Edistystä?

Asiat edistyy askel askeleelta pikkuhiljalleen ja sitte koittaa tämä päivä ku huomaa edistyksen. Viime kirjotuksestani on viikko, seittemän päivääkö?

Oon kerinny käyä terapeutilla pikavisiitin ja se oli kyllä hyvin kummallista, mutta kai se teki hyvää, en tiiä. Näin viikon jälkeen mulla on siitä kaks muistikuvaa; maailman rauhallisin ääni, olematta nukuttava tai epäaito. Ja se kuinka hän kysy jotai mun läsnäolosta tai mielentilasta, äh en muista kysymystä.. Mää koitin vastata, mutta en yhtää saanu päähäni mitä olin viimeaikoina tehny tai tuntenu. Vastasin vaa että "tiedän nyt olevan torstai!" En vieläkään muista mitä tein viimeviikon alussa. Mun blogi sanoo, että oon räpeltäny nuita neulonta kuvioita, ei mitään havaintoo!

Oon ostanu elämäni ensimmäiset keittiökalusteet; tuolit kuudelle, unelmieni pöydän ja siihen kuuluvan senkin sivupöydäksi ja tavaroiden kätköksi. Ja tietysti Tomaatille juniorituolin, viimeinki, hurraa! Oon vaihtanu olkkarin järjestystä ja saanu pyykkivuoren katoamaan sohvalta viikattuina kaappeihin!!! Ruksi seinään ja mitalia tähän suuntaan. Oon jopa saanu Caron toisen lapasen melkein valmiiksi (peukku on jo alotettu ja purettu kolme kertaa), enkä enää pura kintas osaa... ehkä.. koputetaan puuta!

Oon myös saanu mailattua vihdoinki rakkaimmille ystävilleni, että mulla on vaikeaa ja kaipaisin hieman yhteyttä heiän kanssa. Sillä suunnalla edistys on puolittaista, yks veti herneen nennään ja toinen mailas ja kysy heti kuinka voin. Kolmas ja neljäs pysyy vaiti, mikä on heille normaalia, kolmas ei koskaan kato mailejaan ja neljäs ei joko tiedä mitä sanua tai ei koe asian koskevan häntä, koska ollaan tavattu kerran tai pari kuussa viime aikoina.

Myöski huomaan, etten enää pillitä joka päivä keskenmenoon liittyviä asioita, toisina päivinä itken muuta elämääni ja mietin kui erilaista se ois voinu olla jos oisin tehny eri valintoja. Se aikakone ois oikein näppärä joululahja, jonkunlainen hengen siirtyminen kaikessa viisaudessaan nuorempaan kehoonsa ja aikaisempaan elämäntilanteeseen ja pysymään siellä, elämään kaiken uusiksi. Tosin siinä matkalle lähtiessä vanhempi keho varmaan jäis hengestä tyhjäksi, meniskö se sitte hullujen huoneelle kuluttaan verorahoja vai laitettasko se pois päiviltä elinluovutuksen kautta? Tossahan on ideaa. Myöskin, mitäs sitte tapahtuu sille nuoremmalle hengelle, joka jo on siinä omassa nuoressa kehossaan? tuleeko siitä kehosta sitte jakaantunu persoonallisuus, vaikkaki ne on sama persoona, eri vaiheissa vaan.. jos noin vois tehä nii kaikki eläis ikuisesti ja loppujen lopuks kaikilla ois se 77 omaa itseään siellä nuoressa kehossaan, niinku ite teininä sanoin. Ehkä tähän koneeseen pääsis vaan kerran.

Tänään ehdotin ukolle, että voisin olla valmis yrittään uudestaan. Nyt sormet ristiin, että Jumala suo meille terveen lapsen.

Muuta toimintaa

Reistailevan ranteeni takia oon selaillu netistä neulonta ohjeita ja jos ne ei oo ilmaisia nii oon koittanut piirtää jotain samanlaista kuvioo.

Ihan tyytyväinen oon tähän asti raapusteluihini, vielä pittää opetella naisten käden koko mun käsialalla ja kyseisillä langoilla, mutta kyllä varmaan ensimmäisen parin jälkeen ohjeet on jo hieman selkeämmät, uskoisin niin.

Ja tottakai olen taas purkanu Caron lapasten kirjontaosuuden.. se kiristi! Nyt aion opetella jättämään toisen langan taakse löysästi ku aiemmin kuletin sitä mukana ja lapaset tuntu sisältä karkeilta ja näytti päältä todella kasaan rutistetuilta. Amatöörin töitä!

Ehkä mää vielä joskus opin hyväksi neulojaksi. Toivoa sopii.

Ajassa taaksepäin?

Viikonloppuna meidän äiti vihjaili jotain siihen suuntaan että pitäis ottaa yhteyttä sairaalan potilas asiamieheen tai jotain sen suuntasta, ihan ku he vois tehä mitään tehdylle/tapahtuneelle. Ei mulla oo voimia mihinkää oikeustoimiin niin kui jossai amerikoissa. Siksiköhän se kallonkutistus on ilmanen, että mua lepytellään? Se ajanvarausnainen oikein erikseen mainitsi, että tämä käynti on ilmainen. Interesting.. hmm..

Tänään sairaala soitti ja pahoitteli että ovat sen kirjeen sellasenaan lähettäneet ja että mitä asialle voisi tehdä? Mikä kysymys tuo nyt on? Eihän ajassa voi mennä taaksepäin, voiko? Oon heti valmis aikamatkaan jos sellanen mahollisuus löytyy! Itseasiassa menisin heti reippaasti taaksepäin, nuoruuteen asti, olisin fiksumpi likka koulussa ja ihmissuhteissa. Sanoisin ja tekisin asioita erilailla ja pitäisin yhteyttä niihin ketkä merkkaa mulle yhä paljon, vaikka ei ollakaan nähty vuosikymmeneen.

Tietokonepeleissä on paljon helpompaa kun voi aina palata edelliseen talletukseen, jos vaan oikeessakin elämässä vois tehdä noin, epäreilua! Taidan alkaa elää tietokoneessa tai oman pääni sisällä, siellä voi kuvitella elämänsä just sellaseks ku haluaa.

Terapiaa

Äiti tuli meille viikonlopuksi, seura on harhautusterapiaa. Kierreltiin ostoskeskuksessa poika, äiti ja mummu, tavoistamme suuresti poiketen mukaan lähti vain yksi teroitin. Ei siis toteutunut shoppailuterapia, koitamme ens viikonloppuna uudestaan kun menemme Ikeaan metsästämään ruokapöytää ja senkkiä ym. 

Siinä kierrellessä loukkasin kuitenki taas ranteeni noita matkarattaita kääntäessä, joten en voi harrastaa neuleterapiaani taas vähään aikaan! Että pännii tää mun kehon ja mielen eri halut. Mieli haluaa tehä käsillä ja keholla asioita, tuotteita ja taidetta. Keho taas ei salli kuin jotain kevyttä ja sillonki vaan vähän kerrallaan. Siis mikä sohvaperuna mun pitäs olla ettei mikään paikka särkyis ja jomottais? Varmaan sillonki peppua pakottais ja aivot valuis korvista ulos.

Nyt sairaalasta soittivat mulle terapia aikaa ja selvis ettei lääkäri taas ollu tienny systeemistä mitään vaan vertaistuen sijaan oli varannu mulle aikaa kallonkutistajalle.. noh tyhjää parempi, meen sinne yhen kerran näin aluksi ja jatkan vertaistuen metsästystä.

Citydealista hommaamani hieronnat ja kampaamoki menivät vasta ens kuulle, ei siis sitäkään terapiamuotoa. Pakko lähtä ettiin kaupasta lukuterapiaa tänään.

ah, ensin pitää hoitaa pyykit kuivumaan, pyykkiterapia ei kyllä toimi, sen verran oon sitä tehny ja säännöllisestiki vielä.

Akateemisesti koulutettujen julmuus!

Eilen sain kirjeen sairaalasta, se oli raportti meidän kuolleesta sikiöstä. Paljon sanoja googlattavaksi ja seassa sanoja, jotka nostaa sydämensykkeen huippuunsa ja sumentaa silmät.
Onko liika koulutus vieny kirjeen lähettäjän ajatuskyvyn? Uskallan sanoa, että ykskään äiti ei halua nähdä mustaa valkosella kuinka hänen jälkeläisensä on viipaloitu kuin joku paisti ja aseteltu pikku tarjottimille A-C! Eikö käyny mielen vieressäkään, että vastaanottaja voi saada painajaisia moisesta tiedosta? Oisivat voineet vaan sanoa että "testeissä on ilmennyt seuraavaa:"
Testien tulokset jo itsessään oli kammottavaa luettavaa, ei ois tarvinnu olla lisäksi julma. Tänään kävin juttelemassa siellä ja hekin tietysti olivat samaa mieltä, asiakaspalvelijoita kun ovat.
Ens viikolla alotan vertaistukiryhmässä ja toivon että se auttaa, pääsis eteenpäi.
Tapasin siellä odotushuoneessa nuoren tytön, hän oli ihan kauhuissaan ymmärrettävästi ku ensimmäinen raskaus meneillään ja supistelee kun ei pitäs. Toivottavasti hälle tulee parempi tarina. Soitan hälle maanantaina, josko lääkärit jo siihen mennessä tietäis mikä on vialla.
Taaskaan siellä tutkimushuoneessa mun aivot ei muistanu yhtään kysymystä, mutta jälkikäteen ne palautuu mieleen. Toivottavasti joku päivä saan vastaukseni.

Lasten suusta totuus kuuluu

Kaikkihan sen tietää kuinka vaikeaa on seurata pienen lapsen kertomusta, kun hänellä ei vielä ole kaikkia sanoja käytössään. Nyt kun meidän muru on jo ISO poika ja oppii uusia sanoja täysin meidän tietämättä, niin tarinat on sen mukasia.

Jos merirosvo ei hymyile, se ei oo iloinen ja se on erittäin terveellistä.

- Tomaatti 13.9.2011-

Ahdistus ja pelko

Tänään ois paluu töihin taas, ei innosta. Kassalla ku istut nii joka kolmas ohi kulkeva immeinen on joko raskaana tai pienen lapsen kanssa. Joskus vihloo niin kovaa että vaikutan varmaa tosi töykeeltä ku en voi heille hymyillä tai katsoa lapseen päinkää. Mua ahistaa ja itkettää mennä töihin. Lore ei ymmärrä, se vaan sanoo että eiku uudestaan yrittään uutta vauvaa! Mua pelottaa.

Meidän perheessä ei oo koskaan opeteltu puhumaan asioista, kullekki on vaan annettu aikaa päästä asian yli omaan tahtiinsa, ketään ei oo koskaan patistettu eteenpäi. Lorella on ihan erilainen kasvatus, heillä patistetaan ja kovaa vauhtia, asioita ei jäädä liikaa miettimään. Hautajaiset järjestetään Ranskassa tosi nopeeta ja elämä jatkuu heti. Töistä ei olla pois edes kipeänä tai suruaikana.

Meidän kohdun tyhjennyksestä ei oo vielä kahta kuukauttakaan. Mulla ei oo muistikuvaa miten tarkkaan kerroin ukolle siitä prosessista, mutta kai sen luulis muistavan kui heikoksi menin siitä. En voinu sillo asiaa käsitellä liikaa, koska piti viedä kummityttö Ouluun täältä Espoosta.

Pikkuhiljaa oon koittanu jutella siitä ihmisille, mutta yllättävän vähän tukea asiaan saa ku kaikki asuu muualla. Kukaan ei tiiä mitä sanois puhelimessakaan, joten sen ensimmäisen "otan osaa" lauseen jälkeen kaikki on vaa ollu hiljaa. Ei maileja, ei puheluja.

Loren kaa oon yrittäny keskustella asiasta, mutta se on tyypillinen mies, ainoat reaktiot asiaan siltä tuli sinä päivänä ku meille selvis, että vauva on kuollu. Kun yritän sille puhua ja kysyä miltä hänestä tuntuu, se alkaa nauraan että mitä puhumista siinä on.. Eilen ku se näki mun lukevan taas noita kriisiperhejuttuja, hän ei voinu ymmärtää miksi haluan hoitaa jonku toisen lasta enkä taas yrittää omaa. En tiedä, ehkä siksi että oon pelkuri, ehkä siksi että tuolla jossain on hirvee määrä pikkusia vailla rakkautta ja hoivaa, hyväksyntää. Lore ei halua adoptoida, mutta kriisiperhetoimintaan se on suostunu ku toissa kesänä asiasta juteltiin. Mää oon halunnu adoptoida ja ottaa sijaislapsia siitä asti ku asiasta kuulin 16-vuotiaana.

En mee tänään töihin, alan neulomaan, se on mun terapiaa.

Liikaa tekemistä!

Kun mää olin nuori, netti oli just alullaan ja kaiken etsimänsä löysi helposti. Nyt tänään syyskuun kahdentenatoistapäivänä vuonna 11, netti on niin täynnä että mää lamaannun ja tyssään ku seinään! Kaikki maholliset ihanuudet pitäs keretä tekemään ja ku aikaa on vaa tietty määrä päivässä, miinus työt nii eihän tässä voi enää nukkua jos tahtoo tehä es osan kaikesta!

Mun pitää alkaa oikein tiukaksi tädiksi itteni kaa, en saa avata yhtään uutta sivua tai ohjetta ennen ku nykyinen työ on valmis. Senki jälkee on kolme tuolin raatoa parvekkeella oottamasa osia ja kunnostusta, penkki vailla pintakäsittelyä, verhojen ompelu kaikkiin huoneisiin, joululahjojen tekoa itsekullekki mitä lie, torkkupeiton neulomista ja kaikkee muuta mitä en es halua muistaa ku pää räjähtää.

Tuntuu kui noi Caron lapaset ois jämäyttäny munt kokonaan, miksi ne on niin pakkopullaa? Siksikö ku menin ja annoin sen valita mallin? Oonko niin kontrollifriikki? Ehkäpä oon, yleensä mun työskentely nimittäin on just sitä että katson miltä näyttää ja sovellan jos en tykkää, vaihan vaikka koko mallia jos ei innosta. En koskaan tee mittään käsityötä mikä ei kiinnosta.

Miten miehen siskolle sanotaan että en haluakaan tehä tota mitä hän tilas? Ja mää sentään tykkään hänestä eniten siinä perheessä... voih, huoh...Ei auta, lupasin ja haluan että se tykkää niistä. Otan rinnalle toisen työn ja joka tuumasta lapasia palkitsen itteni yhdellä rivillä unelma työtä!!

Pojasta polvi paranee

Meidän poika päätti auttaa äitiä hieman Caron lapasten neulonnassa, koska äitiä ei oikein kyseinen malli innosta. Lähinnä hän vain pyöritteli teosta ja tärisytti puikkoja kuin niillä olis joku kohtaus, mutta äitin sydäntä lämmitti, ehkäpä lapsessa on sittenki jotain samaa kuin äiteessään, ehkä on pieni mahollisuus ettei poika olekaan vaihtunu osastolla..

Lapasten malli on Tsahkal Ullan arkistosta enkä pidä tosta joustin osiosta. 1oikein, 1nurin tulee kuin puffattua neulosta ja sitte porras alas lättänään kirjontaosioon nii mun silmät ei tykkää niistä samassa työssä. Näin ollen työ päätyy purkuun joka päivä ainakin kerran! Tähän mennessä oon testannu kirjottua joustinneuletta pystyraitaisena, poikkiraitaisena, jokatoinen pun. ja jokatoinen beige ja vaihto seuraavalla kierroksella. Nyt teen ihan simppelinä punasena 2oikein, 2nurin ja toivon että ne tulee joskus valmiiksi, niin pääsee tekeen muuta miellyttävämpää hommaa. Mun ei tosiaankaa kannata jättää kesken mittää ku sitte en ikinä tee sitä loppuun.

Unelmien tuhoaja!

..yhyy, neuloin ihan innoissani huovutettavia tossuja Ellin ohjeella ja suurella hartaudella kokeilin eri koristuksia valmiisiin tossuihin, kunnes en enää jaksanu odottaa niiden huovuttamista ja löin ne koneeseen 40'c kirjopyykin sekaan.

Ikinä ei pitäisi työpäivänä tehdä mitään tollasta joka saa joko innostumaan tekemään asia uudestaan tai epäonnistuessaan itkemään pesukoneen julmuutta.

Kas näin kävi ja ton pidemmälle en niitä saanu venytettyä/aukastua. Koneesta tullessa ne oli kuin pallot! ois ehkä pitäny laittaa mitta tohon viekkuun koska nyt ei näy kuin pienet ne oli.

Näin viitisen päivää myöhemmin voin jo sanoa, että luulisin oppineeni tästä jotain ja ensi kerralla aion tunkea tossujen sisään jalkanikokoiset pötköt muovia tai vaikka pehmoleluja jos ei muuta löydy, mutta tossut mää vielä saan!

Lapasten opettelua

Oon viimeaikoina purkanut rakkauttani lähinnä mykkiin lankoihin ja haastanut itseni opettelemaan uusia asioita, jotta en rypeisi keskenmenon aiheuttamissa tunteissa.

Vaatehuoneestani löysin iskän vanhan likapyykkikorin täynnä mummulta saatuja lankoja ja langanpätkiä, se nainen ei koskaan heitä mitään pois! Siinä niitä aikani ihmettelin ja kummastelin ja tuumin että noista vois nyt kesäkuumalla tehä jotain (oli heinäkuun loppupuolisko).

Koska en heikossa kunnossani kyennyt pystyasentoon vessareissua kauempaa niin kaikki makuultaan onnistuva työ oli tervetullutta ja niin päädyin lapaskuumeen kouriin.

Ensimmäisenä syntyivät 110cm tyttölapsen lapaset. Ohje löytyi novitan sivuilta ja koristelut mun päästä. Nämä lähtee veljen tyttärelle Tampereelle. Oikein söpöt ja miellyttävät mun mielestä, kelpais mullekki, ja sillonhan sitä tietää onnistuneensa jos mulle joku kelpaa, nirppis ku oon.

Seuraavaksi löysin kassillisen kirpparilta 16-17 vuotiaana ostamaani punaharmaata lankaa ja aattelin että Lorelle tietty! Harmaan villakangastakin kanssa käy loistavasti ja teen koko setin samoilla langoilla.

Taas samaiselta novitan sivulta miehen koon ohjeella tein ja auta Armias se "lapanen" näytti kuin kuumavesipullolta tai lipeäkalalta! Ne oli ihan sairaan isot! Taistelin eri kokoisten puikkojen ja muokattujen ohjeiden kans viikon ennen ku löysin oikeat yhistelmät! Tässäpä lopputulos kahdella langalla. Varressa punaharmaa kirppislanka ja lopussa kaverina harmaa isoveli. Kuvassa näyttää väri ruosteisemmalta ku livenä se on viininpunanen.

Nyt oli jo sen verran itsevarmuutta että uskalsin yrittää neuloa noilla kamalan ohuilla langanPÄTKILLÄ omalle lapsokaiselleni ulkoilutakin väreihin sopivat lapaset ja tällaistahan siitä tuli. Päättely urakka odottaa vieläkin tekijäänsä..

Lapaset tein samalla Novitan peruslapasten mallilla 110cm ja langat tosiaan oli niin ohuita että kokosin kolme eri väriä aina yhdeksi langaksi.

Onnistuin!

Siis mää onnistuin vihdoin luomaan blogin, jihuu! Minä tekniikkarajoitteinen immeinen! Ihmeellistä!


Tänään meen taas iltaan töihin, mutta sitä ennen kerkeän elämään siivouspäivää, ah ku ihanaa..

Mingin poppoo tullee meille pariksi yöksi ekka kertaa, wau tosiaan, on Ming kyllä ollu meillä yötä pari kertaa, mutta ei koko poppoo olla koskaan oltu saman katon alla yötä, saas nähä asettuuko pikku jätkät ku ovat aika reippaita yhessä. Sunnuntaina ois tarkotus viiä pojat Linnanmäelle, iik!

No sitä ennen kerkeen vielä taistella Caron lapasten kimpussa, lähetin sille ehkä seittemän linkkiä Ullan arkistosta ja se valitsi just ne mun mielestä rumimmat! Nyt sitte koitan opetella uusia tekniikoita tehä joustinneuletta kahella värillä pystyraitaisena ja suljettuna neuleena, jotta se ois nätimpi, vaikeeta! ei se kovin paljo näytä samalta ku yhessä nettikeskustelussa näin... patenttineuleella tulis niin paljon parempi jos osaisin aatella miten siihen saa kaks väriä??

Saa antaa vinkkejä!