Missä menee raja?

Pitkästä aikaa avaan blogin ja ihmettelen miksi on ollu niin vaikeaa ees lukea muitten juttuja, saatikka kirjottaa meidän menosta. Oon halunnu kyllä kertoo kaikesta niinku normaalisti, mutta pari estettä on pyöriny päässä.

Viime vuonna joskus mun äiti kommentoi närkästyneenä kuinka en pidä mitään omia juttujani salassa ja että hänen työkaverinsa tietää kaiken meidän asioista.. en ymmärrä kuinka se ois mahollista kun en sukunimeäni missään mielestäni mainosta, pliis jos se jossain mulla näkyy nii sanokaa joku kuinka sen saa korjattua!

Toinen asia miksi en oo vieläkää laittanu synnytyskertomusta tänne on että mum mamma ei nukkunu viikkoon sillo ku lähin synnyttään, vaikka sille sano kuinka monesti, että meillä on kaikki hyvin nii se vaan itki ja murehti. Opin siis vihdoin, ettei kaikki asiat kuulu kaikille, ihan vaan heidän oman hyvinvointinsa takia. Seuraavassa raskaudessani en kerro kellekkään murehtijalle kun lähen synnyttään, koska nyt siitä tuli tollanen show.

Lyhyesti sanottuna: Tämä blogi alkaa elää sensuroituna ja siirryn kai vihdoin facebookin puolelle niinku oon luvannu.

Periytyvää jääräpäisyyttä??

Mikä on ku et tuu ulos? Miksi pidät äitiä hereillä ja kivuissa, etkä silti halua nähä mua? Mistä kiikastaa? Onko huonot nimi ehdotukset? Väärät vaunut? Pelottavan energinen ja leikkisä veli? Liian sotkunen koti? Mikä sua siellä pidättelee? Meillä on jo halu nähä ja hoitaa sua, Isi ja velu ei voi hoivata sua mun massun läpi! TUU ULOS SIELTÄ!!

Multa pyydettiin todistusaineistoa Kanuunaksi muuttumisesta.. Tässä minä kokoa xs ihminen +15 ja risat kiloa mahassa pelkästään!! Sori ulkonäkö, en oo niitä suurimpia tälläytyjiä. Ekka kuva on eilisillalta koti-lökäreissä ja toi toinen tältä aamulta just ennen neuvvolaan lähtöä, hiukset vielä laittamatta ja hame vielä hukassa..

 

Kuten jo aiemmin mainittu niin multa puuttuu hieman mittaa lantiolta, joten pyysin neuvvolaa kirjottaan lähetteen uuteen kokoarvioon ja ehkä käynnistykseen jos se alkaa olla liian iso, ettei vaan jouduttais leikkaukseen taas. Lähete tuli bumerangin tavoin takas jo tänään ja tuomio kuului, ettei heidän aiemmissa kokoarvioissa oo mitään vikaa vaan alakäyrillä vauvva kasvaa ja käynnistelee ei aleta koska taustalla on keisarinleikkaus niin käynnistyslääkkeen aiheuttamat supistukset voi olla liian rajuja mun ohueksi venyneelle kohdulle ja sen arvelle. Saanen kysyä kuinka sen lisäkasvatus auttaa asiaa? Niin että aika toivotonta yrittää välttää sitä leikkausta jos tää ei käynnisty "lempeillä" luomu supistuksilla aikas pian, koska kohta se ei mahu ovesta ulos ja sitte ainut reitti on mahan läpi veitsen kera, koska ne käynnistyslääkkeetki on pannassa.

 

Saanen pyytää pistään tassuja ristiin pikaisen käynnistymisen puolesta, mua pelottaa, ettei me tulla saamaan kaikkia meiän haluamia lapsia, jos tää menee leikkauksen kautta.

Virran mukana naureskellen ja analysoiden

Viimeaikoina oon alkanu huomaamaan eron omassa suhtautumisessani kaikkeen infoon mitä äideille suolletaan joka tuutista. Huomaan kun kuuntelen eri lääkäreitä, neuvvolan-tätejä ja kätilöitä, että ensisynnyttäjä olis itkeny jo moneen kertaan pelkkää hämmennystään ja kauhua tätä ristikkäisten tietojen tulvaa ja liukuhihna-kiirettä saada asiakas ulos toimenpidehuoneesta. Puhumattakaan ujoudesta olla alasti tuntemattoman ihmislauman edessä.

Me on nyt käyty tutustumassa Jorviin ja siitä jäi levollinen ja hyvä fiilis, kierros oli oikein kattava ja valaiseva. He oli kovin ymmärtäväisiä eri synnytysasentoja ja kivunlievityksiäki kohtaan. Ainoa asia mitä siellä tunnuttiin tuputtavan oli perhehuoneet ja vauva kokoajan iholla-tyyli. Itse en moista kannata pidemmän päälle, koska aion kyetä käymään kotona suihkussa ilman kantoliinavauvvaa rinnoilla. Pitää vauvvan oppia olemaan sitterissä sen verran. Aion myös nukkua ilman vauvvaa omassa sängyssäni, joten eiköhän ne ihokontaktit jää meillä seurustelu ja ruokailuhetkiin, ei löhnäilyyn. Meillä myös kannatetaan loisto kulkuneuvvoa nimeltä vaunut, joten senki takia vastustan moista 24/7 kengurointia omalla kohdallani. Tuolla vierailulla oli yks lause, jonka kätilö olis voinu mielestäni sanoa toisin ensisynnyttäjille (tietenkään en sitä lausetta muista), nyt hää vaan aiheutti turhaa synnytyspelkoa.

On myös käyty synnytysvalmennuksessa; siellä oli kaks neuvvolan-tätiä, yks nuori ja toinen sellanen viis-kymppinen. Kolme kertaa huomasin kuinka tän vanhemman neuvvolatädin "tieto" oli ristiriidassa sairaalan kätilöiden infon kans ja jäin miettiin kuinka kauan sitte tämä neuvvola-täti oli päivittäny tietonsa, nuorempi kollega ei kuitenkaan ääneen korjannu edellisen sanoja, vaikeni vaan hetkeksi miettimään. Ensisynnyttäjät huoneessa oli ihan sekasin ja kummissaan kaikista ristiriidoista tätien infojen välillä, ainoastaan yks uskalsi niistä ääneen kysyä. Tunnistin muiden naisten ilmeistä ensisynnyttäjä itseni; olin sillon ihan pihalla siitä missä mennään ja millä konstilla ja miks. Monesti tunsin itteni lampaaks narun päässä ja kaikki muut ohjas ja komensi, paitti minä. Se oli henkisesti rankkaa, tunsin itteni yks kaks pikkutytöks, jolla ei oo valtaa mihinkää omassa elämässä tai kehossaan. Komento ku kuulu; "Housut pois ja pöydälle jalat koukkuun ja levälleen" nii teki mieli itkee ääneen, etten oo mikään nautakarja, mulla on nimi ja ihmisarvo, mikäs sun nimi es on? Nyt tuollaset kokemukset ottaa jo hieman etäisemmin.

Eilen käytiin synnytystapa-arviossa katteleen vauvvan kokoa ja asentoa mun lantion kokoon verraten. Huoneeseen ku astuin nii tuumasin vaa väkeä olevan ku juna-asemalla, kukaan ei kuiteskaa esitelly itteensä nimellä tai syyllä, miksi heitä niin monta tarvitaan. Kiire ja rutiini kätilön toimissa tuli selväksi heti ensi minuutilla. Ihan mukavia ihmisiä taatusti ja henkisesti se meni paljon kevyemmin ku itellä ensisynnyttäjänä ois menny. Kaiken ton kohtelun ja töykeyden ku anto mennä hilpeesti ohi ja keskitty vaan niihin raskaus faktoihin, nii loukkaantuminen ja tunteellisuus ei päässy pintaan. Lorelle aloin sen jälkeen pohtiin, että jos tää ois meiän ensimmäinen, nii mää oisin parkunu jo ihan paniikissa tuollasta kohtelua.

Mies sitte iltasella sai suunsa auki ja tuumas, että no nehän leikkaa taas vai?
-Öh, ei. Mullahan puuttuu vaan puolsenttiä lantion alasuoran mitasta, mitä se sitte ikinä tarkottaakaa ja vauvva on oikeessa asennossa. Ne nyt keskustelee mun "tapauksesta" ens viikon kokouksessa koko poppoon kesken ja asettaa takarajan käynnistykselle, (ettei se kerkee liian isoks kasvaa,) jos mää oikein ymmärsin. Pallucka kuiteski oli ihan samoilla käyrillä Tomaatin kaa suuresta mahasta huolimatta ja painaa nyt 2,5kg. Eli neuvvolan käyrät on ihan päin mäntyä tai sitte mun kohtu on muuten vaa pitkulainen kookospähkinä. Ne nyt kuiteski sano, että saan alkaa synnyttään heti ku haluan! Minäpä tässä sitte tahdonvoimalla saan synnytyksen käyntiin viikon parin päästä : )

Pallucka 36+3

Uusia asioita

Ei kaikki uudet asiat aina liity vauvva-aikaan. 5-vuotiaan Tomaatin kaa on koettu taas lisää uusia juttuja ja jotain niistä on kai opittukki, lähinnä minä.


"Itse valittu" reppu:
 
Poikamme on vauvvasta asti käyttäny omana reppunaan sitä kirjakerhon muumireppua, joka kyllä ei kauaa ehjänä kestäny, mutta solmun kanssa on toiminu siedettävästi, koitan nääs hillitä shoppailuani ja opettaa lapsestani hieman vähemmän materialistista kuin ite oon! Siihen onneks on auttanu, ettei tavarakauppoja oo kävelyetäisyydellä ja nämä kiroamani mäet estää mua pyöräilemästä suuren tavaramäärän kanssa, ei sillä että tässä tilassa pyöräilisin enää ollenkaa vaikka ois alamäki.
 
Kuitenni, tossa syyskuvastojen ilmestyessä Prisma mainosti tietysti koululaisille reppuja ja näköjään myös tarhalaisillekki oli omansa. Minähän tulin siihen tulokseen, että 5-vuotiaan repun tulisi olla hieman suurempi kuin vauvvalla, koska tarhakamppeetki on kasvaneet lapsen mukana ja vievät siis suuremman tilan. Tomaatille siis näytin kyseistä sivua ja hän pitkän selityksen jälkeen (kuinka kelläki on minkäkilainen reppu tarhassa ) valitsi mieleisensä ja minä seuraavan kerran Sellon seudulle mennessäni katsastin alennusmyynneistä seuraavia vaatekokoja ja pidin silmät auki myös halutulle repulle. Kävi niin, että löysin samalla aiheella varustetun repun H&M:ltä puolet halvemmalla kuin Prisma mainosti, joten en paljoo jääny miettimään kumman ostan. Myöhemmin vielä vertasin reppuja vierekkäin ja koossakaan ei ollu ku millien ero niin olinhan tyytyväinen.
 
Kotona jänskäsin mitä poika tuumaa kun reppu on hieman erilainen, mutta hänpä oliki ihan innoissaan, tuskin huomas mittään. Hää kanto reppua joka paikkaan, jotta kaikki näkee sen, ohikulkijoille piti kääntyä selin, jotta varmasti huomaavat hänen uuden reppunsa. Öisin poika hiippaili hakemaan reppunsa eteisestä tyynynsä viereen sänkyyn kaveriksi. Parin päivän päästä hää sitte kiikutti mulle Prisman mainoksen nähtäväksi, että repussa on hieman eri kuva, vaikkaki sama hahmo.
- No oho niinpä onki, kummallista. Tämähän on hieno kuva mikä sulla on, pittääkö se viiä takas kauppaan?
- Ei..

Opimme siis, ettei Tomaatille saa näyttää kuvaa aiotusta ostoksesta, koska matkan varrella saattaa löytyä jotain parempaa/halvempaa ja yhtä hyvää.


Lapsi "shoppailee":
 
Joku alevaate keikka suoritettiin pikaisesti Tomaatin kaa kaksin. Paha virhe! Aiemmin ku raahasin aleista vaatteita kotiin seuraavia kokoja varten, poika tykkäs kaikesta ja oli oikein ilonen. Nyt ku hän pääs kauppaan, hän näki jonku numeropaidan miesten puolella ja siitäkös se suru tuli ku lapsille ei ollukkaan moista (ilmeisesti jotain koripallopaidan tapaista numerointia). Seuraavaksi kyllä nyökytteli (ei kovin innokkaasti) äitin ehdottamille lasten vaatteille, mutta kassalla sitte alettiin parkumaan kuinka hän ei niitä halua, koska hällä on jo kitarapaita ja noissa ei oo numeroita. No minähän maksoin ostokseni ja istahdin sitte pojan kaa alas selittään, että se kitarapaita on kohta pieni kun Tomaatti kasvaa isoksi pojaksi ja että tämä uus käy hänelle sitten esikoulussa. Ja että kyllähän tässä yhdessä paidassa (kuvassa) on numeroita, käviskö se, koska lapsille ei ole sellasta aikuisten numeropaitaa. Kyllähän se itku loppu, mutta ei se nyt normaaliin tapaan pomppinu ja hihkunu moneen tuntiin. Isiki ihmetteli kuinka poika on noin allapäin.

Nyt kyseinen paita on jo hänen lempparinsa ja sitä pitää näyttää kaikille kuntosalilla.. öh urheilullista..

Opinpa siis, etten shoppaile hänen kanssa vielä.


Lapsi valitsee ite kaverinsa:

Tässäki kuussa on koettu jotai uutta taas: naapurin lapset tuli hakemaan Tomaattia ulos. Tämä kertoi meille sen, että poika on oikeesti kohta koululainen, mutta myös sen, että naapurin lapset juoksee kylillä ilman vanhempiaan! Meille ihan käsittämätöntä nykyaikana. Me on Loren kaa molemmat nähty monenlaisia hulluja maailmassa, eikä koskaan voida ymmärtää, että alle kouluikäinen kulkis yksin, olkoonki vaikka naapuriin tai oman kerrostalon pihaan, mutta kun niitä muita asukkaita ei tunne, saatikka niitä pihalla kulkevia ulkopuolisia. Lapsihan kyllä luottaa kaikkiin aikuisiin ja juttelee tuntemattomille hyvinki helposti, enkä halua kasvattaa lapsiani pelossa, mutta en myöskään aio antaa kellekkään tilaisuutta vahingoittaa meiän lapsia milläänlailla. Ei tulis mieleenkää sallia oman 5-vuotiaan, saatikka vielä nuoremman, mennä leikkimään kaverilleen, jonka kotioloista en tiiä mitään, enkä vanhempia tunne.

Meille saa kyllä tulla leikkiin ja uloski tullaan vanhemman kanssa, mutta tuntemattomien kotiin mun lapset ei mee ilman vanhempaa. Opinpahan sen, etten minä voi aina päättää kenen kaa lapsi ystävystyy.

Kesän tapahtumia

Kesällä tunnettu tapa on viettää lomaa, meille se tarkottaa aina sukulointia ja kavereita. Äiti kävi meillä mun veljen naisen ja tyttären kaa päiväseltään tuomassa vauvvan vaatteita. Oli ihana huomata kuinka Tomaatti leikki nuoremman tyttöserkun kaa hienosti yhteen, eikä ninjoista ja aseista kuultu liikaa. Tosin pihalla piti sitte sanoa tiukasti ku poika ois halunnu jäähä naapurin pojan ninjoilla leikkimään muiden poikien kaa eikä enää serkun kaa. Miks lasten pitää aina tulla leuhkiin toisilleen kellä on eniten ja hienoimmat lelut? Ainaki täälläpäin pojilla on tuo ärsyttävä tapa. Nyt onneks tarhassa ei enää oo lelupäivää, nii ei tulla itkun kaa kotiin. Tosin sinne mennään nyt jonku aikaa itkien ku ei saa tuua lelua muille näytettäväks ja jotku toiset silti tuo.

Pohjoisen reissu tuli vihdoin maholliseks kaiken sairastelun ja uudelleen aikataulutuksen jälkeen heinäkuussa. Tänä kesänä päätettiin majottua kaverille eikä perheen nurkkiin. Päätös oli mieluinen monessa mielessä; Tomaatilla oli ikätoveri talossa, mää sain jutella Mingin kaa useammasta asiasta kuin ohimennen vieraillessa ois kerenny ja ukotki viihty keskenään, koska Mingin mies puhuu englantia.

Lore vuokras meille ekoauton, joka sammuttaa moottorin joka liikennevaloissa. Muutamaan otteeseen sille naurettiin kun ei oltu moiseen totuttu, mutta moottoritiellä se jo unohtu. Matka suju suht hyvin, kiitos tiuhaan löytyvien vessojen. Autoilu isolla mahalla tosiaan ei oo kovin kivaa, kivutonta tai huoletonta, tien pomppuisuudesta riippuen mun piti päästä tarpeilleni tai muuten vaan saaha tauko tunnin tai puolentoista välein, koska vauvva pongahti aina rakkoa vasten, eikä sekää ihan kokoaikaa olostaan nauttinu ja mää sain tuntee sen kiukkukohtaukset nahoissani.

Oulun seudulla nautittiin olostamme Mingin talossa ja siinä sivussa nähtiin kavereita ja sukulaisia. Siskon tilanne tuli vihdoin selkeesti esiin ku kävästiin kattoon keskenään rymyäviä lapsia. Meininki oli ku Huvikummussa, paitsi että Peppi Pitkätossuki osaa huolehtia ittestään paremmin ku nää kaks riiviöö. Loreki vihdoin hahmotti, ettei kaikki oo hyvin. Hänen silmiin mun siskon avioliitto ja koti on aina ollu se täydellisyyden huipentuma, johon meiänki pitäs pyrkiä. No nyt tuo "täydellisyys" on tullu tiensä päähän ja sisko lapsineen muutti pois. Että muistan liianki hyvin mitä se arki oli yksinhuoltajana ku laps oireilee ja itte on ihan maassa ja kuiteski koulun vaatimukset hengittää niskaan tauotta vaikka miten pyytäs aikalisää.

Toivotaan, että tästä erosta on hyötyä, joko se parantaa heiän välejään ja saa kaipaamaan ja arvostamaan toisiaan tai sitte löytäisivät hymyn naamalleen muualta. Viimesimmän tiedon mukkaan lapset ainaki on tosi tyytyväisiä nykyseen tilanteeseen, mikä pistää miettiin, kuinka kurjaa niillä on ollu aiemmin? Isänsä ei heitä aluksi oikein halunnu ottaa omina viikonloppuinaan, mutta nyt näyttää siltä, että joku on puhunu sille järkee ku ei enää viimeks urputtanu vastaan, mutta nyt se on taas kysyny onko hänen pakko ottaa lapset luokseen. Lorelle oon kummastellu ääneen, kuinka joku ei halua nähä omia lapsiaan es kahtena viikonloppuna kuussa, miten voi olla miehessä niin vähän kiinnostusta omiin lapsiinsa? Mun on vaikee käsittää tuota, koska Lore on niin kiinnostunu Tomaatista ja ne leekaa yhessä kokoajan niin tiiviisti, että mun on vaikee saaha itteeni siihen symbioosiin. Ne on ku parhaat kaverit tai veljekset ja mää sitte välillä vien jommankumman huomioo toiselta.

Pikasesti kerkesin nähä Maatalon Emäntää teekupposen yli. Puhelimessa se kuulosti niin onnelliselta, että aiemmat epäilyt hänen hyvinvoinnista keveni mun mielestä. Kun sitte nähtiin nii olihan se hieman vaivaantunu taas, mutta ei läheskään samallalailla ku aiemmin isommassa porukassa. Epäilen yhä, että heillä on jotain ongelmia lapsensaannissa, mutta kun hän ei halua asiasta avautua, niin en utele. Maalaistalon Emäntä on aina ollu lapsirakas ja niin kuulema miehensäki. Aiemmin hän sano lapsien ajan koittavan kun hän saa koulun päätökseen ja löytää töitä. No nuo asiat on tapahtunu jo vuosia sitte. Nyt hän kuiteski alotti keskustelun nopsasti selittämällä kuinka vielä ei ole ajankohtaista saada lapsia.
Öh, en kysyny mitään, joten en osannu tuohon mitään sanoakaan. Jokaisen oma asiahan se on tuleeko lapsia tai millon ja miten monta. Ei mulle oo kukaan tilivelvollinen perheensä koosta. Lähinnä heräs ajatus, että elämä on etäännyttäny meitä, mutta enemmän kuilua on tullu hänen ja muiden likkojen välille, koska heitä Maatalon Emäntä ei nää kahenkesken niinku mua. Meiänki tapaamiset on niin edustus tapaamisia kun niitä harvoin es sattuu. Toivottavasti ne rentoutuis.

Alet tuli kierrettyä Mingin kaa ja mukaan lähti värikkäitä kimpsuja. Kauppaan oli myös ilmaantunu taas vihreetä huopasta, joten sitä piti saaha, koska tossut on yhä kesken..

Mummun näkeminen oli aikamoinen shokki, joten siellä ei kauaa viivytty ku kyyneleet pyrki pintaan, eikä mummu jaksanu seurustella muutamaa minuuttia pitempään. Kamala miten pitää kitua loppuun, mitä elämää se tollanen on? Tunnelma oli ku kuolinvuoteella ja kuitenki se kuolinvuode aika on alkanu jo vuos sitte ja kestää vielä ties kuin kauan. Kaikki vaan istuu sohvilla oottamassa kuolemaa ku yks makkaa sängyssä jaksamatta avata silmiään tai suutaan sekuntia pidemmäks. Itkuhan siitä tuli heti ku hissiin pääsi.

Muuten lomaa vietettiin Syötteellä Äitin vuokraamissa mökeissä. Äiti, kaikki hänen 7 lastenlasta äiteineen ja Lore ainoona ukkona. Voi pyhä jyssäys. Sanotaanko, että liian monta kokkia samaa soppaa keittämään ja että kotoa teininä jo pois muuttaneena majottuminen "ei kenenkään reviirillä" yhessä on kamalaa. Ei siitä sen enempää. Vierailtiin Ranuan eläintarhassa ja syötiin ihan liikaa, kuunneltiin hyttysiä ja kärsittiin hormoonihuuruista. Pelailtiin lapsuudesta tuttua lautapeliä; Tilipäivä ja koitettiin muistaa kaikki säännöt. Ei ihan muistettu niin keksittiin sitte omia.

Kotiin oli ihana palata ja matkan varrella pistäydyttiin kurkkaamassa Leipuri Hiivan perhettä ja kotia. Miks kaikki asuu niin kaukana? Ois ihana ku vois vaan päiväkävelyllä kurkata, onko ketään kotona vai voiko pistäytyä juttelemassa taivaan ja maan välisistä asioista. 

Lapset leikki ihanasti yhteen, vaikka ei ollu koskaan aiemmin es tavanneet ja kaverin koti näytti just häneltä. Pientä kaipuuta heräs omassa rinnassa laittaa ittellekki omakotitalo ku Ming remontoi lapsuuden kotiaan mieleisekseen ja Leipuri Hiiva laittaa omaa pesäänsä. Näillä hinnoilla me ei kuitenkaan Espoosta omakotitaloa tulla ikinä saamaan niin täytyy lopettaa moiset haaveet heti alkuun.

26+1

Wilkas Pallucka on herättäny viimeaikoina pientä kauhua puiston penkillä keskustelukumppaneissa. Miksi kyseinen kumpare on noin iso viikkoihinsa nähen? Vakuutusnainenki jo tuumas että taitaa olla liian myöhäistä ottaa vauvvavakuutus? No ei oo, ollaan vielä sallitussa ajassa tän viikon ajan.

Kyllä myös tämä äiti ihmettelee, miks naapurilla on puolet pienempi maha ja mulla kanuuna, vaikka eroa on vain muutama viikko. Kuitenkaan masussa ei kuulemma ole kuin yksi hyrrä. Kerkesin kyllä jo innostua kahesta ideana, käytännössä oisin sitte varmaan ihan hukassa.

Meidän ensimmäinen, Tomaatti Pallero 5-vee viettää tällä hetkellä känkkäränkkää, joka on siis lasten oma pyhäpäivä ja saapuu meille onneksi enää suht harvoin, mutta ku mietin ideana kahta Tomaatin kaltasta yks-kaks-vuotiasta, niin oon kiitollinen tästä yks kerrallaan tahista. Sillon tuo uhmaikänen hakkas päätä lattiaan aina ku ei saanu tahtoonsa läpi ja sitä tapahtu monta kertaa päivässä.

Ja kuitenki perheen laajennuksen yritys on taas aikeena alottaa suht pian Palluckan syntymän jälkeen, eihän tuota voi tietää kuinka kauan se taas aikaa ottaa onnistuakseen.

Missä meidän paikka on?

Eilen synkisteltiin, ihan kamalaan masennukseen asti. Kaikki oli ihan hyvin päivän ajan, mutta ku vähän neljän jälestä köpötin vakuutusputiikista kaupan kautta kotiin, niin kaikki ajatukset vyöry yli.

* Täällä on yksinäistä
* En halua kasvattaa lapsiani täällä, missä en ymmärrä millon pitäs korjata pojan outoa slangia vai huonoa suomea
* Haluan muuttaa paikkaan missä voi asua ovet auki ja kouluikäiset lapset saa juosta mielinmäärin pihalla ilman alituista kyttäystä
* Haluan ystävien pistäytyvän kylään yllättäen, ilman kuukautta sitten sovittua päivämäärää ja ohjelmaa

Joku viikko sitte tulin siihen tulokseen, ettei me voida aina olla reissaamassa joka ikisellä lomalla sukuloimaan ja kavereita näkemään, rahat ja enerkia ei riitä, täytyyhän meiänki joskus rentoutua ihan perheenä vaan.

Illalla kuitenki kaikki yllä mainittu masensi niin kovaa, että itkuhan siitä tuli. Koitin ensin sanoa ukolle, ettei näistä asioista ehkä kannata puhua ku hormoonit hyrrää, mutta silti siitä vaan puhuttiin.

Mies ekka tuumas, ettei hän oo valittanu kuuteen vuoteen, vaikka hälläki on ikävä Pariisiin, että määkää en sais valittaa. Hänhän ei koskaan pyytäny meitä muuttaan tänne, vaan minä itse halusin yhistää perheen. Kohta se rauhottu ja tuumas että jos tää mua näin repii nii me voidaan palata siihen systeemiin, että hän tulee viikonloppusin Ouluun meitä kattoon.

En halua tuotakaan, se oli raskasta aikaa kaikille. Haluan pitää perheen kasassa ja kasvattaa sitä kasaa yhessä, Lore on huippu isä ja antaa hyvän esimerkin lapsille, niin omille ku naapureittenki. Haluan hänet siihen kaveriksi, arkeen. Ja mää oon vihdoin uskaltanu luottamaan ja rakastaan.

Mutta mistä taikasauvva, joka ratkasis kaikki ongelmat?

Onko ihmiset kuin lohet ja haluu synnyttää siellä missä ite on syntyny? Vai kohistuuko tää kaipuu vaan omaan pihaan ja rauhaan, ystäviin? Vai johtuuko kaikki vaan siitä kahentunnin puhelusta nuoruuen kaverilta Mingiltä Oulusta? Aikuisiällä saadut kaverit ei oikein voi koskaa ymmärtää samallalailla ku ne pentuna yhessä kasvaneet.

Näyttää siltä, että meiän tulevaisuus on kuitenki täällä etelässä, alan ettiin tonttia jonku kuukauen päästä jos tää koti ei vieläkään tunnu kodilta.

Syvät haavat yhä mukana

Viikko sitte vietin Tomaatin kaa aikaa sandaaleita metsästämässä Sellossa. Vessassa oli kunnon vauvvojen kokous ja nähtiin siinä sitte iha justiinsa syntyny käärö. Tomaatti tölläs ihan yhtä lumoutuneena ku minäki, lapsella ei tosin tainnu suru ja kaipuu pusertaa samallalailla rintaa ku mulla. Tuli kyyneleet silmiin ja piti oikein innoissaan rynnätä sinne vessan koppiin piiloon.

Siitä on vuos ku meiän Vierailija kuoli, mulla on uus vauvva mahassa ja sillä on kaikki ollu tähän asti hyvin. Miksi silti suru puskee pintaan yhä? Millon se loppuu, se kaipuu? Loppuuko se sitte ku meillä on myös tyttö? Vai sitte ku tuntuu, että lapsia on oikee määrä, vaikka ne ois kaikki poikia? Pojissa ei oo mitään vikaa, ne on sulosia ja ihan yhtä hellyyttäviä ku likatki. Ihan yhtä halailevaisia ja rakkautta tarvittevia. Silti tahtosin myös tyttöjä.

En koskaan kuvitellu mitään ulkonäöllisiä piirteitä Tomaattia oottaessa, nyt mun on mahdoton kuvitella miltä Wilkas tulee näyttämään. Nään vaa Tomaatin kasvot. Miten erinäkösen koktailin meiän geeneistä voi saaha aikaan, mitkä on ne yhteiset tekijät, joista Tomaatin ja Wilkkaan tunnistaa veljeksiksi? Mun tädillä on 12 lasta ja ne kaikki erottaa toisistaan. Lapsuudessa muistan kavereiden perheessä olleen myös yli kymmenen lasta, enkä millään erottanu veljiä toisistaan, siskot oli helpompia ku hiukset oli eri pituset, mutta kaljuna ne ois kaikki näyttäny just samalta.

Poliittisesti korrekti

Viime aikoina oon ollu huomattavasti väsyneempi ku kuukaus sitte, mies ei oikein asiasta tykkää ja tämä aiheuttaaki sitte kränää jokatoinen päivä. Kuulostaa kuitenki ettei olla ainoa odottava pariskunta, joilla ei ihan ymmärretä raskauden kaikkia vaikutuksia. Meillä mies taistelee mun väsymystä vastaan lauseella: " I see other pregnant women at work and they are not like u!"
Juu ei varmaan jos ne on kerta töissä, en määkää töissä nuku ja laahusta yövaatteissa.. Kotona on kuiteski seinät ympärillä ja sänky kutsuvasti tarjolla, miksi taistella vastaan ku nii luppasee silmät? Oon vaa kiitollinen, että jaksan es joinain päivinä touhuta kodin hyväksi jotai järkevää. Ystäväni Ming just kerto kuinka yhessä hänen kolmesta raskauvvestaan hän oli nukkunu 20 tuntia joka päivä!! Nukkunu yön, pukenu vanhimman lapsen miehelle tarhaan vietäväksi ja painellu takas sänkyyn kunnes haki lapsen tarhasta ja hengaili sen kaa tunnin-puoltoista kunnes mies tuli kotiin ja taas vaimo meni untenmaille. Iltasella sitte heräs taas tunniks pariksi laittaan kodin kuntoon ja taas uni maistu koko yön!! Siinä ois mun mies jo juossu mäkkeen aikapäiviä sitte.

Nämä raskaushormoonein huumattujen naisten ja heijjän puolisoittensa väliset riiat pitäs kyllä kieltää lailla. Miehille/muille osallisille pitäs heti ekka neuvvolakäynnillä antaa suukapula tai jotai muuta hyödyllistä, koska pieniki kritiikki hormoonihuuruiselle naiselle voi aiheuttaa peruuttamattomia muutoksia koko perheelle. Tässä eräs kaunis päivä olin taas pienessä hormoonipiikissä ku mies otti asian taas puheeks ja tuumas: "Do something to your hair!" Ja saman päivän aikana:" U are totally useless." Viitaten mun kodinhoito intooni ja niskassa ponnarilla oleviin hiuksiini. No tästä luonnollisesti seuras mykkäkoulu ja itkin seuraavan yön ja seuraavana päivänä kieltäydyin syömästä hänen seurassa ja eiköhän se sitte siitä jo suuttunu ja minä purskahin niin kamalaan itkuun, että Tomaatti jo huolestu ja mies alko vihdoin tajuaan ettei mulle tollanen toimi inspiraationa, kuten ei myöskää sen seuraava argumentti, että puolison kuuluu toimia ikäänku vanhempana ja painostaa parempaan suoritukseen!! Öh.. en tiiä yhtään ihmistä, joka haluis sellasen puolison. Korjatkaa joku jos oon väärässä.

Ilta jatku oudossa poliittisessa varovaisuuessa. Söin erillään ukostani ja päästiin keskustelussa yleiselle jäykällä kohteliaisuus tasolle; säätila ja Tomaatin asiat. Vasta aamuyöstä se uskalsi kömpiä sohvalta sänkyyn ja vasta valojen sammuttua mää uskalsin sanoo sille, ettei mua saa luotsattua parempaan suoritukseen tollasilla puheilla. Tunnelma keveni ku siitä puhuttiin vihdoinki rauhallisesti ilman itkua ja asia jätettiin siihen.

Seuraavana päivänä päässä kuitenki kaiku vielä miehen kommentti mun hiuksista ja kappas vaan sakset osu kätteen ja nyt mulla on polkkatukka. Saa olla kiitollinen etten ajanu kaljuks, niinku nuorena likkana, seki nääs kävi mielessä.

On se kuitenki kumma kuinka saman naisen raskaudet voi olla niin erilaisia: Tomaatin kohalla mua ei väsyttänu vasta ku ihan lopussa ja aamupahoinvointia en kokenu yhtään. Tässä Wilkkaan tapauksessa molemmat oireet on ollu ihan järkyttävän voimakkaat.

Wilkkaasta puheenollen täytynee infota, että huolet on kyllä keventyny sitä mukkaa ku liikkeet on voimistunu ja nyt taas ultrassa käyneenä voi alkaa iloita ja nauttia. Ehkä tää vauvva onki oikeesti tulossa meille kotiin, eikä vaan vieraileen, niinku edellinen. Kaikki näytti Wilkkaalla olevan kunnossa ja vaikka se miten kainosteli vilautella kameralle, niin loppujen lopuks se päätti alkaa yhteistyöhön silläki saralla. Voin todeta, että meille ei tarvita uusia leluja taikka vaatteita, koska Tomaatin edelliset käy vallan hyvin pikkuveljelle. Muutamaa ulkoiluasua lukuun ottamatta. Kun toine on syntyny maaliskuussa ja Wilkas aikoo tulla lokakuussa, niin ainut ero taitaa olla kesävaatteitten koossa ja siihen on vielä aikaa.

Ihmisen kasvun kaari

Viikonloppuna vietin pitkästä aikaa viikonloppua tyttöjen kesken. Minä kulkeuvvuin Pinkille jo perjantaina alkuillasta ja roudasin mukana tuhottomasti vauvvan vaatteita. Ilta oli mukava ja saatiin maha-asiat hoidettua pois alta ennen ku Metsätähti ja Prinsessa saapu lauantaina alku iltapäivästä, he kun ei oo kiinnostuneita noista asioista.

Prinsessan kanssa en oo ollu tekemisissä millään lailla sitte viime keskenmenon, joten en ollu kertonu mitää meiän Wilkkaasta. Tuli kuiteski sellane tunne, että muut oli sanonu jotai ku se alusta asti tölläs mun mahaa, eikä silmiä, vaikka mun takki ei mitään paljasta.

Yhteinen aika kulu hienosti lauantain ajan, mutta sunnuntaina kaikilla tais tulla jo mitta täyteen ku kaikilla neljällä on vahvat mielipiteet ja toisinaan pölötetään toistemme päälle. Juoruilu yhteisistä ystävistä ja heiän valinnoista ja tekemisistä loukkaa joitain keskustelua kuulevia ja taas toisinpäin hetken kuluttua.

Nuorena selvittiin yhessä neljäki yötä ja yhä jaksettiin olla ilosia ja loukkaantumatta. Nyt vanhuus vissiin hiipiny jo mieleenki ku ei jaksa yhtä yötä pidempään.

Tulin kotiin, nii olin vaan tosi kiitollinen perheestäni. Halasin kumpaaki ukkooni pitkään ja hartaasti ja itkun sain just ja just piettyä piilossa. Miten voi niin tiiviille ryhmälle käydä noin? Kahden kesken jaksan Pinkkiä hyvin koko viikonlopun ja meen ilosena kotiin ilman murheita. Samoin uskon kestäväni kahta muutaki kahdenkesken, mutta lyödäänpä kaikki kasaan niin kaipaan tuuletusta välillä.

Metsätähti kiinnitti huomion kaikkiin meiän tuntemiin viiskymppisiin, millasta sosiaalista elämää heillä on. Meiän vanhemmilla ei ainakaa kovin kummosta. Yks kaveri jossaipäi samalla paikkakunnalla ja omat lapset kuka missäki. Häntä pelotti josko meillekki käy niin. Liian moni keskittyy vaan perheeseensä ja unohtaa ystävät, kunnes sitten yli puolet pariskunnista eroaa ja lapset muuttaa maailmalle. Siinä vaiheessa ystäviä ei yleensä enää ole kun ei ole pidetty suhteesta huolta.

Surullista, mutta täysin totta. Lohduttavaa on, että se on myös täysin ennalta ehkäistävissä. Kuunnellaan ja vaalitaan ystäviä, ei hyljätä vaikka miten he ärsyttäis, ystävä on kuitenki yhtä rakas kuin sisko.

Viime aikane hiljaisuus

Oon ollu hieman hilijane viime aikoina. Kotona on kyllä kuulunu valittavaa vinkunaa ihan riittävästi. Tää alku vuos on menny ihan kamalasti: joka viikko oon ollu kipiänä ainaki 4 päivää vuorotellen flunssan oireista oksennustautiin ja kuumeeseen, tautiseen pääkipuun, ettei vaan pystyasento ois mahollista.

En muista moista tautivyyhtiä Tomaatin odotusajoilta, joten ehkä se ei johdukkaan raskauvvesta vaa "Espoo allerkiasta"?!?! Täällä nyt kuiteski pittää asua ku ukon työt on täällä ja ilman rahhaa ei saa ruokaa tai kotia ja ilman niitä ei kuulema nykymaailmasa pärjää. Ehkä tulevaisuuesa.. Ehkä jos saisin sen vaihtaan alaa.. Sille ois varmasti kysyntää seuralaisena missä päi maailmaa vaa, noin komeelle ukolle. Aina siihe asti ku sitä pyyettäs hieroon kipeitä hartioita...

Tasan kaks viikkoo sitte meillä oli se kauan ootettu ultra: Huone oli sama ku viimeks ja mua jännitti josko hoitsuki ois sama. Ei ollu. Mää olin syykänny itteni valmiiks huonoihin ja hyviin uutisiin ja ku sitte ekka sekunnista nähtii kui se vauvva heilu ja heitti volttia vaikka hoitsu väitti sen oleva unesa, nii mun itkusta ja naurusta ei tullu loppua. Se huojennuksen hyöky oli aikamoine, ehkä olinki varautunu enempi niihi huonoihi uutisiin. Lore yritti rauhotella mua ja mää koitin pittää silimiä kii, etten naurais onnesta ku hoitsulla alko olla vaikeuksia saaha mittoja otettua ku massu pomppi ylös alas.

Vauvvelin reippauvvesta ja massun litteyvvestä johtuen Pallucka ei enää tunnu sopivalta työnimeltä, joten nyt sitä kutsuttakoon Wilkkaaksi.

Viikon sitä onnee kestiki ja sitte alko taas epävarmuus hiipiä takas. Miksei paino nouse vaan laskee, miksei tissit kasva vaan pienenee, miksei maha kasva vaan pienenee nyt ku se alkuturvotus/alkuähky on ohi.. No ehkä siks, että tulin taas oksennustautiin pari päivää ultran jälkeen. Kerkesin just parantua tarpeeks lauantai aamuks ku olin varannu lennon Ouluun mummua kattoon.

Vaikka miten väljäks suunnittelee nuo reissun tekemiset nii aina tulee kiire nähä kaikkia ihmisiä ja puolet jää näkemättä. Mulla jäi taas näkemättä kummityttöö, vaikka se oli suunnitelmissa ja mummulaankaa en kerenny toista kertaa viien päivän reissulla.

Kotia ku pääsin nii kerkesin taas yhen päivän käyä töisä ja sitte Iskältä saatu räkätukkonokka-tauti iski muhun, Äiti kuulosti saaneen sen myös torstai iltana ja yhä ollaan molemmat pikkusen kipiänä, tänään sen verran paremmassa kunnossa kuitenki, että voi jo olla pystyssä. Huomenna aion olla jo terve!

Tää mun sairastelu nyt kuitenki on vaikuttanu sen verra, että oon tehny elämäni enarin: epäonnistuin raeruohon kasvatuksessa!! Eikä meillä tieteskää ollu pajukissoja, saatikka koristeltuja sellasia. Lapsiparka ois jääny kokonaan ilman pääsiäismunaa jos ukon kaveri ei ois käyny kylässä sellasta tuomassa ku mää olin Oulussa.

Reissun tapahtumia

Olin niin ilonen kotiinpaluusta, kunnes avattiin ovi ja nähtiin tää kaaos mikä kottiin jäi kun kiireellä lähettiin. Pyykkejä kaikki olohuoneen pinnat täynnä, leluja pojan huone täynnä ja ulkovaatteita ja kenkiä eteisen lattia levällään. Keittiössä on sekalainen tavarakaaos ja makuuhuoneessa sängyn peitteet pursuaa lattialle.

Pyykin selvitys on alotettuna ja uus satsi koneessa, mies kävi kaupassa hakeen aamupalaa ku mää pesin jääkaapin ja siivoilin keittiön pöydän. Nyt on pakko istua hetkeksi ennen ku alan pyörremyrskyksi.

Tää joulu ei oikei tuntunu joululta. Majailtiin mun vanhemmilla ja se ei oikei ollu kellekkään kivvaa. Mun iskä ei oo mikään sosiaalinen ihminen ja ku lisätään siihe vielä sen oman ajan tarve ja lapsenlapsi kiekumaan kokoajan kysymyksiä, nii jo alkaa pinna kiristyyn.

Tällä reissulla sain vihdoin nähä mun isän vanhempia pitkästä aikaa. Melkein seittemään vuoteen en oo niitä nähny! Mun isänpuolen isovanhemmat on niitä vanhoillislestadiolaisia, jotka tekee kaiken oikein ja muiden pitäs tehä just samoin tai muute he ei puhu sulle! (Äitinpuolen isovanhemmat taas on niitä vanhoillislestadiolaisia jotka kyllä näkee sua, mutta sanoo ääneen, ettei sun laps pääse taivaaseen ku sitä ei oo kastettu!) Eli siis, oli ihana nähä mummua ja ukkia ja näyttää mun perhe heille vihdoinki. Sain huomata, että oon myös ukin kans samanlainen joissain asioissa, aina oon huomannu kuinka samanlainen oon ku mummu, mutta nyt se kävi selväksi myös ukin suuntaan. Pelottavaa!

Joulua vietettiin siskon perheen luona, mutta se tuntu vajaalta ilman mun veljen ja vanhimman siskon perheitä. Siskon lapset on aina ollu viekkaita riiviöitä ja taas se näky serkun kiusaamisena, että mää en voi ymmärtää miksi tämän siskon lapset on niin erilaisia ku meidän muiden. Lahjoja avattaessa Tomaatti sekos ja pomppi ku duracell-pupu jokaisen nokan eessä lahjoja heilutellen; "kato mitä mää sain, kato mitä mää sain!!" Eihän kukkaan mittää nää ku tungetaan ihan naamaan kiinni ja heilutellaan niin nopiaan, ettei katse kerkee tarkentua. Mummu ku avas säärystin pakettinsa nii poika huus; "meiän äiti on tehny nuo!"

Välipäivinä mies ja poika meni käymään Ranskassa. Iskä lähti mökille ja minä ja äiti tavattiin ihmisiä ja shoppailtiin vaatteita ja remontti kamaa. Tavattiin myös äitin lapsuudenystävä ostoskeskuksessa kesken alennusmyynti kierroksen. Mentiin jätskille ja hän kutsu sinne tyttärensä ja miniänsä myös. Miniällä vaan sattu oleen sellanen kolmen kuukauden ikänen käärö mukana ja mää repesin jo viidessä minuutissa. Äiti koitti siinä sitte selittää ku mää koitin rauhottua. Noloa!

Uusvuos meni raketteja ja iskän ryyppäämistä kytätessä, tottakai se sitte alko karjuun keskellä yötä niin että kaikki heräs ja seuraavana päivänä ei muistanu mittään. Sanoinki äitille ettei me enää koskaan majotuta iskän kaa saman katon alle. Olihan tuo odotettavissa, mutta näköjään en tarpeeksi muistanu millasta se on.

Aah ku on ihana olla kaukana tollasesta elämästä. Oikein huo'un kiitollisuutta, ettei mun mies oo yhtään niinku mun iskä! Viikon päästä se tulee remontoimaan meiän kodin uuteen uskoon, saas nähä kui tää yhteistyö sujuu.

Ai niin, ja kameraki meni rikki, loistavaa eikö!

Perheenlisäys

Aina kun juhlapyhät lähestyy, ihmiset ostaa kovasti hautakynttilöitä. Töistä kotiutuessa sitten saan vasta rentoutua ja antautua hetkeksi sille ajatukselle, josko ois aika liittyä joukkoon. Puhuin yks ilta ukolleni tästä tunteesta, että haluan pitää Vierailijan osana meidän perhettä, mutta koen, että jos annan taas periksi surulle, niin me ei ikinä saaha uutta alulle kun viimisetki energiat menee suremiseen. Koen siis syyllisyyttä, ettei me olla käyty hautuumaalla, saatikka es etsitty kartasta missä se on. Kannettu Vierailijaa vaan mielissämme ja toivottu häntä takas joku päivä.

Tänään illalla lähtään joulureissuun ja huomenna on mun ovulaatio. Kuinka siis toimia? Pitääkö ähertää yöjunassa vai mun vanhempien vierashuoneessa? Molemmat kuulostaa oudolta mun korvaan. En oo koskaa kehannu touhuta vieraillessani perheeni tai ystävieni luona, oonko ihan tolvana? (En haluis, että kukaan meiän vieraista touhuis meiän varavuoteella tahi sohvalla.) Anoppilassa mua ei hirveesti syyllisyys vaivaa meidän hommista, saatikka heidän mökillään. Tästä voin päätellä, että kunnioitan omaa perhettäni ja ystäviäni huomattavasti enemmän kuin ketään ukkoni perheestä. Olipa yllätys, ja pah!

Kai se on pakko vaan hoitaa homma ennen reissuun lähtöä ja toivoa sen riittävän. Huomenna käsken siskon hakea iskäni ja poikani leikkimään hetkeksi, että saahaan olla kaksin. Tai sitte porukoitten uutta saunaa vois testata.. Aion saaha joululahjaksi lapsen ja sillä siisti, tästä ei luisteta.

Edistystä?

Asiat edistyy askel askeleelta pikkuhiljalleen ja sitte koittaa tämä päivä ku huomaa edistyksen. Viime kirjotuksestani on viikko, seittemän päivääkö?

Oon kerinny käyä terapeutilla pikavisiitin ja se oli kyllä hyvin kummallista, mutta kai se teki hyvää, en tiiä. Näin viikon jälkeen mulla on siitä kaks muistikuvaa; maailman rauhallisin ääni, olematta nukuttava tai epäaito. Ja se kuinka hän kysy jotai mun läsnäolosta tai mielentilasta, äh en muista kysymystä.. Mää koitin vastata, mutta en yhtää saanu päähäni mitä olin viimeaikoina tehny tai tuntenu. Vastasin vaa että "tiedän nyt olevan torstai!" En vieläkään muista mitä tein viimeviikon alussa. Mun blogi sanoo, että oon räpeltäny nuita neulonta kuvioita, ei mitään havaintoo!

Oon ostanu elämäni ensimmäiset keittiökalusteet; tuolit kuudelle, unelmieni pöydän ja siihen kuuluvan senkin sivupöydäksi ja tavaroiden kätköksi. Ja tietysti Tomaatille juniorituolin, viimeinki, hurraa! Oon vaihtanu olkkarin järjestystä ja saanu pyykkivuoren katoamaan sohvalta viikattuina kaappeihin!!! Ruksi seinään ja mitalia tähän suuntaan. Oon jopa saanu Caron toisen lapasen melkein valmiiksi (peukku on jo alotettu ja purettu kolme kertaa), enkä enää pura kintas osaa... ehkä.. koputetaan puuta!

Oon myös saanu mailattua vihdoinki rakkaimmille ystävilleni, että mulla on vaikeaa ja kaipaisin hieman yhteyttä heiän kanssa. Sillä suunnalla edistys on puolittaista, yks veti herneen nennään ja toinen mailas ja kysy heti kuinka voin. Kolmas ja neljäs pysyy vaiti, mikä on heille normaalia, kolmas ei koskaan kato mailejaan ja neljäs ei joko tiedä mitä sanua tai ei koe asian koskevan häntä, koska ollaan tavattu kerran tai pari kuussa viime aikoina.

Myöski huomaan, etten enää pillitä joka päivä keskenmenoon liittyviä asioita, toisina päivinä itken muuta elämääni ja mietin kui erilaista se ois voinu olla jos oisin tehny eri valintoja. Se aikakone ois oikein näppärä joululahja, jonkunlainen hengen siirtyminen kaikessa viisaudessaan nuorempaan kehoonsa ja aikaisempaan elämäntilanteeseen ja pysymään siellä, elämään kaiken uusiksi. Tosin siinä matkalle lähtiessä vanhempi keho varmaan jäis hengestä tyhjäksi, meniskö se sitte hullujen huoneelle kuluttaan verorahoja vai laitettasko se pois päiviltä elinluovutuksen kautta? Tossahan on ideaa. Myöskin, mitäs sitte tapahtuu sille nuoremmalle hengelle, joka jo on siinä omassa nuoressa kehossaan? tuleeko siitä kehosta sitte jakaantunu persoonallisuus, vaikkaki ne on sama persoona, eri vaiheissa vaan.. jos noin vois tehä nii kaikki eläis ikuisesti ja loppujen lopuks kaikilla ois se 77 omaa itseään siellä nuoressa kehossaan, niinku ite teininä sanoin. Ehkä tähän koneeseen pääsis vaan kerran.

Tänään ehdotin ukolle, että voisin olla valmis yrittään uudestaan. Nyt sormet ristiin, että Jumala suo meille terveen lapsen.