Missä menee raja?

Pitkästä aikaa avaan blogin ja ihmettelen miksi on ollu niin vaikeaa ees lukea muitten juttuja, saatikka kirjottaa meidän menosta. Oon halunnu kyllä kertoo kaikesta niinku normaalisti, mutta pari estettä on pyöriny päässä.

Viime vuonna joskus mun äiti kommentoi närkästyneenä kuinka en pidä mitään omia juttujani salassa ja että hänen työkaverinsa tietää kaiken meidän asioista.. en ymmärrä kuinka se ois mahollista kun en sukunimeäni missään mielestäni mainosta, pliis jos se jossain mulla näkyy nii sanokaa joku kuinka sen saa korjattua!

Toinen asia miksi en oo vieläkää laittanu synnytyskertomusta tänne on että mum mamma ei nukkunu viikkoon sillo ku lähin synnyttään, vaikka sille sano kuinka monesti, että meillä on kaikki hyvin nii se vaan itki ja murehti. Opin siis vihdoin, ettei kaikki asiat kuulu kaikille, ihan vaan heidän oman hyvinvointinsa takia. Seuraavassa raskaudessani en kerro kellekkään murehtijalle kun lähen synnyttään, koska nyt siitä tuli tollanen show.

Lyhyesti sanottuna: Tämä blogi alkaa elää sensuroituna ja siirryn kai vihdoin facebookin puolelle niinku oon luvannu.

Uusia asioita

Ei kaikki uudet asiat aina liity vauvva-aikaan. 5-vuotiaan Tomaatin kaa on koettu taas lisää uusia juttuja ja jotain niistä on kai opittukki, lähinnä minä.


"Itse valittu" reppu:
 
Poikamme on vauvvasta asti käyttäny omana reppunaan sitä kirjakerhon muumireppua, joka kyllä ei kauaa ehjänä kestäny, mutta solmun kanssa on toiminu siedettävästi, koitan nääs hillitä shoppailuani ja opettaa lapsestani hieman vähemmän materialistista kuin ite oon! Siihen onneks on auttanu, ettei tavarakauppoja oo kävelyetäisyydellä ja nämä kiroamani mäet estää mua pyöräilemästä suuren tavaramäärän kanssa, ei sillä että tässä tilassa pyöräilisin enää ollenkaa vaikka ois alamäki.
 
Kuitenni, tossa syyskuvastojen ilmestyessä Prisma mainosti tietysti koululaisille reppuja ja näköjään myös tarhalaisillekki oli omansa. Minähän tulin siihen tulokseen, että 5-vuotiaan repun tulisi olla hieman suurempi kuin vauvvalla, koska tarhakamppeetki on kasvaneet lapsen mukana ja vievät siis suuremman tilan. Tomaatille siis näytin kyseistä sivua ja hän pitkän selityksen jälkeen (kuinka kelläki on minkäkilainen reppu tarhassa ) valitsi mieleisensä ja minä seuraavan kerran Sellon seudulle mennessäni katsastin alennusmyynneistä seuraavia vaatekokoja ja pidin silmät auki myös halutulle repulle. Kävi niin, että löysin samalla aiheella varustetun repun H&M:ltä puolet halvemmalla kuin Prisma mainosti, joten en paljoo jääny miettimään kumman ostan. Myöhemmin vielä vertasin reppuja vierekkäin ja koossakaan ei ollu ku millien ero niin olinhan tyytyväinen.
 
Kotona jänskäsin mitä poika tuumaa kun reppu on hieman erilainen, mutta hänpä oliki ihan innoissaan, tuskin huomas mittään. Hää kanto reppua joka paikkaan, jotta kaikki näkee sen, ohikulkijoille piti kääntyä selin, jotta varmasti huomaavat hänen uuden reppunsa. Öisin poika hiippaili hakemaan reppunsa eteisestä tyynynsä viereen sänkyyn kaveriksi. Parin päivän päästä hää sitte kiikutti mulle Prisman mainoksen nähtäväksi, että repussa on hieman eri kuva, vaikkaki sama hahmo.
- No oho niinpä onki, kummallista. Tämähän on hieno kuva mikä sulla on, pittääkö se viiä takas kauppaan?
- Ei..

Opimme siis, ettei Tomaatille saa näyttää kuvaa aiotusta ostoksesta, koska matkan varrella saattaa löytyä jotain parempaa/halvempaa ja yhtä hyvää.


Lapsi "shoppailee":
 
Joku alevaate keikka suoritettiin pikaisesti Tomaatin kaa kaksin. Paha virhe! Aiemmin ku raahasin aleista vaatteita kotiin seuraavia kokoja varten, poika tykkäs kaikesta ja oli oikein ilonen. Nyt ku hän pääs kauppaan, hän näki jonku numeropaidan miesten puolella ja siitäkös se suru tuli ku lapsille ei ollukkaan moista (ilmeisesti jotain koripallopaidan tapaista numerointia). Seuraavaksi kyllä nyökytteli (ei kovin innokkaasti) äitin ehdottamille lasten vaatteille, mutta kassalla sitte alettiin parkumaan kuinka hän ei niitä halua, koska hällä on jo kitarapaita ja noissa ei oo numeroita. No minähän maksoin ostokseni ja istahdin sitte pojan kaa alas selittään, että se kitarapaita on kohta pieni kun Tomaatti kasvaa isoksi pojaksi ja että tämä uus käy hänelle sitten esikoulussa. Ja että kyllähän tässä yhdessä paidassa (kuvassa) on numeroita, käviskö se, koska lapsille ei ole sellasta aikuisten numeropaitaa. Kyllähän se itku loppu, mutta ei se nyt normaaliin tapaan pomppinu ja hihkunu moneen tuntiin. Isiki ihmetteli kuinka poika on noin allapäin.

Nyt kyseinen paita on jo hänen lempparinsa ja sitä pitää näyttää kaikille kuntosalilla.. öh urheilullista..

Opinpa siis, etten shoppaile hänen kanssa vielä.


Lapsi valitsee ite kaverinsa:

Tässäki kuussa on koettu jotai uutta taas: naapurin lapset tuli hakemaan Tomaattia ulos. Tämä kertoi meille sen, että poika on oikeesti kohta koululainen, mutta myös sen, että naapurin lapset juoksee kylillä ilman vanhempiaan! Meille ihan käsittämätöntä nykyaikana. Me on Loren kaa molemmat nähty monenlaisia hulluja maailmassa, eikä koskaan voida ymmärtää, että alle kouluikäinen kulkis yksin, olkoonki vaikka naapuriin tai oman kerrostalon pihaan, mutta kun niitä muita asukkaita ei tunne, saatikka niitä pihalla kulkevia ulkopuolisia. Lapsihan kyllä luottaa kaikkiin aikuisiin ja juttelee tuntemattomille hyvinki helposti, enkä halua kasvattaa lapsiani pelossa, mutta en myöskään aio antaa kellekkään tilaisuutta vahingoittaa meiän lapsia milläänlailla. Ei tulis mieleenkää sallia oman 5-vuotiaan, saatikka vielä nuoremman, mennä leikkimään kaverilleen, jonka kotioloista en tiiä mitään, enkä vanhempia tunne.

Meille saa kyllä tulla leikkiin ja uloski tullaan vanhemman kanssa, mutta tuntemattomien kotiin mun lapset ei mee ilman vanhempaa. Opinpahan sen, etten minä voi aina päättää kenen kaa lapsi ystävystyy.

Elämästä ei kerkee tarttua kiinni

Ideaalissa elämässä asiat tapahtuu ketjuna, ihan ku helmikaulakoru. *Tapaus, hengitys, tapaus, hengitys*. Tää vuos on ollu ajoittain pelkkää odotusta ja sitte taas tohinaa, niin ettei kerkee es käsittää mitä on tekemässä. Nyt kesän loputtua on kuitenki tapahtunu niin paljon suuria asioita päällekkäin, etten kerkee tarttua mihinkään kunnolla, vaan jään öö-moilasena kattoon sivuun ku asiat etenee.

Tää raskaus on ollu niin erilainen ku  Tomaatin odotus ja koska kokemusta surustaki on tullu sen jälkeen nii nauttiminen tästä olotilasta, puhumattakaan hössöttämisestä, on kokonaan jääny. Kun joku on onnitellu tai kehunu kaunista/isoa mahaa, sitä vaan hymyilee kohteliaasti ja vaihtaa puheenaihetta tai vähättelee, että; "niin no katotaan nyt"! Laskettuun aikaan on 29 päivää!!! Pinnasänky on pesemättä ja kasaamatta, hoitopöydästä on hukassa jatkolevy, vaunut on heikossa hapessa ja Oulussa, eli toiset pitäs löytää, ei oo hoitoalustaa, harsoja, rintapumppua tai muutakaan tarpeellista ja vauvvan vaatteet on Pinkillä.. Nyt on varmaan se aika ku pitäs jo uskaltaa alkaa luottaan tilanteen pysyvyyteen ja uskaltaa laittaa kotiin vihjeitä tulevasta lisästä.

Viimeaikoina on myös tullu eteen sellasia asioita ku diabetes ja uus ruokavalio ja miten sen kaiken saa upotettua miehen paksun kallon sisään. Se muistaa kyllä 4-7 päivää olla tarjoomatta mulle mitään herkkuja, mutta sitte se tuo ihania suklaakeksejä lidlistä tuoksumaan mun nokan etteen ja vielä kyssyy haluanko mää!! EI MULLA OO ITSEKURIA MOISEEN ELÄMÄÄN!! Viimeks neuvvolantäti kielsi sitä tuomasta kotiin keksejä vaan ne pitää mussuttaa töissä tai pihalla piilossa multa, ihan ku alkoholistin "salapullo"! No sen se hoiti kunnialla 8 päivää ennen ku hokasin useita keksipaketteja ylimmällä hyllyllä, mihin en kato, ellen eti jotai tarjottavaa vieraille. Meni 2 päivää ja tajusin sen piilottaneen samaiset keksit meiän vaatehuoneeseen!! Pieni koppero + mun supernenä ja mitä siitä voi seurata?

Samaisen herran kans on myös pitäny taas pitää mykkäkoulua, koska hän pesi vessan meiän parhailla kasvopyyhkeillä!!! Siis millä logiikalla mies ajattelee?? Ajatteleeko se? Ei se silti puhtaaks tullu nääs, meni vaan kaaressa kaikki käsi- ja kasvopyyhkeet roskiin, kuten myös keittiöpyyhkeet, koska eihän se niitä erota toisistaan nii otappa selvää onko hän hyödyntäny niitäki johonki hmmm-hommaan. (Joo, pikkiriikkinen hormoonihurahdus iski just sillon päälle..) Äiti kun tuli käymään tuossa pari viikkoa sitte ja kerroin sille kyseisestä tapauksesta taksissa, nii mies taksikuski tuumas, ettei kolme päivää mykkistä oo tarpeeks!! No siinä vaiheessa olin jo penkonu Sellon kaikkien kauppojen ale pyyhkeet läpi ja hommannu jotain edellisten tilalle, nii en enää jaksanu mököttää. Toki mun mies kärsii seurauksista lopun elämäänsä.

Myöski neuvvolantäti on kieltäny multa siivouksen ja kaiken painavan nostelun, ilmeisesti alhaisen verenpaineen takia, jos oikein ymmärsin. Tuo varasiivooja on "siivonnu" talossa viikon ja sitte vaan jättäny kaiken levälleen koska silkka uupumus on ottanu vallan siitäki, eihän kukaan jaksa aamuseittemästä ilta yhteentoista ilman omaa aikaa! Näin menee miehen päivä;

*Lapsi, töitä, lapsi ja vaimo, keittiön siivousta, lapsi ja vaimo, ruokakauppaan, lapsi, tohinaa ruokapöydässä, lapsi ja vaimo, pyykin ripustusta, ulos, lapsi, keittiön siivousta, lapsi, pesut, lapsi, ihon rasvausta atoopikoille, ja yhä se lapsi pölöttää ja pomppii, mitähän kengurubenzaa se on taas saanu.. ja sitte imurointia ja iltapalaa, lapsi, hampaat ja taas juttu jatkuu, keittiön siivousta taas ja aaah joko saa istua?? ei, yhä se pölötys kuuluu ja kuulostaa kutsuvan isiä.. Kun vihdoin kaatuu sänkyyn niin vaimollaki on monta asiaa, mistä se haluaa miehen mielipiteen ja monta muuta joissa miehen mielipidettä ei kysytä, mutta koetaan kuiteski tarpeelliseksi infota toiselle tiedoksi kaikki murheet ja sisustusideat.*

Niin että meille tarvitaan kodinhoitaja!! Missä se lottovoitto on?

Kaiken tämän hässäkän keskellä tapahtuu kiihtyvällä vauhdilla mun tän vuoden ennustus; "kaikki muut mun perheessä eroaa tänä vuonna, paitsi minä ja Lore". En muista missä kohtaa sen tarkalleen hokasin, mutta joskus joulu-tammikuussa sen Lorelle sanoin ja nyt se on alkanu, Sisko on muuttanu lapsineen pois, Vanhin sisko on saanu keskustelun alulle kihlattunsa kans ja ehkäpä se mies nyt tajuaa olla viikon kiltti sille, mutta itseensä ei voi muuttaa, niin että ei se kestä. Äiti ja Isi taas on eläneet omia polkujaan jo jonninaikaa ja tierä häntä miten pitkään ne tolleen jaksaa kämppiksinä. Velu ei osoita muuttumisen merkkejä vaikka perhettään rakastaaki, joten eiköhän seki oo vaan ajan kysymys. Ihanan lapsen se on saanu ja loistavan naisen meille kaikille esitelly, niin loistavan, että hän pysyy meiän siskona, vaikkei oiskaa enää kihloissa meiän Velun kaa. Kutsuttakoon häntä Pirtsakaks.

Kaikkien mun perheenjäsenten perhe-elämästä murehtiminen on kuiteski vieny multa ajantajun ja nyt tulee paniikki saaha oma koti valmiiks Palluckaa varten. Toivoisin hänen tulevan pian koska ne suurimmatki housut, lappuhaalarit, jotka sain Rauhalta, meni vielä mun synttäripäivänä, mutta ei enää kaks päivää sen jälkeen!! Nyt on siis jälellä kesämekkoja sisälle ja farkkumekko "ulkovaatteeksi". Kunpa ei tulis kylmä syksy.

Lisää kaaosta

Mulla on näköjään tää vuos sellanen, etten saa mitään tehtyä kerralla loppuun, vaa innostun koko ajan uuesta rojektista; pahvilaatikoiden purku, keittiön kaappien siivous ja myytävien astioiden pois kokoaminen, lakanoiden ompelu, verhojen ompelu, kauppakassien ompelu, villatakin virkkaus (tyssäs siihen etten saa hihoja ommeltua nätisti kiinni), petivaatteiden pesu ja vaatehuoneen järjestäminen, ikkunoiden pesu, kirjojen kierrättäminen huutonettiin, ovien ja karmien hionta ja maalaus, korujen teko, pölyjen pyyhintä ja monet muut mitä alotan ja sitte ne jää kesken. Oonko rikki? Miksei asiat suju?

Tää kaaos alkaa tulla jo uniinki (, joissa samalla löydetään ihania huonekaluja ja lisää kauniita astioita ja samalla käpristellään noloudesta ku pölymatot paljastuu edellisten huonekalujen alta).

Ah jos vaan elämässä ois kaikki tip top.

Tossa viikko sitte tehtiin Rauhan kaa kiekka Matinkylän kierrätyskeskukseen ja voih. Menin ettiin sitteriä ja parvekkeelle jotai säilytyskalustetta ja ku niitä ei löytyny nii johan löyty jotai vielä parempaa!! Teinivuosista asti multa on kyselty mitä astiastoo kerään, aina oon vastannu: "en oo vielä löytäny mieluista."

Joskus ensmäisen kihlattuni kaa pikasesti keskusteltiin Arabian Lumi-sarjasta, kaikki muut kahviastiastot oli silosia pinnoiltaan ja siinä astiastossa oli sitä kaivattua hypistelypintaa, kuten myös ihanan kepeä muotoilu. Väri vaan oli niin pliisu. Nykysen mieheni kaa mietittiin vuosikausia Pentikin Vanillaa, mutta taaskaa se ei vieny jalkoja alta. En oo koskaa rakastunu mihinkää kahviastiastoon niin paljoo, että oisin uskonu kattelevani sitä hellästi lopun elämääni, mutta nyt: Oih ja aah.

Muistelen meillä olleen tällasia joskus lapsuuessa, tosin ikäänku laakeempana kuppina, ehkä teelle tarkotettuna.. Aivan ihana muoto ja rösö ulkopinta ja asetitki niihin on (pesussa tietty vielä). Jälkiruokakulhot ja suuren soppakulhon löysin sitte vielä Fidan lähetyskirppikseltä.

Suosittelen kyllä kaikille yllä mainittuja paikkoja, kaikki oli upean selkeesti järjestettynä ja ei haissu ei! Plus hinta ei todellakaan tunnu missään.

Kaikki asiat sekasin

Sellon Prismassa on kyllä ihmeellisintä porukkaa töissä verrattuna muihin kauppoihin. Muissa kaupoissa kun oon kassalla, myös Prismoissa, jos kassapohja on yhteinen (tauottaja tekee töitä samoilla rahoilla), muissa kaupoissa tauottaja allekirjottaa tilityspussiin nimensä. Ei Sellossa! Tästä syystä kannattaa ite pitää kirjaa siitä montako eri henkilöä päivän aikana mua tauottaa. Samoin jos joku heistä myy ikärajallista tuotetta tauon aikana alaikäselle (pelit, lehdet, elokuvat, alkoholi, tupakka), niin syy tulee luultavasti mulle, koska tauottaja tekee töitä samoilla koodeilla ku mää, eikä kukkaa jaksa/jouvva niin tarkkaan kokopäivän videoo kattoo, että olikos se tää henkilö vai joku muu.

Samoin kyseisen kaupan hyllyttäjillä on jos jonkinmoista hmm.. menetelmää. Oon alottanu työskentelyn/vierailun siellä jo vuos sitte ja vasta nyt mulle sanottiin, että "Älä laita roskia mun roskikseen!" Tätä ihmettelin ja tulin siihen tulokseen, että kyseinen henkilö kuvittelee olevansa Kuningatar. Olkoon. Se nyt on ihan maalaisjärjellä selvää ettei kaikilla voi kulkee mukana tavarakärry ja pahvi, sekä muoviroskis loodat, käytävät on rajalliset ja asiakkaatki pitäs mahtua sekkaan ja tuonaki päivänä, kuten muinaki useampi hyllyttäjä osuu joskus pidemmäksikin aikaa samalle käytävälle, etenki noissa hitaammissa pikku tilpehööri-hyllyissä, kuten karkit ja mausteet. Ei siis voi olla kolme hyllyttäjää, kuus minimissään ostoskärryn kokosta roskista, kolme tavarakärryä ja asiakkaat samalla käytävällä, ei mahu! 

Seuraavana päivänä selvis sitte, että jokaisen kyllä pitää aamulla tuua roskikset tullessaan hyllyttään ja viiä yhet pois lähteissään, mutta kyllä jokainen dumppaa roskansa sinne milläkin hetkellä lähimpänä olevaan, paitti Kuningatar tietysti, jonka tunnistaa perässä kulkeutuvasta roskiksista sekä kovasta äänestä.

Muihin uutisiin: Pohjois-Pohjanmaalle on luvassa vieraita. Vieraat saapuvat jollain konstilla kummipoikansa ristiäisiin kuun loppupuolella. Ristiäisistä odotetaan suurta menestystä ja samalla vieraat aikovat nähdä sukunsa vanhimpia.

Espoosta tiedotetaan myös kahdesta viivasta ja väsymyksestä, jota nämä kaksi viivaa aiheuttavat. Kansalaisia kehotetaan olemaan huoletta, väsymys ei ole tarttuvaa, vaan enemmänkin pirteyttä ja ilonkyyneliä kanssaihmisissä aiheuttavaa. Itse tietolähde sanoo kuitenkin pitävänsä innokkuutensa ultraan saakka, kunnes nähdään onko kaksi viivaa tarpeeksi pysyvä tila.

Siinä kaikki tälläkertaa, hyvää päivän jatkoa.

P.S. Kaks vuotta sitte lupasin luokkakavereille liittyväni facebookkiin sitte ku meitä onnistaa. Saatte oottaa kunnes "Pallucca" on ulkona elävänä.

Toivo elää

Nyt puhutaan suoraan. Oon kolme päivää myöhäsä, mun keho kehittelee seuraavanlaisia oireita.

1. Vessaan kaipuu. Ymmärrän kyllä, että uusi vessa on paljon vetovoimasempi ku se vanha kolo lattiassa..
2. Väsymys. Tokihan tuo menee ihan remontin ja hektisen vierailijarytmin piikkiin?
3. Turpoaminen! Mun sormus on aina ollu väljä ku se typerä kultaseppä kirjotti siihen mun oman nimen ukon nimen sijasta ja se piti viilata pois. Nyt se on ajoittain ahistavan tiukka, eilen iltasella kävi niin ja aamulla se oli taas normaalin tippuvalla tuulella..
4. Tissit tuntuu täyteläisemmiltä, ei haittaa, ne alkoki jo lurpahtaan iän myötä.
5. Nälkä ja siitä ilmoittava pahoinvointi.

Enpä muista Tomaatin ajoilta reagoineeni näin aikasin, mutta siitähä onki jo aikaa, oon vanhempi ja raihnasempi, kaikki pikku muutokset huomaa helpommin ku keho ei oo enää niin timmi vaan pelkkää plösöä.

Oon niitä ihmisiä, jotka innostuu tosi nopiasti, jalat ei ihan pysy maan pinnalla. Yhä osa munsta kuitenki koittaa hillitä alkavaa uskoa ja luottoa, että tää tälläkertaa ois totta ja senki jälkeen kaikki menis hyvin. Juttelin rakkaimpien kavereitteni kaa tästä, etten aio sanoo ääneen sitte ku meitä onnistaa vaan ne ihmiset saa huomata ite joitten kaa ollaan tekemisissä. Se oli kaks viikkoo sitte, just ovulaation jälkeen ku näin Pinkkiä ja Metsätähtee, nyt oon jo jutellu oireilusta Metsätähen ja Mingin kaa. Ei munsta ihan tuu poliitikkoa ku en malta olla kertomatta iloja ja murheitani.

Ming muute sai pojan just eile. Viime kesänä me ilottiin siitä, että oltii molemmat raskaana ja laskettu aika ois vaa kahen viikon välein. Nyt tuntuu kui mää oisin ollu jossai kuplassa ja Mingin raskaus on edenny ja tullu matkasa päähä. Mää vaan yhä oon täällä alotuspisteessä pähkäilemäsä kehon oireita. Arvailemasa josko kannattas tehä testi. Kummallista koska mun laskettuaika piti olla ensin. Nyt ku Ming on saanu vauvvansa nii ehkä meiän raskausmatka voi nyt jatkua, ihan ku me oltas oltu pausella koko tän ajan.

Kevyempiin aiheisiin: Mun ukkoni on vakuuttunu, että ollaan nyt onnistuttu ja hän tietää miks. Tässä se tulee, kaikkien ohjeiden äiti, kuinka tulla raskaaksi takuuvarma konsti: 90% suuseksiä, 10% yhdyntää. Hän kuulema muistaa Tomaatin saaneen alkunsa just tollasesta tapauksesta ja niin kuulemma kävi Vierailijanki kaa sekä nyt jos on onnistuttu.

Liikaa tekemistä!

Kun mää olin nuori, netti oli just alullaan ja kaiken etsimänsä löysi helposti. Nyt tänään syyskuun kahdentenatoistapäivänä vuonna 11, netti on niin täynnä että mää lamaannun ja tyssään ku seinään! Kaikki maholliset ihanuudet pitäs keretä tekemään ja ku aikaa on vaa tietty määrä päivässä, miinus työt nii eihän tässä voi enää nukkua jos tahtoo tehä es osan kaikesta!

Mun pitää alkaa oikein tiukaksi tädiksi itteni kaa, en saa avata yhtään uutta sivua tai ohjetta ennen ku nykyinen työ on valmis. Senki jälkee on kolme tuolin raatoa parvekkeella oottamasa osia ja kunnostusta, penkki vailla pintakäsittelyä, verhojen ompelu kaikkiin huoneisiin, joululahjojen tekoa itsekullekki mitä lie, torkkupeiton neulomista ja kaikkee muuta mitä en es halua muistaa ku pää räjähtää.

Tuntuu kui noi Caron lapaset ois jämäyttäny munt kokonaan, miksi ne on niin pakkopullaa? Siksikö ku menin ja annoin sen valita mallin? Oonko niin kontrollifriikki? Ehkäpä oon, yleensä mun työskentely nimittäin on just sitä että katson miltä näyttää ja sovellan jos en tykkää, vaihan vaikka koko mallia jos ei innosta. En koskaan tee mittään käsityötä mikä ei kiinnosta.

Miten miehen siskolle sanotaan että en haluakaan tehä tota mitä hän tilas? Ja mää sentään tykkään hänestä eniten siinä perheessä... voih, huoh...Ei auta, lupasin ja haluan että se tykkää niistä. Otan rinnalle toisen työn ja joka tuumasta lapasia palkitsen itteni yhdellä rivillä unelma työtä!!