Loppusuoralla

Viikot alkaa olla loppu ja pikku paniikkeja iskee aina välillä. Oikeestaan vasta ton synnytystapa-arvion jälkeen on uskallettu alkaa laittaan kotia kasaan vauvvaa varten. Sänky on ollu ostettuna jo kesästä lähtien ja nyt se on vihdoin jo pesty ja kasattu, pedattu ja koristeltu.

Hoitopöydän tasosta oli hukkunu jatkopala, joten mun täti sieppas ohi mennessään Ikeasta siihen päälle tollasen Hemnesin hoitotason. Sentin rako siihen pöytään jää, mut eihän sellanen mittää merkkaa. Tomaatti on aina innossaan valmistautumassa pikku-veljen tuloon ja niinpä äiti ei hirveesti saa mitään tehä. Hoitoalusta on yhä siskolla Oulussa, mutta kai sitä selvii viikon pari ilmanki.

Vaunut on ollu murheenkryyni jo pitempään ja vihdoin viikko sitte sain sellatteet hommattua. Serkku nouti ne koulusta päästessään siitä koulun vierestä ja soitti mulle paniikissa kuinka ne vikisee ku syötävä ja kuomu tippuu alas kokoajan ja sadesuojaki on neonkeltanen.. Noo pientä huoltoa vailla vaan. Nyt ne on olleet tossa eteisessä viikon ja pesen kankaita pikkusen kerrallaan koneessa. Entinen omistaja väitti vaunuja säilytetyn sisällä, mutta kummasti ne haisee samalle ku mun vanhan mummulan leikkimökki.. Huolto-ohjeissa käskettiin runkoa huoltaa autovahalla, silikoni-spraylla, vaseliinilla ja ompelukoneen öljyllä, ei mulla mitään autokamaa tietenkää oo ku en autoo omista, joten olin ihan valmis viemään koko natinakasan huoltoliikkeeseen, mutta yllätyin kyllä ihan kivasti, ettei ne autovahat sun muut maksanukkaan koko omaisuutta ku prismasta niitä kurkkailin.

Puuttuvia hankintoja on jotai pientä, kuten kylpyveden lämpömittari ja sänkyyn sellanen musiikki-lelu, mutta kai ne kävelee vastaan jostain. Se mitä ei puutu on auttavainen iso-veli; hän on nyt käyny hommaamassa itselleen "Elefantin ajokortin" ja on valmis viemään veljen ajelulle jos veli ei saa unta..

Mun serkku, lapsen tuleva kummi on nyt asunu meillä viikon päivät valmiustilassa, ku on ooteltu tätä ulos, mutta taitaa olla ihan yhtä jäärä ku veljensä. Mulla oli jo toinenki synnytystapa-arvio ja ne oli sitä mieltä, ettei käynnistellä etuajassa vaan annetaan kasvaa jopa yliajalle, vaikka maha ittessään on ihan giganttisen iso, eikä kaupoista oo löytyny sopivia vaatteita enää pitkiin aikoihin Kanuunalle, niin itse vaavi ei kuiteskaa oo sen isompi ku veljensäkään.

Niin tosiaan, tän uuden mahan nimi on Kanuuna ja sen aiemman nimi Pallucka.

Oon koittanu käynnistellä luomusti synnytystä heti luvan saatuani sillo ensimmäisen synnytystapa-arvion mukaan. Sauna; meillä ei oo, mutta tädin sauna ei ainakaa toiminu yhestä kerrasta. Seksi; kumpaaki meistä yököttää ajatus vauvan pään tökkimisestä miehen varustuksella vaikka mulla onki vihdoin himot heränny, eikö sen kiima-ajan pitäny olla keskivaiheilla? Siivous; no pesin yhen ikkunan ja meinasin tippua ulos, nii ei kiitos, Serkku hoitaa nyt tollaset kiipeilyt. Ite lähinnä siivoon noita lattian tasalla tapahtuvia juttuja, kuten keittiö, imurointi ja pyykit, ei vieläkään tulosta vaikka oon touhunnu jo kaks viikkoo!
Oon myös käyny kaks kertaa vyöhyketerapiassa ja ekka kerralla sainki sillä jotain tapahtuun kaheks ja puoleks päivää kunnes supistukset ja poltot sitte hidastu ja katos kokonaan, toisella käyntikerralla ei ollu mitään vaikutusta. Sitte kävin availeen lantiooni osteopaatilla ja joo helpottihan se tohon issias-kipuun hieman, mutta ei se vauvva sieltä ulos tullu.

Viime viikolla peruin treffit Ressun kaa ku panikoin veden menetystä uima-altaaseen. Siis ku ne sanoo, että sillon pitäs tarkistaa veden väri ja toimia sen mukaan, nii miten tarkistat jos se humahtaa sinne muun veden sekaan, huomaako sitä edes? No nyt on seki asia kysytty ja ei huolta, kuulemma vettä lorahtaa lisää joka supistuksella, eikä kaikki kerralla niinku jostai ämpäristä, että eiku vesijuoksuun vaan.

Kävin viikko sitte Eurokankaassa ja oih ja voih. Siellä oli syntisen paljon kaikkii ihanii kuoseja, jos en ois unohtanu kotiin ikkunoiden mittoja, nii oisin ostanu jo uudet verhokankaat vaikka edellisetkää ei oo vielä ikkunoissa. Nyt mukaan tarttu likaisen sohvan peitoksi ja myöhemmin toimimaan meiän päiväpeittona ihana uus vihree kangas. Miehelle sanoin vaa, ett "mitäs tuumaat meiän uuesta sohvasta, ei maksanu ku tonnin." Toinen ei tainnu oikein reppana tajuta, etten mä toki nyt oo tonnia siihen laittanu vaa sillo 5-vuotta sitte se sohva makso tonnin.

Sieltä lähti tietysti myös lasten sänkyihin froteemuoveja ja vauvalle harsokangasta, mitä nyt on koitettu koristella Sinellin kangasväreillä. Ensmäiset versiot on menny kyllä ihan harjotellessa jokaisen eri värin ominaisuuksia, jotku on ihan litkuja ja toisia saa kaivaa purkista ulos, vaikka merkki on kaikissa sama. Erottaapa nyt ainaki harsot toisistaan, ett ei mee naapurin kaa sekasin tuolla pyykkituvassa.

 

Muuten fiilikset on tosiaanki odottavat, kokoajan tuntuu niinku se lapsivesi pullistelis tuolla alhaalla jonku kalvon takana, että tulisinko vai enkö tulis. Kutittelenpa vaan hieman ja vetäydyn sitte takas sisään. Todellisuudessahan tuon tunteen taitaa aiheuttaa valkovuoto, mutta hulluko oon nii aattelen jo lapsivedelläki olevan sadistin mieli.

 

Kanuuna 38+5

Uusia asioita

Ei kaikki uudet asiat aina liity vauvva-aikaan. 5-vuotiaan Tomaatin kaa on koettu taas lisää uusia juttuja ja jotain niistä on kai opittukki, lähinnä minä.


"Itse valittu" reppu:
 
Poikamme on vauvvasta asti käyttäny omana reppunaan sitä kirjakerhon muumireppua, joka kyllä ei kauaa ehjänä kestäny, mutta solmun kanssa on toiminu siedettävästi, koitan nääs hillitä shoppailuani ja opettaa lapsestani hieman vähemmän materialistista kuin ite oon! Siihen onneks on auttanu, ettei tavarakauppoja oo kävelyetäisyydellä ja nämä kiroamani mäet estää mua pyöräilemästä suuren tavaramäärän kanssa, ei sillä että tässä tilassa pyöräilisin enää ollenkaa vaikka ois alamäki.
 
Kuitenni, tossa syyskuvastojen ilmestyessä Prisma mainosti tietysti koululaisille reppuja ja näköjään myös tarhalaisillekki oli omansa. Minähän tulin siihen tulokseen, että 5-vuotiaan repun tulisi olla hieman suurempi kuin vauvvalla, koska tarhakamppeetki on kasvaneet lapsen mukana ja vievät siis suuremman tilan. Tomaatille siis näytin kyseistä sivua ja hän pitkän selityksen jälkeen (kuinka kelläki on minkäkilainen reppu tarhassa ) valitsi mieleisensä ja minä seuraavan kerran Sellon seudulle mennessäni katsastin alennusmyynneistä seuraavia vaatekokoja ja pidin silmät auki myös halutulle repulle. Kävi niin, että löysin samalla aiheella varustetun repun H&M:ltä puolet halvemmalla kuin Prisma mainosti, joten en paljoo jääny miettimään kumman ostan. Myöhemmin vielä vertasin reppuja vierekkäin ja koossakaan ei ollu ku millien ero niin olinhan tyytyväinen.
 
Kotona jänskäsin mitä poika tuumaa kun reppu on hieman erilainen, mutta hänpä oliki ihan innoissaan, tuskin huomas mittään. Hää kanto reppua joka paikkaan, jotta kaikki näkee sen, ohikulkijoille piti kääntyä selin, jotta varmasti huomaavat hänen uuden reppunsa. Öisin poika hiippaili hakemaan reppunsa eteisestä tyynynsä viereen sänkyyn kaveriksi. Parin päivän päästä hää sitte kiikutti mulle Prisman mainoksen nähtäväksi, että repussa on hieman eri kuva, vaikkaki sama hahmo.
- No oho niinpä onki, kummallista. Tämähän on hieno kuva mikä sulla on, pittääkö se viiä takas kauppaan?
- Ei..

Opimme siis, ettei Tomaatille saa näyttää kuvaa aiotusta ostoksesta, koska matkan varrella saattaa löytyä jotain parempaa/halvempaa ja yhtä hyvää.


Lapsi "shoppailee":
 
Joku alevaate keikka suoritettiin pikaisesti Tomaatin kaa kaksin. Paha virhe! Aiemmin ku raahasin aleista vaatteita kotiin seuraavia kokoja varten, poika tykkäs kaikesta ja oli oikein ilonen. Nyt ku hän pääs kauppaan, hän näki jonku numeropaidan miesten puolella ja siitäkös se suru tuli ku lapsille ei ollukkaan moista (ilmeisesti jotain koripallopaidan tapaista numerointia). Seuraavaksi kyllä nyökytteli (ei kovin innokkaasti) äitin ehdottamille lasten vaatteille, mutta kassalla sitte alettiin parkumaan kuinka hän ei niitä halua, koska hällä on jo kitarapaita ja noissa ei oo numeroita. No minähän maksoin ostokseni ja istahdin sitte pojan kaa alas selittään, että se kitarapaita on kohta pieni kun Tomaatti kasvaa isoksi pojaksi ja että tämä uus käy hänelle sitten esikoulussa. Ja että kyllähän tässä yhdessä paidassa (kuvassa) on numeroita, käviskö se, koska lapsille ei ole sellasta aikuisten numeropaitaa. Kyllähän se itku loppu, mutta ei se nyt normaaliin tapaan pomppinu ja hihkunu moneen tuntiin. Isiki ihmetteli kuinka poika on noin allapäin.

Nyt kyseinen paita on jo hänen lempparinsa ja sitä pitää näyttää kaikille kuntosalilla.. öh urheilullista..

Opinpa siis, etten shoppaile hänen kanssa vielä.


Lapsi valitsee ite kaverinsa:

Tässäki kuussa on koettu jotai uutta taas: naapurin lapset tuli hakemaan Tomaattia ulos. Tämä kertoi meille sen, että poika on oikeesti kohta koululainen, mutta myös sen, että naapurin lapset juoksee kylillä ilman vanhempiaan! Meille ihan käsittämätöntä nykyaikana. Me on Loren kaa molemmat nähty monenlaisia hulluja maailmassa, eikä koskaan voida ymmärtää, että alle kouluikäinen kulkis yksin, olkoonki vaikka naapuriin tai oman kerrostalon pihaan, mutta kun niitä muita asukkaita ei tunne, saatikka niitä pihalla kulkevia ulkopuolisia. Lapsihan kyllä luottaa kaikkiin aikuisiin ja juttelee tuntemattomille hyvinki helposti, enkä halua kasvattaa lapsiani pelossa, mutta en myöskään aio antaa kellekkään tilaisuutta vahingoittaa meiän lapsia milläänlailla. Ei tulis mieleenkää sallia oman 5-vuotiaan, saatikka vielä nuoremman, mennä leikkimään kaverilleen, jonka kotioloista en tiiä mitään, enkä vanhempia tunne.

Meille saa kyllä tulla leikkiin ja uloski tullaan vanhemman kanssa, mutta tuntemattomien kotiin mun lapset ei mee ilman vanhempaa. Opinpahan sen, etten minä voi aina päättää kenen kaa lapsi ystävystyy.

Kesän tapahtumia

Kesällä tunnettu tapa on viettää lomaa, meille se tarkottaa aina sukulointia ja kavereita. Äiti kävi meillä mun veljen naisen ja tyttären kaa päiväseltään tuomassa vauvvan vaatteita. Oli ihana huomata kuinka Tomaatti leikki nuoremman tyttöserkun kaa hienosti yhteen, eikä ninjoista ja aseista kuultu liikaa. Tosin pihalla piti sitte sanoa tiukasti ku poika ois halunnu jäähä naapurin pojan ninjoilla leikkimään muiden poikien kaa eikä enää serkun kaa. Miks lasten pitää aina tulla leuhkiin toisilleen kellä on eniten ja hienoimmat lelut? Ainaki täälläpäin pojilla on tuo ärsyttävä tapa. Nyt onneks tarhassa ei enää oo lelupäivää, nii ei tulla itkun kaa kotiin. Tosin sinne mennään nyt jonku aikaa itkien ku ei saa tuua lelua muille näytettäväks ja jotku toiset silti tuo.

Pohjoisen reissu tuli vihdoin maholliseks kaiken sairastelun ja uudelleen aikataulutuksen jälkeen heinäkuussa. Tänä kesänä päätettiin majottua kaverille eikä perheen nurkkiin. Päätös oli mieluinen monessa mielessä; Tomaatilla oli ikätoveri talossa, mää sain jutella Mingin kaa useammasta asiasta kuin ohimennen vieraillessa ois kerenny ja ukotki viihty keskenään, koska Mingin mies puhuu englantia.

Lore vuokras meille ekoauton, joka sammuttaa moottorin joka liikennevaloissa. Muutamaan otteeseen sille naurettiin kun ei oltu moiseen totuttu, mutta moottoritiellä se jo unohtu. Matka suju suht hyvin, kiitos tiuhaan löytyvien vessojen. Autoilu isolla mahalla tosiaan ei oo kovin kivaa, kivutonta tai huoletonta, tien pomppuisuudesta riippuen mun piti päästä tarpeilleni tai muuten vaan saaha tauko tunnin tai puolentoista välein, koska vauvva pongahti aina rakkoa vasten, eikä sekää ihan kokoaikaa olostaan nauttinu ja mää sain tuntee sen kiukkukohtaukset nahoissani.

Oulun seudulla nautittiin olostamme Mingin talossa ja siinä sivussa nähtiin kavereita ja sukulaisia. Siskon tilanne tuli vihdoin selkeesti esiin ku kävästiin kattoon keskenään rymyäviä lapsia. Meininki oli ku Huvikummussa, paitsi että Peppi Pitkätossuki osaa huolehtia ittestään paremmin ku nää kaks riiviöö. Loreki vihdoin hahmotti, ettei kaikki oo hyvin. Hänen silmiin mun siskon avioliitto ja koti on aina ollu se täydellisyyden huipentuma, johon meiänki pitäs pyrkiä. No nyt tuo "täydellisyys" on tullu tiensä päähän ja sisko lapsineen muutti pois. Että muistan liianki hyvin mitä se arki oli yksinhuoltajana ku laps oireilee ja itte on ihan maassa ja kuiteski koulun vaatimukset hengittää niskaan tauotta vaikka miten pyytäs aikalisää.

Toivotaan, että tästä erosta on hyötyä, joko se parantaa heiän välejään ja saa kaipaamaan ja arvostamaan toisiaan tai sitte löytäisivät hymyn naamalleen muualta. Viimesimmän tiedon mukkaan lapset ainaki on tosi tyytyväisiä nykyseen tilanteeseen, mikä pistää miettiin, kuinka kurjaa niillä on ollu aiemmin? Isänsä ei heitä aluksi oikein halunnu ottaa omina viikonloppuinaan, mutta nyt näyttää siltä, että joku on puhunu sille järkee ku ei enää viimeks urputtanu vastaan, mutta nyt se on taas kysyny onko hänen pakko ottaa lapset luokseen. Lorelle oon kummastellu ääneen, kuinka joku ei halua nähä omia lapsiaan es kahtena viikonloppuna kuussa, miten voi olla miehessä niin vähän kiinnostusta omiin lapsiinsa? Mun on vaikee käsittää tuota, koska Lore on niin kiinnostunu Tomaatista ja ne leekaa yhessä kokoajan niin tiiviisti, että mun on vaikee saaha itteeni siihen symbioosiin. Ne on ku parhaat kaverit tai veljekset ja mää sitte välillä vien jommankumman huomioo toiselta.

Pikasesti kerkesin nähä Maatalon Emäntää teekupposen yli. Puhelimessa se kuulosti niin onnelliselta, että aiemmat epäilyt hänen hyvinvoinnista keveni mun mielestä. Kun sitte nähtiin nii olihan se hieman vaivaantunu taas, mutta ei läheskään samallalailla ku aiemmin isommassa porukassa. Epäilen yhä, että heillä on jotain ongelmia lapsensaannissa, mutta kun hän ei halua asiasta avautua, niin en utele. Maalaistalon Emäntä on aina ollu lapsirakas ja niin kuulema miehensäki. Aiemmin hän sano lapsien ajan koittavan kun hän saa koulun päätökseen ja löytää töitä. No nuo asiat on tapahtunu jo vuosia sitte. Nyt hän kuiteski alotti keskustelun nopsasti selittämällä kuinka vielä ei ole ajankohtaista saada lapsia.
Öh, en kysyny mitään, joten en osannu tuohon mitään sanoakaan. Jokaisen oma asiahan se on tuleeko lapsia tai millon ja miten monta. Ei mulle oo kukaan tilivelvollinen perheensä koosta. Lähinnä heräs ajatus, että elämä on etäännyttäny meitä, mutta enemmän kuilua on tullu hänen ja muiden likkojen välille, koska heitä Maatalon Emäntä ei nää kahenkesken niinku mua. Meiänki tapaamiset on niin edustus tapaamisia kun niitä harvoin es sattuu. Toivottavasti ne rentoutuis.

Alet tuli kierrettyä Mingin kaa ja mukaan lähti värikkäitä kimpsuja. Kauppaan oli myös ilmaantunu taas vihreetä huopasta, joten sitä piti saaha, koska tossut on yhä kesken..

Mummun näkeminen oli aikamoinen shokki, joten siellä ei kauaa viivytty ku kyyneleet pyrki pintaan, eikä mummu jaksanu seurustella muutamaa minuuttia pitempään. Kamala miten pitää kitua loppuun, mitä elämää se tollanen on? Tunnelma oli ku kuolinvuoteella ja kuitenki se kuolinvuode aika on alkanu jo vuos sitte ja kestää vielä ties kuin kauan. Kaikki vaan istuu sohvilla oottamassa kuolemaa ku yks makkaa sängyssä jaksamatta avata silmiään tai suutaan sekuntia pidemmäks. Itkuhan siitä tuli heti ku hissiin pääsi.

Muuten lomaa vietettiin Syötteellä Äitin vuokraamissa mökeissä. Äiti, kaikki hänen 7 lastenlasta äiteineen ja Lore ainoona ukkona. Voi pyhä jyssäys. Sanotaanko, että liian monta kokkia samaa soppaa keittämään ja että kotoa teininä jo pois muuttaneena majottuminen "ei kenenkään reviirillä" yhessä on kamalaa. Ei siitä sen enempää. Vierailtiin Ranuan eläintarhassa ja syötiin ihan liikaa, kuunneltiin hyttysiä ja kärsittiin hormoonihuuruista. Pelailtiin lapsuudesta tuttua lautapeliä; Tilipäivä ja koitettiin muistaa kaikki säännöt. Ei ihan muistettu niin keksittiin sitte omia.

Kotiin oli ihana palata ja matkan varrella pistäydyttiin kurkkaamassa Leipuri Hiivan perhettä ja kotia. Miks kaikki asuu niin kaukana? Ois ihana ku vois vaan päiväkävelyllä kurkata, onko ketään kotona vai voiko pistäytyä juttelemassa taivaan ja maan välisistä asioista. 

Lapset leikki ihanasti yhteen, vaikka ei ollu koskaan aiemmin es tavanneet ja kaverin koti näytti just häneltä. Pientä kaipuuta heräs omassa rinnassa laittaa ittellekki omakotitalo ku Ming remontoi lapsuuden kotiaan mieleisekseen ja Leipuri Hiiva laittaa omaa pesäänsä. Näillä hinnoilla me ei kuitenkaan Espoosta omakotitaloa tulla ikinä saamaan niin täytyy lopettaa moiset haaveet heti alkuun.

Kielen vääntö

Meillä on tehty viime aikoina kovaa ajatustyötä ja huudeltu tiuhaan "veto", äännettynä vito. Anoppiki tekstas yks viikko useemmin ku viimisten kuuen vuojen aikana yhteensä. Miksi on niin vaikee löytää toiselle pojalle nimeä? Tytölle niitä tuntuu löytyvän jopa 15 eri yhdistelmää.

Ku Tomaatti synty, meillä oli jo nimi valittuna. Viimenen lisäys siihen tehtiin viikko pari pojan syntymän jälkeen saunan lauteilla, mutta mitään ei enää otettu pois. Vaihtoehtoja jäi vielä roimasti kalenteriin, sitä seuraavaa poikaa varten. Miksi ne ei siis nyt enää kelpaakaan?

1.) Muut tutut ja ystävät on onnistunu nappaamaan osan. Lemppari meni just äsken syntyneelle ystävän pojalle. Itse asiassa sinne meni Wilkkaan toinen nimi ja he tietämättään liippas niin läheltä etunimeeki, etten tiiä kehtaanko kahen kirjaimen erolla nimetä lastani samaksi vaikka asutaanki kaukana. Miten voiki olla niin samanlaiset mieltymykset.

2.) On muutettu tänne Espooseen ja vieressä asuu mun serkut, joiden kaa Tomaatti leikkii. Yks vaihtis ois heilläki 4-vuotiaalla käytössä oleva nimi. Jos yhä asuttas Oulussa, nii se ei haittais ku ei koskaa nähtäs, mutku nyt ollaan tekemisissä monta kertaa kuussa.

3.) Nimen tulis olla äännettävissä molempien sukulaisten kesken. Ranskalaisten on vaikee sanoo joitai nimiä oikein, kuten vaikka Olli taipuu äkkiä Oli tai muut vastaavat. Myöski ärrää sisältävät nimet arveluttaa, koska en jaksa korjailla ihmisiä kokoajan.

Myöski suomalaisten on taas mahdoton sanoo joitai ranskalaisia nimiä. Tänään ukko tuumas jopa munki sanovan Tomaatin nimen väärin!! Siis jätkä on viis vee ja mulle ei oo kerrottu aiemmin!! No voi jumpe.. ja ärräpää!

Tällä hetkellä johdossa on kuitenki just noi kohdissa 1 ja 2 kuvaillut nimet koska kolmas vaihtis ei tuu ulos multa ja mieheltä ollenkaa samalla ääntämyksellä vaikka kuinka sanon sen olevan suomalaisesta kalenterista, nii se lausuu sen ranskaks.

Taistelu jatkukoon.

Sinnittelyä

Ah tätä autuutta. Meillä mennee lujjaa.

Torstaina Tomaatti piti hakkee pikkusen aiemmin tarhasta koska sille oli noussu kolmenkymmenenkaheksan asteen kuume. Minähän sitte hain sen rattikelkalla ku tiesin, ettei se ala käveleen ja en nii isoa (4v 11kk) jätkää jaksa kantaa ku yhen huoneen pituuen verran. Reppana oli ihan kivuissa. Päästiin kotirappuun asti ja istutin sen alimmalle portaalle oottaan ku vien rattikelkan varastoon. Takas tullessa poika vinkuu hiljaa itkien "äitii, mulla on pahaolo", o-ou. Mitä siinä voi tehä ku oma koti on kolome kerrosta ylempänä ja lukkojen takana ja oksennus on tulossa just nyt? Eiku ulos hankeen! Ei päästy ku oven toisellepuolen.. Naapuriparat, anteeks!!! Poika oksensi kuitenki sinne sivuun, ei maahan mihin astutaan, mutta ei se kivaa ollu kellekkään. Mulla ei ollu paperia, eikä mittää ylimäärästä vaateriepuakaan millä siistisin pojan leuan ja suun.. Lumi on oikein hyvä ystävä noissa tilanteissa! Otin sitä hyppysiini useaan kertaan ja pyyhin vähän kerrallaan.

Vuos sitte on oksennukset tullu bussissa pojan rintamukselle, eikä paperit riittäny ku bussin siivoukseen niin eiku pojan takki pois ja hajotin jäätyneen hangen pinnan ja hinkkasin takkia hangessa, loistava ensiapu kunnes pääsee pesukoneelle.

Peittelin pinkkiä oksennusta lumella minkä pystyin ja raahasin pojan ylös. Sain pojan ulkovaatteet just ja just pois ku se jo alko nukahtaan niinku se aina tekee oksennuksen jälkee. Äkkiä annoin kuumelääkkeen ja juotin sille vettä vatsan täytteeks ja sinne se simahti ennen ku es kerkesin itteeni ulkovaatteista kuoria. Vielä otin farkut pojalta pois ja eiku kauniita unia. Ämpäri viereen ja minä poistun pesemään Tomaatin hanskoja jotka sai ihan oman osansa pinkistä kiisseli-oksennuksesta.

Oksennusta ei onneksi enää ton jälkeen kuulunu, mutta kuume pysy. Perjantaina oli tarkotus lähtä Ouluun kummipojan ristiäisiin ja mummua kattoon ku se on huonona, mutta näistä aiemmin mainituista seikoista johtuen se ei sitte oikei ollukkaa hyvä ajatus. Käytiin sitte lääkärissä hakkeen vakuutusyhtiölle lääkärintodistus ja saahaan reissurahat takas. Lääkäriltä palatessa huomasin, että joku oli lapioinu oksennuksen pois ovenpielestä ja heittäny sen keskemmäs hankea, kiitos lapion omistaja!

Munsta on muutenki alkanu tuntuun kui me elettäs jossai Bermudan kolmiossa: aina ku meillä on reissu suunnitelma, Tomaatti sairastuu. Jos joku uskaltaa tulla meille, heiltä särkyy jottain tai heillä joku sairastuu! Yhtäkään reissua meille tai meiltä pois ei oo menny suunnitelmien mukkaan!! Voisko joku Serlokki Holomes tutkia asiaa??

Lauantaina alko jo olla mullaki heikko olo, enkä jaksanu mittää tehä, Tomaattiki vielä jakso kuumeilla. Mitäpä sitä voi muuta ku pelailla lautapelejä ja kattoo elokuvia.. Tomaatti opettellee kovasti numeroita ja siks onki hyvä heittää noppaa ja laskee ruutuja.

Sunnuntaina Tomaatti oli jo paljon pirteempi ja siitäkös ukko innostu ja alko siivoomaan ku sai innokkaan apurin. Mulla ei enerkiat riittäny, muka koitin viikata pyykkejä ja heti piti istua alas, tuolla ne samat pyykit oottaa vieläki.

Maanantaina pidin Tomaatin vielä kotona ja määki jaksoin jo paremmin, selvisin puoleenpäivään asti virkkuna ja sitte iski pahoinvointi ja väsymys. Tulin siihen tulokseen etten enää ollu kipiä vaan tää oli mun normaalia raskauselämää. Ukko oli jossai pelaamassa illan, nii me sitte pojan kaa kuunneltiin satukirjoja ja pelailtiin taas käärmeitä ja tikapuita.

Tiistai toi mulle kipuja ku kuume alko nouseen ja sen mukana tuli tää kammottavan vihlova pääkipu vasemmalle ottanpuoliskolle. Illalla luovutin ja otin särkylääkettä, mutta silti pääkipu iski aina ku nousin pystyasentoon. Ainut lohtu oli, että Tomaatti sano haluavansa alkaa seurustelleen mun kaa, "mää haluisin sut Äiti mun tyttöystäväksi"!!! : D Oi voi, pittää vissiin selittää sille vähän tarkemmin kenen kaa se voi seurustella ku ei se ymmärtäny ku sanoin olevani sukua ja seurustelevani iskän kaa. Kunnon Casanova.

Tänään aion kömpiä takas sänkyyn, ei munsta oo töihin vielä ku tää pää halkee jo pystyssä istumisestaki.

Perjantaina on mun ensimmäinen neuvvolakäynti, jännittää kovasti kuulenko sydämensykkeen ja jos kuulen nii tarkottaako se, että tää Pallucka ois oikeesti kohdussa, eikä ulkopuolella? Ukko ei innostunu sinne yksityiselle ultraan menosta ja mää haluisin tehdä sen yhessä. Jotenki munsta tuntuu nykyään, ettei yksilöllisiä päätöksiä enää voi niin kevyesti tehä ku on sitoutunu toiseen ihmiseen. Ei ainakaan tällasessa "yhteisessä projektissa". On kyllä yhä kaks eri henkilöö ja mielipidettä, mutta on myös vahva tunne ja tarve tehä kompromisseja. Me ollaan kai vihdoin pariskunta, ei vaan yhessä vaan yhtä.

Reissun tapahtumia

Olin niin ilonen kotiinpaluusta, kunnes avattiin ovi ja nähtiin tää kaaos mikä kottiin jäi kun kiireellä lähettiin. Pyykkejä kaikki olohuoneen pinnat täynnä, leluja pojan huone täynnä ja ulkovaatteita ja kenkiä eteisen lattia levällään. Keittiössä on sekalainen tavarakaaos ja makuuhuoneessa sängyn peitteet pursuaa lattialle.

Pyykin selvitys on alotettuna ja uus satsi koneessa, mies kävi kaupassa hakeen aamupalaa ku mää pesin jääkaapin ja siivoilin keittiön pöydän. Nyt on pakko istua hetkeksi ennen ku alan pyörremyrskyksi.

Tää joulu ei oikei tuntunu joululta. Majailtiin mun vanhemmilla ja se ei oikei ollu kellekkään kivvaa. Mun iskä ei oo mikään sosiaalinen ihminen ja ku lisätään siihe vielä sen oman ajan tarve ja lapsenlapsi kiekumaan kokoajan kysymyksiä, nii jo alkaa pinna kiristyyn.

Tällä reissulla sain vihdoin nähä mun isän vanhempia pitkästä aikaa. Melkein seittemään vuoteen en oo niitä nähny! Mun isänpuolen isovanhemmat on niitä vanhoillislestadiolaisia, jotka tekee kaiken oikein ja muiden pitäs tehä just samoin tai muute he ei puhu sulle! (Äitinpuolen isovanhemmat taas on niitä vanhoillislestadiolaisia jotka kyllä näkee sua, mutta sanoo ääneen, ettei sun laps pääse taivaaseen ku sitä ei oo kastettu!) Eli siis, oli ihana nähä mummua ja ukkia ja näyttää mun perhe heille vihdoinki. Sain huomata, että oon myös ukin kans samanlainen joissain asioissa, aina oon huomannu kuinka samanlainen oon ku mummu, mutta nyt se kävi selväksi myös ukin suuntaan. Pelottavaa!

Joulua vietettiin siskon perheen luona, mutta se tuntu vajaalta ilman mun veljen ja vanhimman siskon perheitä. Siskon lapset on aina ollu viekkaita riiviöitä ja taas se näky serkun kiusaamisena, että mää en voi ymmärtää miksi tämän siskon lapset on niin erilaisia ku meidän muiden. Lahjoja avattaessa Tomaatti sekos ja pomppi ku duracell-pupu jokaisen nokan eessä lahjoja heilutellen; "kato mitä mää sain, kato mitä mää sain!!" Eihän kukkaan mittää nää ku tungetaan ihan naamaan kiinni ja heilutellaan niin nopiaan, ettei katse kerkee tarkentua. Mummu ku avas säärystin pakettinsa nii poika huus; "meiän äiti on tehny nuo!"

Välipäivinä mies ja poika meni käymään Ranskassa. Iskä lähti mökille ja minä ja äiti tavattiin ihmisiä ja shoppailtiin vaatteita ja remontti kamaa. Tavattiin myös äitin lapsuudenystävä ostoskeskuksessa kesken alennusmyynti kierroksen. Mentiin jätskille ja hän kutsu sinne tyttärensä ja miniänsä myös. Miniällä vaan sattu oleen sellanen kolmen kuukauden ikänen käärö mukana ja mää repesin jo viidessä minuutissa. Äiti koitti siinä sitte selittää ku mää koitin rauhottua. Noloa!

Uusvuos meni raketteja ja iskän ryyppäämistä kytätessä, tottakai se sitte alko karjuun keskellä yötä niin että kaikki heräs ja seuraavana päivänä ei muistanu mittään. Sanoinki äitille ettei me enää koskaan majotuta iskän kaa saman katon alle. Olihan tuo odotettavissa, mutta näköjään en tarpeeksi muistanu millasta se on.

Aah ku on ihana olla kaukana tollasesta elämästä. Oikein huo'un kiitollisuutta, ettei mun mies oo yhtään niinku mun iskä! Viikon päästä se tulee remontoimaan meiän kodin uuteen uskoon, saas nähä kui tää yhteistyö sujuu.

Ai niin, ja kameraki meni rikki, loistavaa eikö!

Huolta, surua ja kaipuuta

Viime viikolla Tomaatilla oli neli-vuotis neuvvola lääkäri, valitettavasti se löysi jonku selkeesti erottuvan sivuäänen pojan sydämestä! Tuumas ettei siitä pidä huolestua, mutta hän laittaa lähetteen sairaalaan kuitenki, tänään tuo tutkimusaika sairaalaan saapu sitte. Tammikuussa vasta! Elkää nyt hemmetti sanoko, että mun pojassa on jotai vikaa! Se on maailman ilosin ja reippain pikkupoika!

Äh, miten tästä vois olla huolestumatta? Oon koittanu olla ajattelematta asiaa liikaa, mutta nyt se tulee jo uniin ja aina ku nään mun pojan, haluan vaa halata sitä pitkään.

Ah, nyt mussukka heräs itkemään, koska oli torkahtanu pikkukakkosen aikaan ja nyt lasten ohjelmat on jo loppu! Sulonen muru.