo vaan ajan kysymys. Ihanan lapsen se on saanu ja loistavan naisen meille kaikille esitelly, niin loistavan, että hän pysyy meiän siskona, vaikkei oiskaa enää kihloissa meiän Velun kaa. Kutsuttakoon häntä Pirtsakaks.

Kaikkien mun perheenjäsenten perhe-elämästä murehtiminen on kuiteski vieny multa ajantajun ja nyt tulee paniikki saaha oma koti valmiiks Palluckaa varten. Toivoisin hänen tulevan pian koska ne suurimmatki housut, lappuhaalarit, jotka sain Rauhalta, meni vielä mun synttäripäivänä, mutta ei enää kaks päivää sen jälkeen!! Nyt on siis jälellä kesämekkoja sisälle ja farkkumekko "ulkovaatteeksi". Kunpa ei tulis kylmä syksy.

Iso maha

Lomalta palatessa mulla oli vihdoin treffit uuden neuvvola-tädin kaa. Tämän kaa asiat keskusteltiin läpikotaisin ja ymmärrettävästi, vaivaantumatta. Kyllä vaihto kannatti. Uus neuvvola-täti myös tympäänty edelliseen ku mitään ei ollu ilmeisesti tehty ajallaan ja nyt se saiki sitte järkätä mulle kaikki "visiitit" eli synnäriin tutustumisen, synnytysvalmennuksen, sokerirasitustestin ja synnytystapa-arvion, noi nyt ainaki tulee mieleen ja oli siinä paljon muutaki juteltavaa, mitä ei oltu edellisen kaa tehty.

Tähän mennessä noista visiiteistä on nyt tehty sokerirasitustesti ja sillä oli seurauksensa: mun kahen tunnin arvo oli liian korkee ja nyt mulla väitetään sitte olevan raskausajan diabetes. Ei oo vielä ihan uponnu omiin aivoihin, vaikka kaks viikkoo oon tätä asiaa jo opetellu. Kaikki mitä syön täytyy kirjottaa ylös ja kellonaikoja saa olla kokoajan tarkkailemassa. Joka toinen viikko mun pittää pistää sormenpäästä verta liuskaan neljänä aamuna ennen ja yks tunti aamupalan jälkeen ja kirjottaa numerot ylös. Joka toinen viikko sitte pitää uhrata yks päivä sille, että pistän ennen ja yks tunti jälkeen joka ikisen "evästys hetken". Kuinka kukaan saa mittää aikaseks noina päivinä, en ikinä ymmärrä. Viimeks mainittuna päivänä asuin keittiössä ja joko kyttäilin arvoja, söin tai valmistin ruokaa.

Tänään on tilinteon aika. Täytyy mailata mun tekoset diabetes-naiselle. Katotaan oonko tehny tuhmuuksia kun en oikeesti jaksa kattoo joka eväästä paljonko siinä on hiilareita ja kuituja ja hiilareissa sokeria ja onkos tää nyt varmasti kasvisrasvaa eikä eläimestä.

Sen ite ainaki oon huomannu, että sängyssä kyljen kääntäminen on helpottunu kun maha ei oo enää niin täyteen puhalletun olonen "puffattu". Puntarin luku on myös hidastanu nousuunsa, siitä en tiiä pitäskö huolestua jos se ihan kokonaan tyssää.

Oon myös alottanu "kuntoilun". Törmäsin siellä sokerirasituksen oloiluhuoneessa erääseen naiseen ja meillä tuntu olevan joitain asioita yhteistä, niin vaihettiin numerot ja nyt me deittaillaan uinnin merkeissä kun löydetään yhteistä vapaa-aikaa. Kutsuttakoon häntä vaikka Ressuksi, koska heillä on samanlaiset silmät ainaki tän kuvan mukaan.

Kesän tapahtumia

Kesällä tunnettu tapa on viettää lomaa, meille se tarkottaa aina sukulointia ja kavereita. Äiti kävi meillä mun veljen naisen ja tyttären kaa päiväseltään tuomassa vauvvan vaatteita. Oli ihana huomata kuinka Tomaatti leikki nuoremman tyttöserkun kaa hienosti yhteen, eikä ninjoista ja aseista kuultu liikaa. Tosin pihalla piti sitte sanoa tiukasti ku poika ois halunnu jäähä naapurin pojan ninjoilla leikkimään muiden poikien kaa eikä enää serkun kaa. Miks lasten pitää aina tulla leuhkiin toisilleen kellä on eniten ja hienoimmat lelut? Ainaki täälläpäin pojilla on tuo ärsyttävä tapa. Nyt onneks tarhassa ei enää oo lelupäivää, nii ei tulla itkun kaa kotiin. Tosin sinne mennään nyt jonku aikaa itkien ku ei saa tuua lelua muille näytettäväks ja jotku toiset silti tuo.

Pohjoisen reissu tuli vihdoin maholliseks kaiken sairastelun ja uudelleen aikataulutuksen jälkeen heinäkuussa. Tänä kesänä päätettiin majottua kaverille eikä perheen nurkkiin. Päätös oli mieluinen monessa mielessä; Tomaatilla oli ikätoveri talossa, mää sain jutella Mingin kaa useammasta asiasta kuin ohimennen vieraillessa ois kerenny ja ukotki viihty keskenään, koska Mingin mies puhuu englantia.

Lore vuokras meille ekoauton, joka sammuttaa moottorin joka liikennevaloissa. Muutamaan otteeseen sille naurettiin kun ei oltu moiseen totuttu, mutta moottoritiellä se jo unohtu. Matka suju suht hyvin, kiitos tiuhaan löytyvien vessojen. Autoilu isolla mahalla tosiaan ei oo kovin kivaa, kivutonta tai huoletonta, tien pomppuisuudesta riippuen mun piti päästä tarpeilleni tai muuten vaan saaha tauko tunnin tai puolentoista välein, koska vauvva pongahti aina rakkoa vasten, eikä sekää ihan kokoaikaa olostaan nauttinu ja mää sain tuntee sen kiukkukohtaukset nahoissani.

Oulun seudulla nautittiin olostamme Mingin talossa ja siinä sivussa nähtiin kavereita ja sukulaisia. Siskon tilanne tuli vihdoin selkeesti esiin ku kävästiin kattoon keskenään rymyäviä lapsia. Meininki oli ku Huvikummussa, paitsi että Peppi Pitkätossuki osaa huolehtia ittestään paremmin ku nää kaks riiviöö. Loreki vihdoin hahmotti, ettei kaikki oo hyvin. Hänen silmiin mun siskon avioliitto ja koti on aina ollu se täydellisyyden huipentuma, johon meiänki pitäs pyrkiä. No nyt tuo "täydellisyys" on tullu tiensä päähän ja sisko lapsineen muutti pois. Että muistan liianki hyvin mitä se arki oli yksinhuoltajana ku laps oireilee ja itte on ihan maassa ja kuiteski koulun vaatimukset hengittää niskaan tauotta vaikka miten pyytäs aikalisää.

Toivotaan, että tästä erosta on hyötyä, joko se parantaa heiän välejään ja saa kaipaamaan ja arvostamaan toisiaan tai sitte löytäisivät hymyn naamalleen muualta. Viimesimmän tiedon mukkaan lapset ainaki on tosi tyytyväisiä nykyseen tilanteeseen, mikä pistää miettiin, kuinka kurjaa niillä on ollu aiemmin? Isänsä ei heitä aluksi oikein halunnu ottaa omina viikonloppuinaan, mutta nyt näyttää siltä, että joku on puhunu sille järkee ku ei enää viimeks urputtanu vastaan, mutta nyt se on taas kysyny onko hänen pakko ottaa lapset luokseen. Lorelle oon kummastellu ääneen, kuinka joku ei halua nähä omia lapsiaan es kahtena viikonloppuna kuussa, miten voi olla miehessä niin vähän kiinnostusta omiin lapsiinsa? Mun on vaikee käsittää tuota, koska Lore on niin kiinnostunu Tomaatista ja ne leekaa yhessä kokoajan niin tiiviisti, että mun on vaikee saaha itteeni siihen symbioosiin. Ne on ku parhaat kaverit tai veljekset ja mää sitte välillä vien jommankumman huomioo toiselta.

Pikasesti kerkesin nähä Maatalon Emäntää teekupposen yli. Puhelimessa se kuulosti niin onnelliselta, että aiemmat epäilyt hänen hyvinvoinnista keveni mun mielestä. Kun sitte nähtiin nii olihan se hieman vaivaantunu taas, mutta ei läheskään samallalailla ku aiemmin isommassa porukassa. Epäilen yhä, että heillä on jotain ongelmia lapsensaannissa, mutta kun hän ei halua asiasta avautua, niin en utele. Maalaistalon Emäntä on aina ollu lapsirakas ja niin kuulema miehensäki. Aiemmin hän sano lapsien ajan koittavan kun hän saa koulun päätökseen ja löytää töitä. No nuo asiat on tapahtunu jo vuosia sitte. Nyt hän kuiteski alotti keskustelun nopsasti selittämällä kuinka vielä ei ole ajankohtaista saada lapsia.
Öh, en kysyny mitään, joten en osannu tuohon mitään sanoakaan. Jokaisen oma asiahan se on tuleeko lapsia tai millon ja miten monta. Ei mulle oo kukaan tilivelvollinen perheensä koosta. Lähinnä heräs ajatus, että elämä on etäännyttäny meitä, mutta enemmän kuilua on tullu hänen ja muiden likkojen välille, koska heitä Maatalon Emäntä ei nää kahenkesken niinku mua. Meiänki tapaamiset on niin edustus tapaamisia kun niitä harvoin es sattuu. Toivottavasti ne rentoutuis.

Alet tuli kierrettyä Mingin kaa ja mukaan lähti värikkäitä kimpsuja. Kauppaan oli myös ilmaantunu taas vihreetä huopasta, joten sitä piti saaha, koska tossut on yhä kesken..

Mummun näkeminen oli aikamoinen shokki, joten siellä ei kauaa viivytty ku kyyneleet pyrki pintaan, eikä mummu jaksanu seurustella muutamaa minuuttia pitempään. Kamala miten pitää kitua loppuun, mitä elämää se tollanen on? Tunnelma oli ku kuolinvuoteella ja kuitenki se kuolinvuode aika on alkanu jo vuos sitte ja kestää vielä ties kuin kauan. Kaikki vaan istuu sohvilla oottamassa kuolemaa ku yks makkaa sängyssä jaksamatta avata silmiään tai suutaan sekuntia pidemmäks. Itkuhan siitä tuli heti ku hissiin pääsi.

Muuten lomaa vietettiin Syötteellä Äitin vuokraamissa mökeissä. Äiti, kaikki hänen 7 lastenlasta äiteineen ja Lore ainoona ukkona. Voi pyhä jyssäys. Sanotaanko, että liian monta kokkia samaa soppaa keittämään ja että kotoa teininä jo pois muuttaneena majottuminen "ei kenenkään reviirillä" yhessä on kamalaa. Ei siitä sen enempää. Vierailtiin Ranuan eläintarhassa ja syötiin ihan liikaa, kuunneltiin hyttysiä ja kärsittiin hormoonihuuruista. Pelailtiin lapsuudesta tuttua lautapeliä; Tilipäivä ja koitettiin muistaa kaikki säännöt. Ei ihan muistettu niin keksittiin sitte omia.

Kotiin oli ihana palata ja matkan varrella pistäydyttiin kurkkaamassa Leipuri Hiivan perhettä ja kotia. Miks kaikki asuu niin kaukana? Ois ihana ku vois vaan päiväkävelyllä kurkata, onko ketään kotona vai voiko pistäytyä juttelemassa taivaan ja maan välisistä asioista. 

Lapset leikki ihanasti yhteen, vaikka ei ollu koskaan aiemmin es tavanneet ja kaverin koti näytti just häneltä. Pientä kaipuuta heräs omassa rinnassa laittaa ittellekki omakotitalo ku Ming remontoi lapsuuden kotiaan mieleisekseen ja Leipuri Hiiva laittaa omaa pesäänsä. Näillä hinnoilla me ei kuitenkaan Espoosta omakotitaloa tulla ikinä saamaan niin täytyy lopettaa moiset haaveet heti alkuun.

Missä meidän paikka on?

Eilen synkisteltiin, ihan kamalaan masennukseen asti. Kaikki oli ihan hyvin päivän ajan, mutta ku vähän neljän jälestä köpötin vakuutusputiikista kaupan kautta kotiin, niin kaikki ajatukset vyöry yli.

* Täällä on yksinäistä
* En halua kasvattaa lapsiani täällä, missä en ymmärrä millon pitäs korjata pojan outoa slangia vai huonoa suomea
* Haluan muuttaa paikkaan missä voi asua ovet auki ja kouluikäiset lapset saa juosta mielinmäärin pihalla ilman alituista kyttäystä
* Haluan ystävien pistäytyvän kylään yllättäen, ilman kuukautta sitten sovittua päivämäärää ja ohjelmaa

Joku viikko sitte tulin siihen tulokseen, ettei me voida aina olla reissaamassa joka ikisellä lomalla sukuloimaan ja kavereita näkemään, rahat ja enerkia ei riitä, täytyyhän meiänki joskus rentoutua ihan perheenä vaan.

Illalla kuitenki kaikki yllä mainittu masensi niin kovaa, että itkuhan siitä tuli. Koitin ensin sanoa ukolle, ettei näistä asioista ehkä kannata puhua ku hormoonit hyrrää, mutta silti siitä vaan puhuttiin.

Mies ekka tuumas, ettei hän oo valittanu kuuteen vuoteen, vaikka hälläki on ikävä Pariisiin, että määkää en sais valittaa. Hänhän ei koskaan pyytäny meitä muuttaan tänne, vaan minä itse halusin yhistää perheen. Kohta se rauhottu ja tuumas että jos tää mua näin repii nii me voidaan palata siihen systeemiin, että hän tulee viikonloppusin Ouluun meitä kattoon.

En halua tuotakaan, se oli raskasta aikaa kaikille. Haluan pitää perheen kasassa ja kasvattaa sitä kasaa yhessä, Lore on huippu isä ja antaa hyvän esimerkin lapsille, niin omille ku naapureittenki. Haluan hänet siihen kaveriksi, arkeen. Ja mää oon vihdoin uskaltanu luottamaan ja rakastaan.

Mutta mistä taikasauvva, joka ratkasis kaikki ongelmat?

Onko ihmiset kuin lohet ja haluu synnyttää siellä missä ite on syntyny? Vai kohistuuko tää kaipuu vaan omaan pihaan ja rauhaan, ystäviin? Vai johtuuko kaikki vaan siitä kahentunnin puhelusta nuoruuen kaverilta Mingiltä Oulusta? Aikuisiällä saadut kaverit ei oikein voi koskaa ymmärtää samallalailla ku ne pentuna yhessä kasvaneet.

Näyttää siltä, että meiän tulevaisuus on kuitenki täällä etelässä, alan ettiin tonttia jonku kuukauen päästä jos tää koti ei vieläkään tunnu kodilta.

Paluu nuoruuteen

Joku aika sitte rakas ystäväni Metsätähti sai lahjakortin viikonloppu risteilylle Tukholmaan ja kysy josko mua kiinnostas lähtä osaks neljän hengen porukkaa. Tottamaar kiinnosti. Pitkien jappasujen jälkee sopivat päivät löyty ja Metsätähti varas meille hytin. Kuukauvven verran sitte ooteltiin kaikille passaavan viikonlopun saapumista ja kävi niin, että se tuli kaikille aika yllätys nopeesti.

Kukaan ei oikein pysyny kalenterin mukana ja niinpä käviki niin, ettei yks päässy töistä lähteen ajoissa ku oli unohtanu mainita etukäteen vapaan tarpeesta. Toinen ei sitte muutenvaan lähtenykkään, joten lähtöaamuna Metsätähti soitteli mulle yhtenään ilmotellen millon mitäki asiaa ja loppujen lopuks kysy saisko yks kakslahkeinen lähtä meille seuraks ku puoli hyttiä oliki yht'äkkiä tyhjänä. No muutaman tapaamisen perusteella tiesin tyypin ihan ihmiseks, joten suostuin.

Laivalla vasta huomasin kuinka varustautumaton olin "ulkomaan" reissuun. Ei ruotsin valuuttaa, ei mitään suunnitelmaa mihin halusin mennä, ei karttaa, ei yhtään mitään! Onneks ne kaks muuta turistia oli hoitanu sen puolen ja mää vaan roikuin suunnitelmassa mukana porukan ainoana kameran haltijana.

Viikonloppu oli aivan loistava muistutus ystävyydestä ja nuoruudesta. Nauroin kipeämmin ku pitkiin aikoihi ja elämä keveni taas, ei nyt ihan huolettomaksi, mutta edes viikonlopun ajaksi. Perjantai-iltana kaikki oli aika uupuneita viikon jäljiltä, joten peti ja rauhallinen keskustelu vei voiton. Meiän hytin alapuolella oli joku night club, joten basso oli hyvin edustettuna, Wilkaski alko jamittaan ku kuuli sen.

Aamu alko kertomuksilla yön värikkäistä tapahtumista, joissa mää olin kuulemma ollu suuriki tähti; olin kuulemma selittäny pitkiä tarinoita unissani ja myös puhunu venäjää!!

- Öh, en osaa venäjää.

Tukholmassa oli tietysti kevät jo paljon pitemmällä ku meillä, joten ensimmäisenä piti ikuistaa kirsikkapuun kukat.

Lauantai alko pilvisenä ja kylmänä, joten alkuturisteilu kulu lämpimiä raskaus-sukkahousuja ettiessä ja Metsätähen "kuolaa" pyyhkiessä (suklaata ja komea nuori mies muffinsikojussa on epäreilu yhdistelmä). Kakslahkeinen myös jostai syystä halus ettiä kynsilakkaa, joten niin se aika lens, kunnes Metsätähti ilmotti meiän myöhästyneen opaskierrokselta.

No höh, mihin se aika muka meni? No jatketaan sitte omin nokkinemme vanhaan kaupunkiin. Pitkän kävelyn (aurinkoki jo näky) ja kiemurtelun kautta oltiin kysymällä löyetty kauppahalli (ei ollu siellä missä google väitti). Kauppahallissa viimistään oisin kaivannu ruottin rahhaa ku vessahätä alko olla kova, pääsin vessaan jonku toisen tullessa ulos sieltä, mutta valot toimi vain rahalla, joten kännykän valossa..

Jossain vaiheessa kattelin kummissani kelloa, kuinka se nyt ei ollu liikkunu mihinkää? Mehän oltiin kävelty ties miten pitkään ja kierrelty turistikatu jo kahesti ja silti se näytti samaa ku viimeks Metsätähen sanoessa meiän myöhästyneen kierrokselta. Tähän oli hyvin yksinkertanen vastaus; Ruotsi. Metsätähen kello oli suomen ajassa ja tää kello ruotsin ajassa.. Näin niitä sekoiluja saahaan aikaan ihan tarkottamatta!!

Näin jo "toistamiseen" kierrokselta myöhästyneinä jatkettiin sitte suunnistamista johki kasvisruoka paikkaan, josta Metsätähti oli kuullu. Matkalla ihailtiin tietysti vanhaa kaupunkia ja syötiin mansikoita auringosta nauttien. Minä turistina tietysti kuvasin ne tärkeimmät nähtävyydet; kauniita taloja, kuuluisuuksien patsaita ja toki myös hurjan tärkeää kulttuuria

Ehkä oon ihan surkee turisti, mutta nää nähtävyydet vaan on kivempia ku ne opaskirjoissa esitellyt.

Kaiken ton turisteilun jälkee oli ihana kaatua laivan sänkyyn, kakslahkeinen ainaki simahti pikku tirsoille likkaviikonlopun uhrina.

Sattu oleen täyskuu, joten me Metsätähen kaa lähettiin kuutamokävelylle kokemaan risteilyromanssi, minä kamala irstas myskin lemuinen karvainen "Julio" ja laivalla tapaamani kaunotar. "Oih".

Toisella puolen laivaa porotti pallomainen kuu ja toisella puolen laskeutu aurinko kaikessa väriloistossaan unten maille.

Ihmisen kasvun kaari

Viikonloppuna vietin pitkästä aikaa viikonloppua tyttöjen kesken. Minä kulkeuvvuin Pinkille jo perjantaina alkuillasta ja roudasin mukana tuhottomasti vauvvan vaatteita. Ilta oli mukava ja saatiin maha-asiat hoidettua pois alta ennen ku Metsätähti ja Prinsessa saapu lauantaina alku iltapäivästä, he kun ei oo kiinnostuneita noista asioista.

Prinsessan kanssa en oo ollu tekemisissä millään lailla sitte viime keskenmenon, joten en ollu kertonu mitää meiän Wilkkaasta. Tuli kuiteski sellane tunne, että muut oli sanonu jotai ku se alusta asti tölläs mun mahaa, eikä silmiä, vaikka mun takki ei mitään paljasta.

Yhteinen aika kulu hienosti lauantain ajan, mutta sunnuntaina kaikilla tais tulla jo mitta täyteen ku kaikilla neljällä on vahvat mielipiteet ja toisinaan pölötetään toistemme päälle. Juoruilu yhteisistä ystävistä ja heiän valinnoista ja tekemisistä loukkaa joitain keskustelua kuulevia ja taas toisinpäin hetken kuluttua.

Nuorena selvittiin yhessä neljäki yötä ja yhä jaksettiin olla ilosia ja loukkaantumatta. Nyt vanhuus vissiin hiipiny jo mieleenki ku ei jaksa yhtä yötä pidempään.

Tulin kotiin, nii olin vaan tosi kiitollinen perheestäni. Halasin kumpaaki ukkooni pitkään ja hartaasti ja itkun sain just ja just piettyä piilossa. Miten voi niin tiiviille ryhmälle käydä noin? Kahden kesken jaksan Pinkkiä hyvin koko viikonlopun ja meen ilosena kotiin ilman murheita. Samoin uskon kestäväni kahta muutaki kahdenkesken, mutta lyödäänpä kaikki kasaan niin kaipaan tuuletusta välillä.

Metsätähti kiinnitti huomion kaikkiin meiän tuntemiin viiskymppisiin, millasta sosiaalista elämää heillä on. Meiän vanhemmilla ei ainakaa kovin kummosta. Yks kaveri jossaipäi samalla paikkakunnalla ja omat lapset kuka missäki. Häntä pelotti josko meillekki käy niin. Liian moni keskittyy vaan perheeseensä ja unohtaa ystävät, kunnes sitten yli puolet pariskunnista eroaa ja lapset muuttaa maailmalle. Siinä vaiheessa ystäviä ei yleensä enää ole kun ei ole pidetty suhteesta huolta.

Surullista, mutta täysin totta. Lohduttavaa on, että se on myös täysin ennalta ehkäistävissä. Kuunnellaan ja vaalitaan ystäviä, ei hyljätä vaikka miten he ärsyttäis, ystävä on kuitenki yhtä rakas kuin sisko.

Mille alkas

Nyt ku oon parantunu nii vois tehäkki jottai (käsitöitä tai siivota), mutta mitä ku mikkään ei innosta. Ainut mitä mielelläni teen on vauvvan vaatteitten hiplaus ja räpläys. Oon penkonu varastosta essiin laatikon pienimpiä vaatteita ja äiti tuo huomenna tullessaan toisen laatikollisen Oulusta tänne junalla, että saan lainata niitä Pinkin pojulle. Meiän tenavat (jos kaikki menee hyvin) syntyy nii läheikkäin, että voin lainata sille vaan nuo pienimmät vaatteet ulos kasvettaviks ennen ku Wilkas syntyy ja alkaa kiriin samaan kokoon. Ellei meille sitte tuu tyttöö, siinä tapauksessa Pinkki saa koko ylipursuavan vaatevaraston meiltä ja säästää pienosen omaisuuden. Sitä vartenha ystävät on.

Haluisin tehä siis vauvvoille jottai, mutta mulla on akuutimpaaki ommeltavvaa ja mun kangasvarastot ei oikein sisällä trikoita tai muita pehmosia paloja. Koitin metsästää ihania edullisia kankaita netistä, mutta munsta 20e metriltä on aika paljon! Ja miks ihmeessä niitä myydään 10sentin paloissa?? Mitä semmosesta muka voi tehä? Emmä mitää barbin vaatteita oo tekemäsä.

Oulussa oli nii helppoo ku ties missä kaikki kangaskaupat on ja mistä minkäki hintasta löytyy. Täällä en oo käyny ku Tapiolan Eurokankaassa ja yhen putiikin näin Olarissa ohimennessäni, mutta sisälle en oo vielä päässy. Muut on vissii Helsingisä asti.

Meillä on likkojen viikonloppu tällä viikolla Pinkin luona Kouvvolassa ja kumma homma on, etten oo ainoo. Myös Rauha menee samaan kylään/kaupunkiin tyttöileen omien kavereittensa kaa! Mite voiki osua noin samaan aikaan ja samaan paikkaan, maailma on pieni.

Eiku syömään ku en kerta muutakaa keksi.

Mietteitä

Tässä remontin keskellä netteily on hyvin vähäistä koska ainoa nettiyhteys tulee kännykästä, homma on siis hidasta ja kuvia ei tunnu saavan liitettyä tekstiin.

Nyt kuitenki löysin kolon käydä kurkkiin miten maailma makaa ja heti heräs aatoksia:

Eileithyia kirjottaa toivovansa lapsettomuusklinikan yhteyteen neuvvolaa jo raskautumaan onnistuneille lapsettomuuskriisiläisille.. Ite en ihan, ehkä nurkan taakse sen vois laittaa.

Mehän ei siis olla hakeuduttu lapsettomuushoitoihin vaan koitetaan yhä kotikonstein ku ollaan kertaalleen jo siinä onnistuttu. Silti uskon, ettei lasta kipeästi yrittävä halua nähä pyöreitä mahoja lapsettomuushoidossa käydessään.

Se ei oo vihaa tai maha rasismia, vaan yksinkertasesti puhdasta kidutusta lasta kaipaavalle. Se sattuu ja raastaa. En sano, että mahallisten pitäis vaihtaa planeettaa, pyydän vaan ymmärtämään jos lasta kaipaava ei voi katsoa onnekkaita päin purskahtamatta itkuun.

Tähän väliin on hyvä infota, että rakas ystäväni Pinkki on onnistunut pääsemään raskautuneiden onnellisiin riveihin. Jännittää vähän kuinka selviän tästä tapaamisesta, viimeksi ku vietin pari minuuttia lastenrattaitten vieressä niin purskahin itkuun ihan varottamatta. Nyt Pinkillä on vissiin viikko 14, että mulla on vielä aikaa.

Vaikka en oo tuntenu Jumalan läsnäoloa siitä hetkestä ku päätin mennä naimisiin mieheni kaa, jaksan kummallisesti uskoo, että kaikki menee niinku Herra tahtoo.

Mukavuus ennen kaikkea

Joku aika sitte löysin taas uuen kakkureseptin ja tietty sitä piti kokeilla, joten sovin kakkutreffit. Pyysin rakkaan ystäväni Metsätähen ja Rauhan perheineen meille, jos vaikka kävis niin, että se kakku on kamalaa myrkkyä, nii ei tarvi yksin kuolla!

Sunnuntaina sitte alotin hääräämisen aamulla, kun kerran uunia lämmitetään nii tehhään sitte muutaki sillä ku yks kakku! Tein (pakkasesta suoraan uuniin) aamupalaksi croissantteja, vaahdotin suklaakakkupohjan ja viskasin uuniin, aloin tehä kinkkukiusausta ja kakun ulostullessa laitoin ruuan kypsyyn. Kaiken tän häärimisen keskellä viikkailin pyykkejä ja mies imuroi joten kuten (minä sitte surruutin uuestaan perässä).

Kakkuun kuorrutusta tehessäni muistin vihdoin laittaa essun ylle, ettei vaan rakas pyjamani ja aamutakkini sotkeentuis. Vihdoin kaikki oli valmista ja eiku syömään.

Kun sitte oli aika saaha Metsätähti paikalle, vaihoin yövaatteet edustavampiin kollegehousuihin ja poolopaitaan + neuletakkiin. Mies tuumas että " Aren't u getting dressed?" Hyvä huomio ukkoseni, mitä mulla tähän asti oli päällä? No tuumasin, ett "ei sieltä mitää kuninkaallisia tuu vaan rakas ystäväni jo 12 vuoden ajalta, eiköhän olla jo opittu tunteen toisemme niin hyvin, ettei mun tarvi olla liian virallinen ja mihin sä ukko oot vieny pyykinkuivaustelineen? Ku nää on vielä märkiä tässä viikkauspinossa!" 

Mun mies on just tollanen, että saan ressiä siitä jos se siivoo ku en sitte löyä mittää, useampaan otteeseen se on hukannu mun laskuja paperinkierrätykseen kai ku en oo niitä es kerinny avata! Tehokasta!

Elämää

Tänään pakkanen puras Espoota (mun tietääkseni) ekka kertaa. Menin töihin pyörällä (tohon viereiseen s-markettiin), joten lukkoja piti sulatella hönkimällä ja rönkkimällä. Myöski ihana ylläri oli vaihteet jäätyneenä ykköselle! Siis -4kö meillä oli aamulla? Surkeeta ku jo tollasesta jäätyy, muistan pyöräilleeni kouluun teininä vielä -13'C ( iskän määräämä bussiraja oli -15'C, mutta kyllä -13'C oli jo tarpeeks paha 4,5km koulumatkaan, joten omasta lompakosta sitte.)

Töissä oli taas ihanan lämmin ja tervetullut vastaanotto ku tunsi kaikki ja ne ihmiset tietää munt, koska olin siellä siitä asti ku uutta kauppaa vasta hyllytettiin ja remonttimiehiä (ja naisia) vielä pyöri ympäriinsä. Oli ihanaa kun pysty kertoon mun edistymisestä ja kui ykski kerto omasta kokemuksestaan päivän mittaan hiljaisina hetkinä. Hänen biologian opettajansa oli kertonu, että "kun kerran pökkäsee, niin jo tulee raskaaksi". Tämä ko. henkilö sitten myöhemmin elämässään pääsi siihen lapsenyritys vaiheeseen ja itki kuukausi toisensa perään kun ei lasta kuulu! Uskomatonta ettei kukaan muu ollu kertonu sille vähän tarkemmin miten lapsia maailmaan tulee. Nykyään tollaset "opettajat" menettäis virkansa.

Päivän aikana onnistuin kaatamaan koritornin, saamaan mukavia verisiä naarmuja sormiini jugurttipurkeista ja kassan sisäpuolella olevista "nystyröistä". Kukaan ei oo vielä keksiny miksi siellä sellaset es on! Sain upeasti suihkuavan kaljatölkin kassalleni ja ylleni hiuksia ja vaatetusta myöten. Kaljasta pitämättömänä tämä "tuoksu"  ei ihan ollu mun ideaali parfyymi ja ensimmäistä kertaa mieleen hiipi kiitollisuus siitä, etten ole raskaana, tuo haju nimittäin ois saanu mut oksentaan ihan salamana.

Asiakkaat on tuossa kaupassa tullu tutuksi ja kuitenki aina löytyy uusia "hassuja ihmisiä". Normaalisti jos tunnistan asiakkaan pöpiksi, niin osaan varautua, että tää oli se sekopää ja lasken kymmeneen enkä sano mitään ääneen, mutta taas tuli pari uutta pimpoa. Yks rakastaa tilliään niin paljo ettei raaski sitä hihnalle luovuttaa es hetkeksi, toinen pussittaa yksitellen kaikki ostoksensa ja kolmas haluaa maksaa 5senttisillä. Ah ja olihan siellä se 50-vuotias teiniki, eräs muori oli oikeesti stailattu ku 20 vee ja huulipunat oli puol senttiä yli huulien rajan alahuulen sivuilla!!

Töistä lähtiessäni pakkanen oli vaihtunu tihkusateeksi ja kummalliseksi sumuhaaleudeksi ilmassa. Hikisenä pyöräilin ylämäkeen (ah, Oulussa ei niitä ollu) kauppakassien kanssa ja hain pojun kotiin vauhilla, meille tuli nääs vieraita.

Joskus viime keväänä illalla töistä palatessa törmäsin junassa raskaana olevaan äitiin ja väsyneeseen 6-7 vuotiaaseen tyttöön. Suunta oli sama ja alettiin jutteleen, koitin auttaa sitä äitiä pitämään tytön hereillä ja juttu jatku kun selvis, että bussiki olis sama. Joskus myöhemmin kesällä törmättiin taas bussipysäkillä ja vaihettiin jopa puhelinnumeroita. Tänä syksynä tehtiin tärskyt ekka kertaa ja oon sittemmin vieraillu heillä muutamaan otteeseen. Tänään hän tuli meille tyttönsä Herkkusuun ja upouuden poikavaavinsa "punapöksyn" kaa. Tätä ystävää kutsuttakoon rauhalliseksi ei materialistiksi eli Rauha Not Shop'alot.

Rauhan lapset on mielenkiintosta seurattavaa. En tiedä johtuuko se siitä salaisesta etelä-suomen ainesosasta vai mitä Rauha miehineen on niille tehny, että ne on niin itsevarmoja ja hymyileväisiä ja jotenki kummallisesti seurustelevat vierailevien aikuisten kans, joita eivät es tunne! Mulle tollanen on ihan uutta, meiän suvussa tenavat ruukaa juosta omiin puuhiinsa eikä sieltä kuulu ku mutinana jotain että on huomannu heillä olevan vieraita.

Ystävien "hankkiminen" aikuisiällä on aivan erilaista ku nuorena, mutta jos se on tarkotettu niin se sujuu, niinku mulla on tuntunu Rauhan kaa. Me ollaan ihan erilaisia, mutta kuitenki molemmat ymmärretään kaikki mitä toinen sanoo ja käy läpi. Mää terapioin itteeni shoppailemalla kauniita asioita kotiini ja itselleni ja hän on kaikkea kulutusta vastaan (mikä onki pikkuhiljaa tarttumassa muhunki, kääk). Hänen koti on täynnä perittyjä tavaroita ja huonekaluja, meiän suvussa ei moisia ole. Mää en osais elää ilman käsitöitä, Rauha ilmeisesti harrastaa niitä enempi keittiön puolella. Mää oon Hösö Hösö ja hän on Rauha. Että silleen, eiköhän tästä vielä hyvä tule.

Ystävyys parantaa

Ystäväni Pinkin (teininä sillä oli kaikki pinkkiä, siitä nimi) kunniaksi tämän tekstin väri on mikä on.

Viime viikonlopun vietin siis Kouvolassa Pinkin luona, ei tehty mitään erikoisia taikoja tai hemmotteluhoitoja, ihan vaan oltiin ystäviä. Tekemättömyydestä huolimatta mun olo on huimasti paranemaan päin. Oon jopa ajatellu jo kodin joulukoristeluitaki (se on huimaa edistystä)!

Pinkin koira on mitä hupaisin olento, en oo mikään pikku koirien fani, mutta munt se otus sai nauraan ääneen ku vein sen itsekseni aamupissalle. Se nostaa molemmat takajalkansa ylös ja pissaa, mihin lie, ottaa muutamia askelia etutassujensa varassa ennen ku asettuu takas neljälle tassulle! Pääsis varmasti sirkukseen! Myöski se ei ookaan mikään aivoton pimatsu vaan tottelee tosi hyvin, jopa mua, jonka kans se ei oo koskaan aiemmin viettäny kahestaan aikaa.

Mun lapsuudessa ruukattiin sunnuntai aamuisin olla läskiä läijjään vanhempien sängyssä. Tämän perinteen oon siirtäny omaan perheeseeni, koska nyt vietin sunnuntaita pois kotoa ja ainut minua pienempi/kevyempi olento oli koira, niin se sai kunnian olla läskiä läijjään sohvalla mun kaa.

Nyt meidän poika näki ton kuvan ja haluaa myös olla läskiä läijjään koiran kans! Pinkki, varaudu vieraisiin tulevaisuudessaki.

Työhön paluu

Palasin lauantaina töihin, uus paikka mun listalla, Helsingin Sokoksen S-marketti. Aivan kamalan sokkeloinen paikka ja täynnä ihmisiä. Hukkasin taukohuoneen joka kerta ja poukkoilin ku joku tollo käytävältä toiselle mutisten ittekseni; "leikkelehylly, leikkelehylly". Lopun aikaa koitin olla nolaamatta itteeni kassalla. Asiakkaista puolet oli mutina, möminä ihmisiä, ei hajuakaan millä kielellä heille pitäs summa kajauttaa. Puhukaa ääneen kansa.

Eilen sitte tein yllätys työvuoron meidän viereisessä S-marketissa, hyllytystä heviin ja maitoon. Ei sitte mua kysyttäessä mainittu, että olen puolikas koko kenttähenkilökunnasta!! Oi sitä hulinaa, "onko lisää tuota pottua? Missä kananmunat on, missä makeat keksit, missä hampurilaiset on, ei valmiit, vaan ne sämpylät? Missä jätskikastikkeet? Mustikkakeittopurkki on ollu auki viikon, voiko sitä vielä syödä, purkissa sanotaan 3-4 päivää?"
"Henkilökohtaisesti uskoisin purkkia, niin onhan se litra liikaa yhdelle, niitä myydään myös pienemmissä purkeissa muutamaa makua. Ai leivät menee vanhaksi ja homeiseksi, niin niitä ei kannata säilyttää auringonpaisteessa pusseissaan. Aivan kyllä maidotki happanee päiväyksen jälkeen tai jopa aiemmin jos eivät ole kylmässä.."
Haloo, ymmärrän että kaikki kaipaa juttuseuraa, mutta mun pitäs saada nää jugurtit hyllyyn ja vanhat pois!

Muuten näin kaks päivää töihin palanneena tuntuu ihan ookoolta, ei enää itkua ja suremista. Meillä mennään eteenpäi, en tiiä mitä siellä oottaa, mutta me yritetään taas. Ja seuraavat seittemän päivää oon taas töistä vapaa, ei oo vuoroja! Pitää löytää työ, jossa on.

Tässä kuussa mulla on treffit kolmen rakkaimman ystäväni kans, erikseen, yhteistä aikaa on niin vaikee löytää. Yks ei oo sanonu sanaakaan edelliseen mailiini, toinen mailas, kolmas soitti ja neljännen kaa treffasin lauantaina töiden jälkeen. Kuun lopulla lähtään ukon ja pojan kaa reissuun ja nähhään muitaki rakkaita ihmisiä, jotka ei kaikki tiedä meidän koettelemuksista, kai heille jossain vaiheessa keskustelua kerrotaan jos lapset tulee puheeksi.

Edistystä?

Asiat edistyy askel askeleelta pikkuhiljalleen ja sitte koittaa tämä päivä ku huomaa edistyksen. Viime kirjotuksestani on viikko, seittemän päivääkö?

Oon kerinny käyä terapeutilla pikavisiitin ja se oli kyllä hyvin kummallista, mutta kai se teki hyvää, en tiiä. Näin viikon jälkeen mulla on siitä kaks muistikuvaa; maailman rauhallisin ääni, olematta nukuttava tai epäaito. Ja se kuinka hän kysy jotai mun läsnäolosta tai mielentilasta, äh en muista kysymystä.. Mää koitin vastata, mutta en yhtää saanu päähäni mitä olin viimeaikoina tehny tai tuntenu. Vastasin vaa että "tiedän nyt olevan torstai!" En vieläkään muista mitä tein viimeviikon alussa. Mun blogi sanoo, että oon räpeltäny nuita neulonta kuvioita, ei mitään havaintoo!

Oon ostanu elämäni ensimmäiset keittiökalusteet; tuolit kuudelle, unelmieni pöydän ja siihen kuuluvan senkin sivupöydäksi ja tavaroiden kätköksi. Ja tietysti Tomaatille juniorituolin, viimeinki, hurraa! Oon vaihtanu olkkarin järjestystä ja saanu pyykkivuoren katoamaan sohvalta viikattuina kaappeihin!!! Ruksi seinään ja mitalia tähän suuntaan. Oon jopa saanu Caron toisen lapasen melkein valmiiksi (peukku on jo alotettu ja purettu kolme kertaa), enkä enää pura kintas osaa... ehkä.. koputetaan puuta!

Oon myös saanu mailattua vihdoinki rakkaimmille ystävilleni, että mulla on vaikeaa ja kaipaisin hieman yhteyttä heiän kanssa. Sillä suunnalla edistys on puolittaista, yks veti herneen nennään ja toinen mailas ja kysy heti kuinka voin. Kolmas ja neljäs pysyy vaiti, mikä on heille normaalia, kolmas ei koskaan kato mailejaan ja neljäs ei joko tiedä mitä sanua tai ei koe asian koskevan häntä, koska ollaan tavattu kerran tai pari kuussa viime aikoina.

Myöski huomaan, etten enää pillitä joka päivä keskenmenoon liittyviä asioita, toisina päivinä itken muuta elämääni ja mietin kui erilaista se ois voinu olla jos oisin tehny eri valintoja. Se aikakone ois oikein näppärä joululahja, jonkunlainen hengen siirtyminen kaikessa viisaudessaan nuorempaan kehoonsa ja aikaisempaan elämäntilanteeseen ja pysymään siellä, elämään kaiken uusiksi. Tosin siinä matkalle lähtiessä vanhempi keho varmaan jäis hengestä tyhjäksi, meniskö se sitte hullujen huoneelle kuluttaan verorahoja vai laitettasko se pois päiviltä elinluovutuksen kautta? Tossahan on ideaa. Myöskin, mitäs sitte tapahtuu sille nuoremmalle hengelle, joka jo on siinä omassa nuoressa kehossaan? tuleeko siitä kehosta sitte jakaantunu persoonallisuus, vaikkaki ne on sama persoona, eri vaiheissa vaan.. jos noin vois tehä nii kaikki eläis ikuisesti ja loppujen lopuks kaikilla ois se 77 omaa itseään siellä nuoressa kehossaan, niinku ite teininä sanoin. Ehkä tähän koneeseen pääsis vaan kerran.

Tänään ehdotin ukolle, että voisin olla valmis yrittään uudestaan. Nyt sormet ristiin, että Jumala suo meille terveen lapsen.