Uljas Aivo Kustaa vai Wilkas Ukko Mies

Joku mun perheen tunteva voiki jo yläotsikosta päätellä, että äitsykkä on taas ollu kyläilemässä meillä. Niin onki, kokonaisen viikon! Viikon ajan kuulin mitä kamalampia nimiä ja vieläpä kokonaisina rimpsuina.

 

Vakavasti puhuen, viimisen kuukauden ajan meillä on ollu joka yö joku extra perheenjäsen tai sitte Tomaatti on ollu poissa. Viime yö oli ainoo ku oltiin ihan kolmistaan keskenämme normaalisti. Ihanaa ja erilaistahan se on ollu, mutta myös väsyttävää elää kokoajan varpaisillaan, valmiina ryntäämään sairaalaan, puhumattakaan kui inhottaa pitää toisia valmiusasemissa lapsenlikaksi.

 

Tänään kävin yliaikasuus kontrollissa (41+5) ja tuumasivat, että pää on nii alahaalla, ettei voi arvioida kohdunkaulan pituutta, mutta pehmenny se on. Kaaleppi Viking on ny ehkä 3,4kg ja pitäs mahtuu vielä alakautti. Seuraavalla kerralla tuun kuulema laukun kans sillä asenteella, että jään, mutta ei saa kuiteskaa liikaa pettyä jos en jääkkään.. Ne anto ajan torstai aamuks (42+1), mutta on hyvin mahollista, että Viljami Jooseppi syntyy ennen sitä. Sanohan ne jo sillon aiemmissaki arvioissa, että "tossa se pää tuntuu". Melkein hölmönä kuvittelen jo lapsen hiusten kohta valahtavan ulos mun haarojen välistä, kiiltävät pitkät mustat hiukset tietysti, sellaset 20 senttiset. Jos mitää ei ala tapahtuun torstaihin mennessä nii sitte kokeillaan kai ballunkia ja muuta räpläystä ennen leikkauspäätöstä. Sitä ennen kuiteski ohjelmassa on portaita, haravointia, lattioiden moppausta ja kävelyreissuja, sekä paljon pyykkikorin kanniskelua. 

 

Nyt kuitenni on nii ähky olo ku ei voi istuu enää olleskaa istuvassa asennossa, koska maha on laskeutunu tosta yläkuvasta (40+4) vielä lissää. Viime viikolla piti vielä ostaa uusia mammapaitoja ku kaikki alko kummasti puristaan ihanan ahistavasti mahasta. Takin sulkeutumisen kaa oon taistellu jo kolmisen viikkoo ja nyt se on päällä silleen kivasti pussittaen kangasta kainaloihin ja tisseihin, nousten kokoajan ylemmäs. Vielä sillä haravoimaan lähtee, mutta bussipysäkillä jököttäessä jäätyy ku alle ei mahu ku yks ohut paita jos haluu takin vielä kiinnikin. Farkkumekko on ihan kurassa eilisestä haravoinnista, mutta uskaltaako sitä laittaa pesuun ku sitte se on märkänä lähdön koittaessa ja muuta vaihtoehtoo ei oikein enää oo tuonne kylmyyteen (+4-+8).

Muuta häppeninkiä tässä on ollu ukkoni ikääntyminen ja sitte sitä normaalia arkea, eli ukon sisko voi pitää talon siisteyskommentit ihan ittellään, meillä on nääs koti eikä mikkää edustusasunto. Siivotaan ku jaksetaan ja fiksataan ku taas uskaltaa olla tekemisissä maalien kaa. Mies sai minulta ja poijjalta pari paitapuseroa revenneiden ja tahraantuneiden tilalle (ei se silti pois heitä niitä vanhojakkaa!!) ja ulkoiluun syyshanskat lahjaks.

 

Meille on nyt muuttanu myös Batman, sekä hänen urhoollinen poroja rakastava apurinsa "Bat-isi". Yhessä nää sankarit pistää rikolliset vankilaan! Suosittelen kyllä joka perheeseen mielikuvituksellisia vaatteita, mutta varotan myös; niitä ei saa pois päältä! Tietysti Tomaatti ois tahtonu mennä tarhaan tuolla yöpuvulla, mutta aika helposti sain sille päähän, ettei yöpuvulla kuljeta ihmistenilmoilla.

Loppusuoralla

Viikot alkaa olla loppu ja pikku paniikkeja iskee aina välillä. Oikeestaan vasta ton synnytystapa-arvion jälkeen on uskallettu alkaa laittaan kotia kasaan vauvvaa varten. Sänky on ollu ostettuna jo kesästä lähtien ja nyt se on vihdoin jo pesty ja kasattu, pedattu ja koristeltu.

Hoitopöydän tasosta oli hukkunu jatkopala, joten mun täti sieppas ohi mennessään Ikeasta siihen päälle tollasen Hemnesin hoitotason. Sentin rako siihen pöytään jää, mut eihän sellanen mittää merkkaa. Tomaatti on aina innossaan valmistautumassa pikku-veljen tuloon ja niinpä äiti ei hirveesti saa mitään tehä. Hoitoalusta on yhä siskolla Oulussa, mutta kai sitä selvii viikon pari ilmanki.

Vaunut on ollu murheenkryyni jo pitempään ja vihdoin viikko sitte sain sellatteet hommattua. Serkku nouti ne koulusta päästessään siitä koulun vierestä ja soitti mulle paniikissa kuinka ne vikisee ku syötävä ja kuomu tippuu alas kokoajan ja sadesuojaki on neonkeltanen.. Noo pientä huoltoa vailla vaan. Nyt ne on olleet tossa eteisessä viikon ja pesen kankaita pikkusen kerrallaan koneessa. Entinen omistaja väitti vaunuja säilytetyn sisällä, mutta kummasti ne haisee samalle ku mun vanhan mummulan leikkimökki.. Huolto-ohjeissa käskettiin runkoa huoltaa autovahalla, silikoni-spraylla, vaseliinilla ja ompelukoneen öljyllä, ei mulla mitään autokamaa tietenkää oo ku en autoo omista, joten olin ihan valmis viemään koko natinakasan huoltoliikkeeseen, mutta yllätyin kyllä ihan kivasti, ettei ne autovahat sun muut maksanukkaan koko omaisuutta ku prismasta niitä kurkkailin.

Puuttuvia hankintoja on jotai pientä, kuten kylpyveden lämpömittari ja sänkyyn sellanen musiikki-lelu, mutta kai ne kävelee vastaan jostain. Se mitä ei puutu on auttavainen iso-veli; hän on nyt käyny hommaamassa itselleen "Elefantin ajokortin" ja on valmis viemään veljen ajelulle jos veli ei saa unta..

Mun serkku, lapsen tuleva kummi on nyt asunu meillä viikon päivät valmiustilassa, ku on ooteltu tätä ulos, mutta taitaa olla ihan yhtä jäärä ku veljensä. Mulla oli jo toinenki synnytystapa-arvio ja ne oli sitä mieltä, ettei käynnistellä etuajassa vaan annetaan kasvaa jopa yliajalle, vaikka maha ittessään on ihan giganttisen iso, eikä kaupoista oo löytyny sopivia vaatteita enää pitkiin aikoihin Kanuunalle, niin itse vaavi ei kuiteskaa oo sen isompi ku veljensäkään.

Niin tosiaan, tän uuden mahan nimi on Kanuuna ja sen aiemman nimi Pallucka.

Oon koittanu käynnistellä luomusti synnytystä heti luvan saatuani sillo ensimmäisen synnytystapa-arvion mukaan. Sauna; meillä ei oo, mutta tädin sauna ei ainakaa toiminu yhestä kerrasta. Seksi; kumpaaki meistä yököttää ajatus vauvan pään tökkimisestä miehen varustuksella vaikka mulla onki vihdoin himot heränny, eikö sen kiima-ajan pitäny olla keskivaiheilla? Siivous; no pesin yhen ikkunan ja meinasin tippua ulos, nii ei kiitos, Serkku hoitaa nyt tollaset kiipeilyt. Ite lähinnä siivoon noita lattian tasalla tapahtuvia juttuja, kuten keittiö, imurointi ja pyykit, ei vieläkään tulosta vaikka oon touhunnu jo kaks viikkoo!
Oon myös käyny kaks kertaa vyöhyketerapiassa ja ekka kerralla sainki sillä jotain tapahtuun kaheks ja puoleks päivää kunnes supistukset ja poltot sitte hidastu ja katos kokonaan, toisella käyntikerralla ei ollu mitään vaikutusta. Sitte kävin availeen lantiooni osteopaatilla ja joo helpottihan se tohon issias-kipuun hieman, mutta ei se vauvva sieltä ulos tullu.

Viime viikolla peruin treffit Ressun kaa ku panikoin veden menetystä uima-altaaseen. Siis ku ne sanoo, että sillon pitäs tarkistaa veden väri ja toimia sen mukaan, nii miten tarkistat jos se humahtaa sinne muun veden sekaan, huomaako sitä edes? No nyt on seki asia kysytty ja ei huolta, kuulemma vettä lorahtaa lisää joka supistuksella, eikä kaikki kerralla niinku jostai ämpäristä, että eiku vesijuoksuun vaan.

Kävin viikko sitte Eurokankaassa ja oih ja voih. Siellä oli syntisen paljon kaikkii ihanii kuoseja, jos en ois unohtanu kotiin ikkunoiden mittoja, nii oisin ostanu jo uudet verhokankaat vaikka edellisetkää ei oo vielä ikkunoissa. Nyt mukaan tarttu likaisen sohvan peitoksi ja myöhemmin toimimaan meiän päiväpeittona ihana uus vihree kangas. Miehelle sanoin vaa, ett "mitäs tuumaat meiän uuesta sohvasta, ei maksanu ku tonnin." Toinen ei tainnu oikein reppana tajuta, etten mä toki nyt oo tonnia siihen laittanu vaa sillo 5-vuotta sitte se sohva makso tonnin.

Sieltä lähti tietysti myös lasten sänkyihin froteemuoveja ja vauvalle harsokangasta, mitä nyt on koitettu koristella Sinellin kangasväreillä. Ensmäiset versiot on menny kyllä ihan harjotellessa jokaisen eri värin ominaisuuksia, jotku on ihan litkuja ja toisia saa kaivaa purkista ulos, vaikka merkki on kaikissa sama. Erottaapa nyt ainaki harsot toisistaan, ett ei mee naapurin kaa sekasin tuolla pyykkituvassa.

 

Muuten fiilikset on tosiaanki odottavat, kokoajan tuntuu niinku se lapsivesi pullistelis tuolla alhaalla jonku kalvon takana, että tulisinko vai enkö tulis. Kutittelenpa vaan hieman ja vetäydyn sitte takas sisään. Todellisuudessahan tuon tunteen taitaa aiheuttaa valkovuoto, mutta hulluko oon nii aattelen jo lapsivedelläki olevan sadistin mieli.

 

Kanuuna 38+5

Elämästä ei kerkee tarttua kiinni

Ideaalissa elämässä asiat tapahtuu ketjuna, ihan ku helmikaulakoru. *Tapaus, hengitys, tapaus, hengitys*. Tää vuos on ollu ajoittain pelkkää odotusta ja sitte taas tohinaa, niin ettei kerkee es käsittää mitä on tekemässä. Nyt kesän loputtua on kuitenki tapahtunu niin paljon suuria asioita päällekkäin, etten kerkee tarttua mihinkään kunnolla, vaan jään öö-moilasena kattoon sivuun ku asiat etenee.

Tää raskaus on ollu niin erilainen ku  Tomaatin odotus ja koska kokemusta surustaki on tullu sen jälkeen nii nauttiminen tästä olotilasta, puhumattakaan hössöttämisestä, on kokonaan jääny. Kun joku on onnitellu tai kehunu kaunista/isoa mahaa, sitä vaan hymyilee kohteliaasti ja vaihtaa puheenaihetta tai vähättelee, että; "niin no katotaan nyt"! Laskettuun aikaan on 29 päivää!!! Pinnasänky on pesemättä ja kasaamatta, hoitopöydästä on hukassa jatkolevy, vaunut on heikossa hapessa ja Oulussa, eli toiset pitäs löytää, ei oo hoitoalustaa, harsoja, rintapumppua tai muutakaan tarpeellista ja vauvvan vaatteet on Pinkillä.. Nyt on varmaan se aika ku pitäs jo uskaltaa alkaa luottaan tilanteen pysyvyyteen ja uskaltaa laittaa kotiin vihjeitä tulevasta lisästä.

Viimeaikoina on myös tullu eteen sellasia asioita ku diabetes ja uus ruokavalio ja miten sen kaiken saa upotettua miehen paksun kallon sisään. Se muistaa kyllä 4-7 päivää olla tarjoomatta mulle mitään herkkuja, mutta sitte se tuo ihania suklaakeksejä lidlistä tuoksumaan mun nokan etteen ja vielä kyssyy haluanko mää!! EI MULLA OO ITSEKURIA MOISEEN ELÄMÄÄN!! Viimeks neuvvolantäti kielsi sitä tuomasta kotiin keksejä vaan ne pitää mussuttaa töissä tai pihalla piilossa multa, ihan ku alkoholistin "salapullo"! No sen se hoiti kunnialla 8 päivää ennen ku hokasin useita keksipaketteja ylimmällä hyllyllä, mihin en kato, ellen eti jotai tarjottavaa vieraille. Meni 2 päivää ja tajusin sen piilottaneen samaiset keksit meiän vaatehuoneeseen!! Pieni koppero + mun supernenä ja mitä siitä voi seurata?

Samaisen herran kans on myös pitäny taas pitää mykkäkoulua, koska hän pesi vessan meiän parhailla kasvopyyhkeillä!!! Siis millä logiikalla mies ajattelee?? Ajatteleeko se? Ei se silti puhtaaks tullu nääs, meni vaan kaaressa kaikki käsi- ja kasvopyyhkeet roskiin, kuten myös keittiöpyyhkeet, koska eihän se niitä erota toisistaan nii otappa selvää onko hän hyödyntäny niitäki johonki hmmm-hommaan. (Joo, pikkiriikkinen hormoonihurahdus iski just sillon päälle..) Äiti kun tuli käymään tuossa pari viikkoa sitte ja kerroin sille kyseisestä tapauksesta taksissa, nii mies taksikuski tuumas, ettei kolme päivää mykkistä oo tarpeeks!! No siinä vaiheessa olin jo penkonu Sellon kaikkien kauppojen ale pyyhkeet läpi ja hommannu jotain edellisten tilalle, nii en enää jaksanu mököttää. Toki mun mies kärsii seurauksista lopun elämäänsä.

Myöski neuvvolantäti on kieltäny multa siivouksen ja kaiken painavan nostelun, ilmeisesti alhaisen verenpaineen takia, jos oikein ymmärsin. Tuo varasiivooja on "siivonnu" talossa viikon ja sitte vaan jättäny kaiken levälleen koska silkka uupumus on ottanu vallan siitäki, eihän kukaan jaksa aamuseittemästä ilta yhteentoista ilman omaa aikaa! Näin menee miehen päivä;

*Lapsi, töitä, lapsi ja vaimo, keittiön siivousta, lapsi ja vaimo, ruokakauppaan, lapsi, tohinaa ruokapöydässä, lapsi ja vaimo, pyykin ripustusta, ulos, lapsi, keittiön siivousta, lapsi, pesut, lapsi, ihon rasvausta atoopikoille, ja yhä se lapsi pölöttää ja pomppii, mitähän kengurubenzaa se on taas saanu.. ja sitte imurointia ja iltapalaa, lapsi, hampaat ja taas juttu jatkuu, keittiön siivousta taas ja aaah joko saa istua?? ei, yhä se pölötys kuuluu ja kuulostaa kutsuvan isiä.. Kun vihdoin kaatuu sänkyyn niin vaimollaki on monta asiaa, mistä se haluaa miehen mielipiteen ja monta muuta joissa miehen mielipidettä ei kysytä, mutta koetaan kuiteski tarpeelliseksi infota toiselle tiedoksi kaikki murheet ja sisustusideat.*

Niin että meille tarvitaan kodinhoitaja!! Missä se lottovoitto on?

Kaiken tämän hässäkän keskellä tapahtuu kiihtyvällä vauhdilla mun tän vuoden ennustus; "kaikki muut mun perheessä eroaa tänä vuonna, paitsi minä ja Lore". En muista missä kohtaa sen tarkalleen hokasin, mutta joskus joulu-tammikuussa sen Lorelle sanoin ja nyt se on alkanu, Sisko on muuttanu lapsineen pois, Vanhin sisko on saanu keskustelun alulle kihlattunsa kans ja ehkäpä se mies nyt tajuaa olla viikon kiltti sille, mutta itseensä ei voi muuttaa, niin että ei se kestä. Äiti ja Isi taas on eläneet omia polkujaan jo jonninaikaa ja tierä häntä miten pitkään ne tolleen jaksaa kämppiksinä. Velu ei osoita muuttumisen merkkejä vaikka perhettään rakastaaki, joten eiköhän seki oo vaan ajan kysymys. Ihanan lapsen se on saanu ja loistavan naisen meille kaikille esitelly, niin loistavan, että hän pysyy meiän siskona, vaikkei oiskaa enää kihloissa meiän Velun kaa. Kutsuttakoon häntä Pirtsakaks.

Kaikkien mun perheenjäsenten perhe-elämästä murehtiminen on kuiteski vieny multa ajantajun ja nyt tulee paniikki saaha oma koti valmiiks Palluckaa varten. Toivoisin hänen tulevan pian koska ne suurimmatki housut, lappuhaalarit, jotka sain Rauhalta, meni vielä mun synttäripäivänä, mutta ei enää kaks päivää sen jälkeen!! Nyt on siis jälellä kesämekkoja sisälle ja farkkumekko "ulkovaatteeksi". Kunpa ei tulis kylmä syksy.

Missä meidän paikka on?

Eilen synkisteltiin, ihan kamalaan masennukseen asti. Kaikki oli ihan hyvin päivän ajan, mutta ku vähän neljän jälestä köpötin vakuutusputiikista kaupan kautta kotiin, niin kaikki ajatukset vyöry yli.

* Täällä on yksinäistä
* En halua kasvattaa lapsiani täällä, missä en ymmärrä millon pitäs korjata pojan outoa slangia vai huonoa suomea
* Haluan muuttaa paikkaan missä voi asua ovet auki ja kouluikäiset lapset saa juosta mielinmäärin pihalla ilman alituista kyttäystä
* Haluan ystävien pistäytyvän kylään yllättäen, ilman kuukautta sitten sovittua päivämäärää ja ohjelmaa

Joku viikko sitte tulin siihen tulokseen, ettei me voida aina olla reissaamassa joka ikisellä lomalla sukuloimaan ja kavereita näkemään, rahat ja enerkia ei riitä, täytyyhän meiänki joskus rentoutua ihan perheenä vaan.

Illalla kuitenki kaikki yllä mainittu masensi niin kovaa, että itkuhan siitä tuli. Koitin ensin sanoa ukolle, ettei näistä asioista ehkä kannata puhua ku hormoonit hyrrää, mutta silti siitä vaan puhuttiin.

Mies ekka tuumas, ettei hän oo valittanu kuuteen vuoteen, vaikka hälläki on ikävä Pariisiin, että määkää en sais valittaa. Hänhän ei koskaan pyytäny meitä muuttaan tänne, vaan minä itse halusin yhistää perheen. Kohta se rauhottu ja tuumas että jos tää mua näin repii nii me voidaan palata siihen systeemiin, että hän tulee viikonloppusin Ouluun meitä kattoon.

En halua tuotakaan, se oli raskasta aikaa kaikille. Haluan pitää perheen kasassa ja kasvattaa sitä kasaa yhessä, Lore on huippu isä ja antaa hyvän esimerkin lapsille, niin omille ku naapureittenki. Haluan hänet siihen kaveriksi, arkeen. Ja mää oon vihdoin uskaltanu luottamaan ja rakastaan.

Mutta mistä taikasauvva, joka ratkasis kaikki ongelmat?

Onko ihmiset kuin lohet ja haluu synnyttää siellä missä ite on syntyny? Vai kohistuuko tää kaipuu vaan omaan pihaan ja rauhaan, ystäviin? Vai johtuuko kaikki vaan siitä kahentunnin puhelusta nuoruuen kaverilta Mingiltä Oulusta? Aikuisiällä saadut kaverit ei oikein voi koskaa ymmärtää samallalailla ku ne pentuna yhessä kasvaneet.

Näyttää siltä, että meiän tulevaisuus on kuitenki täällä etelässä, alan ettiin tonttia jonku kuukauen päästä jos tää koti ei vieläkään tunnu kodilta.

Valmiina synnytykseen?

Pari viime päivää oon selannu noi miesten raskausblogit alusta tähän päivään ja jäi kauhistuttaan miksei meiän neuvolassa oo sanottu halastua sanaa synnytysvalmennuksesta. Luin Espoon sivuilta, että sitä tarjotaan vaan ensisynnyttäjille.

Hmm.. Aloimme siinä sitte Loren kaa muisteleen sinne viiden ja puolen vuoden taa, josko muistus mieleen jotai hengitys tai asentojuttuja tai mitä vaan:

Minä: Oli jäiset tiet, saatiin kyyti kotiin sun kollegalta, joka kaikkien yllätykseksi oli samassa tilanteessa ku me.

Lore: Tilanne oli kiusallinen, ihmiset nauro mulle, sääki.

Minä: Ai? Miksi?

Lore: No kun piti kertoo jotai ittestä nii sanoin; "hei, oon Lore. Tulin Suomeen viikko sitte." Kaikki katto äkkiä sun mahaa (29+5) ja repes ihan täysin.

Minä tähän: Niin, ne varmaa aatteli, että oot joku postimyynti poikakaveri tai sulla on supervoimia ku viikossa on päästy niin pitkälle.

Mutta oikeesti, pitäskö mun muka muistaa jotain synnytyksestä ku en oo koskaan sitä päässy kokeileen? Meiän jääräpää jäi jumiin mun kapeaan lantioon perätilaan, joten lääkärit ei antanu mun synnyttää alateitse vaan keisarinleikkaus oli ainoo vaihtoehto.

Toisaalta kuulosti tuolla kommenteissa poikien blogeissa, ettei niitä valmennuksia es mainosteta suullisesti vaan pitäs tutkia kaikki ne pienet lappuset sieltä seinältä.. *Huoh*

Soitan sinne.

P.S. Eipä noille näytä olevan netin mukaan puhelinnumeroa...

Tasapuolisuuden nimissä

Näin tasa-arvon aikoina on myös naisilla mahdollisuus tehä töitä ja siksipä on reilua yrittää jakaa ne kotityötki jokseenki puoliksi jos molemmat käy myös töissä. Entäs raskauden jakaminen? Vaikka miten yritin kannustaa miestä kantamaan tämän toisen lapsen ruumiissaan, niin kas kummaa, tasa-arvo ei ihan vielä ollu sinne asti levinny.

Syy miksi koitin antaa itseltä miehelle kaikkien kauhuksi raskauden kokemisen on hyvinki miehen kallon paksuus, haluisin sen oikeesti kokevan tämän. Mun mieheni on muiden silmissä se täydellinen herrasmies, joka on komea ja huolehtiva, loistava isä, ei kännää ja örvellä, eikä muutenkaa nolaa itseensä tai muita millään lailla ja kuka vaan ois onnellinen saadessaan hänet miehekseen. No joo onhan se noita kaikkee ja muuta, mutta se on myös sitä lajia ukko, ettei se tajua ku toinen kertoo kivuliaista kaasuista ja kuinka ne tuntuu oikeesti pakottavina olinpaikkaa katsomatta. Tai puhumattakaan raskauden muista oireista; väsymys, pahaolo, hormoonihuurut, lantiokivut, kyljen kääntäminen sängyssä ku takapuoli tuntuu painavan tonnin ja tietysti ne kaikkien tiedostamat potkut ja liikkeet siellä massussa, jotka ei aina oo niitä hellanlettas ihanan kivuttomia vaan osa myös todella pistäviä. Mun mies muka kuuntelee, mutta sitte se joko unohtaa tai kuvittelee mun liiottelevan ja jatkaa vaan mitä onkaa tekemässä.

Eikö siis ratkasu oo es yrittää selittää ja jakaa tää kokemus mahollisimman tarkkaan miehen kaa? Pitäskö sen vaa antaa olla ihan tietämätön kaikesta, mitä tapahtuu? Vauva lehdessä oli kertomus jostai pariskunnasta, jossa mies ei osallistunu yhenkää lapsensa synnytykseen, koska oli kuullu sen olevan "sotkusta" puuhaa.
- Ööh. Jos se toimii heille, niin se on heiän asiansa.

Ite en kovin helposti nielis, ettei mies vois es tukea vaimoonsa sen vertaa, että tulis kädestä pitämään. Jos molemmat lapsia kerran haluaa niin meidän avioliitossa se tarkottaa myös molempien läsnäoloa ja panostusta. Nainen joutuu ties miten monesti ja ties kuinka monen uppo-oudon ihmisen sörkittäväksi koko raskauden aikana ja kokemaan monenlaista noloa ja kivuliasta, mitä ei haluis tehä tai nähä ja asioita, jotka yököttää, niin miksi ei mies vois kokea sitä yhden päivän? Eikä siinä es sörkitä miestä ja tungeta kapineita hänen kehonsa joka koloon vaan hänen täytyy ainoastaan pitää nainen rauhallisena ja tuoda juotavaa välillä. 

Monenmoisia ajatuksia on päässä pyöriny; kuinka jakasin miehelle mahollisimman tarkkaan fyysisiäki tuntemuksia vauvvan odotuksesta. Mulla kun on kohtu niin alhaalla ja istukka kohdun takaseinässä niin potkut on aika selkeitä ja vaimentamattomia. Usein Wilkas on jalat alaspäin ja potkii niin, että vaginassa asti tuntuu, joskus myös vähän sinne takapuolenreikään tuntuu potkuja. Voisko siis miestä töniä sinne "no man's arean" seudulle ja saaha saman tuntemuksen? Ja pitäskö samaan aikaan tönästä myös alavatsaan siihen pissarakon kohdalle? Ihan vielä en oo tohon sortunu, mutta paremman idean puutteessa se on kai konkreettisin vaihtoehto. Ehdotuksia?

Poliittisesti korrekti

Viime aikoina oon ollu huomattavasti väsyneempi ku kuukaus sitte, mies ei oikein asiasta tykkää ja tämä aiheuttaaki sitte kränää jokatoinen päivä. Kuulostaa kuitenki ettei olla ainoa odottava pariskunta, joilla ei ihan ymmärretä raskauden kaikkia vaikutuksia. Meillä mies taistelee mun väsymystä vastaan lauseella: " I see other pregnant women at work and they are not like u!"
Juu ei varmaan jos ne on kerta töissä, en määkää töissä nuku ja laahusta yövaatteissa.. Kotona on kuiteski seinät ympärillä ja sänky kutsuvasti tarjolla, miksi taistella vastaan ku nii luppasee silmät? Oon vaa kiitollinen, että jaksan es joinain päivinä touhuta kodin hyväksi jotai järkevää. Ystäväni Ming just kerto kuinka yhessä hänen kolmesta raskauvvestaan hän oli nukkunu 20 tuntia joka päivä!! Nukkunu yön, pukenu vanhimman lapsen miehelle tarhaan vietäväksi ja painellu takas sänkyyn kunnes haki lapsen tarhasta ja hengaili sen kaa tunnin-puoltoista kunnes mies tuli kotiin ja taas vaimo meni untenmaille. Iltasella sitte heräs taas tunniks pariksi laittaan kodin kuntoon ja taas uni maistu koko yön!! Siinä ois mun mies jo juossu mäkkeen aikapäiviä sitte.

Nämä raskaushormoonein huumattujen naisten ja heijjän puolisoittensa väliset riiat pitäs kyllä kieltää lailla. Miehille/muille osallisille pitäs heti ekka neuvvolakäynnillä antaa suukapula tai jotai muuta hyödyllistä, koska pieniki kritiikki hormoonihuuruiselle naiselle voi aiheuttaa peruuttamattomia muutoksia koko perheelle. Tässä eräs kaunis päivä olin taas pienessä hormoonipiikissä ku mies otti asian taas puheeks ja tuumas: "Do something to your hair!" Ja saman päivän aikana:" U are totally useless." Viitaten mun kodinhoito intooni ja niskassa ponnarilla oleviin hiuksiini. No tästä luonnollisesti seuras mykkäkoulu ja itkin seuraavan yön ja seuraavana päivänä kieltäydyin syömästä hänen seurassa ja eiköhän se sitte siitä jo suuttunu ja minä purskahin niin kamalaan itkuun, että Tomaatti jo huolestu ja mies alko vihdoin tajuaan ettei mulle tollanen toimi inspiraationa, kuten ei myöskää sen seuraava argumentti, että puolison kuuluu toimia ikäänku vanhempana ja painostaa parempaan suoritukseen!! Öh.. en tiiä yhtään ihmistä, joka haluis sellasen puolison. Korjatkaa joku jos oon väärässä.

Ilta jatku oudossa poliittisessa varovaisuuessa. Söin erillään ukostani ja päästiin keskustelussa yleiselle jäykällä kohteliaisuus tasolle; säätila ja Tomaatin asiat. Vasta aamuyöstä se uskalsi kömpiä sohvalta sänkyyn ja vasta valojen sammuttua mää uskalsin sanoo sille, ettei mua saa luotsattua parempaan suoritukseen tollasilla puheilla. Tunnelma keveni ku siitä puhuttiin vihdoinki rauhallisesti ilman itkua ja asia jätettiin siihen.

Seuraavana päivänä päässä kuitenki kaiku vielä miehen kommentti mun hiuksista ja kappas vaan sakset osu kätteen ja nyt mulla on polkkatukka. Saa olla kiitollinen etten ajanu kaljuks, niinku nuorena likkana, seki nääs kävi mielessä.

On se kuitenki kumma kuinka saman naisen raskaudet voi olla niin erilaisia: Tomaatin kohalla mua ei väsyttänu vasta ku ihan lopussa ja aamupahoinvointia en kokenu yhtään. Tässä Wilkkaan tapauksessa molemmat oireet on ollu ihan järkyttävän voimakkaat.

Wilkkaasta puheenollen täytynee infota, että huolet on kyllä keventyny sitä mukkaa ku liikkeet on voimistunu ja nyt taas ultrassa käyneenä voi alkaa iloita ja nauttia. Ehkä tää vauvva onki oikeesti tulossa meille kotiin, eikä vaan vieraileen, niinku edellinen. Kaikki näytti Wilkkaalla olevan kunnossa ja vaikka se miten kainosteli vilautella kameralle, niin loppujen lopuks se päätti alkaa yhteistyöhön silläki saralla. Voin todeta, että meille ei tarvita uusia leluja taikka vaatteita, koska Tomaatin edelliset käy vallan hyvin pikkuveljelle. Muutamaa ulkoiluasua lukuun ottamatta. Kun toine on syntyny maaliskuussa ja Wilkas aikoo tulla lokakuussa, niin ainut ero taitaa olla kesävaatteitten koossa ja siihen on vielä aikaa.

Säästöjä

Oon näköjään niin kiireinen näin työvuorottomana, etten oo kerenny kertoo kuinka neuvvolalääkärissä meni, öh, kolme viikkoo sitte..

Ensinnäki kaikki "lähialueen" neuvvolalääkäri-vierailut tapahtuu nyt Leppävaarassa, ei enää omassa neuvvolassa. Saavuin siis paikalle pyörällä etsien katu kylttiä ja kytäten karttaa niinku paraski turisti. Vihdoin löysin kulman takkaa tekstin terveyskeskus ja aattelin, että he ainaki tietää missä kyseinen osote ois ku katukyltit on kaikki piilotettu/"poistettu puhdistettavaksi" tai ei asennettu ollenkaa.

Aulassa kysäisin neuvvonnasta neuvvolalääkäriä saamassani osoitteessa ja mies tuumas, minun olevan oikeassa rakennuksessa. Hurraa! Neuvvoipa vielä reitin etiäpäinki.

Pääsin sokkeloiseen yläkertaan ja kummastelin taas mihinpäin menisin ku ei kylttejä näy missään. Koputin yhteen avonaiseen oveen ja sieltä eräs nainen ystävällisesti neuvvo kun kysyin.

Näytepissaa sitte antaessa alko mutinaa kuulua mun suusta ku en saanu näyteluukkua auki vaikka miten sivulle riuhdoin. No lopulta se selvis, sitä luukkua pitiki työntää. Olin jo poistumassa vessasta ku eräs nuori nainen kuuli mun mutinat sieltä vessasta ja tuli kyseleen oonko tietoinen, että nykyään pitää itse tehä virtsasta testit ja kirjottaa ne neuvvolakorttiin.. No en ollu tietonen, enkä moista hyväksy. Miten minä muka voisin päihittää koulutetun neuvvolantädin tollasissa asioissa ku virtsan tikulla tökkiminen ja värin tulkkaus? Entäs jos mulla on värisokeus??

No sain kuulla kuinka homma toimii ja sitten mut kiikutettiin piilonurkkaan punnitseen itseni ja ottaan itseltäni verenpaineet. Ja kaikki tuo pitäs osata merkata oikeaan pikkulokeroon neuvvolakortissa, vaikka niissä lukee vaan jotai koodeja, joista en tiiä mitä ne on.

Nyt se lääkäri oli jo huuellu mua kolme kertaa, joten eiku menoks.

Astelin pikaisesti lääkärin huoneeseen ja.. Apua!!!!!!! Sehän on se YLI-komea nuorimies meiän terveyskeskuksesta. Se on joskus hoitanu meiän poikaa. Ja mulle pitäs tehä SISÄTUTKIMUS! Juteltiin jokunen hetki asioista ja tuumasin olevani hieman hermostunu, että hän on mies, enhän voinu sanoo sille kuin komee se on! Hänen suurin murheensa tuntu olevan vanha tietokone/ultralaite, etten vaa odottais liikoja siltä ruudulta. Kummallista, että keskitetään palvelut sinne, missä välineistö on vanhin ja surkein.

Siinäpä sitte strippailin ja asetuin alapää paljaana makaamaan ja kaikki suju hyvin siihen asti ku hänen piti tehä kohdunkaulan tutkimus ja siis työntää kamaa mun sisään. Meillä ei sujunu ollenkaa. Se yritti sitä ovenkahvaa laittaa "hellästi" ku mua sattu niin pirusti ja minä käskin sen pysähtyä eikä survoa sitä väkisin ja antaa mun lihasten rentoutua sen kahvan edessä, mutta aina se veti sen kapistuksen kokonaan pois ku ois pitäny vaan paikallaan niinku pyysin. Lopulta se vaihto johki toiseen ovenkahvaan, jota se nimittä ankannokaks ja ku sekään ei alkanu sujua sen paremmin nii kysyä tokaisin josko voisin tehä sen ite ja se tyrmistyneenä katto pari sekuntia ennen ku ojensi mokoman metallikappaleen mulle ja sano missä asennossa se pitäs sisään laittaa.

No sehän suju ku rentouduin ja koitin kuvitella, ettei se komistus es oo siinä. Olin just kerenny aatella, että täähän sujuu ku se jäbä tokas; "Ei tarvi hirveen syvälle laittaa." No miepä sitte kysäsin onko nyt syvyys hyvä ja päästin hänet jatkaan. Loppu meni hyvin, mutta kyllä on paljon ulkoistettu omatoimiseksi tuota touhua. Ja miten voi olla, ettei niin komee mies oo oppinu helläksi ja rauhoittavaksi? Siinä kapistusten jälkeen se nimittäin vielä joutu sormin tutkiin jotai ja ei se kovin hellästi käyny.

Kotona miehen ilme ei ollu kovin tyytyväinen ku se kuuli sanat "komea mies" yhteydessä "sisätutkimus". Pitäs olla piilokamerat vangitsemassa sen ilmeet ihan muillekki näytettäväksi.

Rankka elämä

Perheen koon kasvattaminen on rankkaa aikaa, ei vaan naiselle tai parisuhteelle, vaan myös miehelle. Kaikkialla varotellaan vauva-ajasta ja sen uuvuttavuudesta, mutta missään ei puhuta kaiken kattavasti miehen moninaisista kärsimyksistä ennen tuota taianomaista hetkeä.

Ei se mitään että naisen hormoonitasot pomppii suuntaan jos toiseenki tai että likanen sukka saa vesiputoukset ryöppyämään kahdeksi päiväksi. Nainen itkee jos sitä halaa, samoin jos sitä ei halaa..

Noihinhan on jo totuttu edellisestä kerrasta. Se mikä saa miehen hämmennyksiin on, että vaimo on viimiset 5 vuotta käskeny miehen pitää pyjamaa tässä kylmässä maassa ja nyt yks kaks niitä pyjamoja ei löydykkään omasta kaapista, vaan pyykkikorista tai vaimon päältä!! Just ku mies oppii nukkumaan vaatetuksessa, niin sitä ei oo saatavilla, kuulemma jotai budjetti säästöjä.

Kaiken kukkuraksi tätä kurjuutta ei pääse tuulettaan es urheilun pariin koska vaimo on pihistäny myös ne lenkkeilypökät, päivä vaatetukseksi..

Mihin se raha muka säästyy ku joutuu laittaan lämmöt täysille ja pittään sairaslommaa vilustumisen takia?? Naisen logiikka ei oo miehen ymmärrettävissä!

(Aatoksia mieheni päästä)

Sinnittelyä

Ah tätä autuutta. Meillä mennee lujjaa.

Torstaina Tomaatti piti hakkee pikkusen aiemmin tarhasta koska sille oli noussu kolmenkymmenenkaheksan asteen kuume. Minähän sitte hain sen rattikelkalla ku tiesin, ettei se ala käveleen ja en nii isoa (4v 11kk) jätkää jaksa kantaa ku yhen huoneen pituuen verran. Reppana oli ihan kivuissa. Päästiin kotirappuun asti ja istutin sen alimmalle portaalle oottaan ku vien rattikelkan varastoon. Takas tullessa poika vinkuu hiljaa itkien "äitii, mulla on pahaolo", o-ou. Mitä siinä voi tehä ku oma koti on kolome kerrosta ylempänä ja lukkojen takana ja oksennus on tulossa just nyt? Eiku ulos hankeen! Ei päästy ku oven toisellepuolen.. Naapuriparat, anteeks!!! Poika oksensi kuitenki sinne sivuun, ei maahan mihin astutaan, mutta ei se kivaa ollu kellekkään. Mulla ei ollu paperia, eikä mittää ylimäärästä vaateriepuakaan millä siistisin pojan leuan ja suun.. Lumi on oikein hyvä ystävä noissa tilanteissa! Otin sitä hyppysiini useaan kertaan ja pyyhin vähän kerrallaan.

Vuos sitte on oksennukset tullu bussissa pojan rintamukselle, eikä paperit riittäny ku bussin siivoukseen niin eiku pojan takki pois ja hajotin jäätyneen hangen pinnan ja hinkkasin takkia hangessa, loistava ensiapu kunnes pääsee pesukoneelle.

Peittelin pinkkiä oksennusta lumella minkä pystyin ja raahasin pojan ylös. Sain pojan ulkovaatteet just ja just pois ku se jo alko nukahtaan niinku se aina tekee oksennuksen jälkee. Äkkiä annoin kuumelääkkeen ja juotin sille vettä vatsan täytteeks ja sinne se simahti ennen ku es kerkesin itteeni ulkovaatteista kuoria. Vielä otin farkut pojalta pois ja eiku kauniita unia. Ämpäri viereen ja minä poistun pesemään Tomaatin hanskoja jotka sai ihan oman osansa pinkistä kiisseli-oksennuksesta.

Oksennusta ei onneksi enää ton jälkeen kuulunu, mutta kuume pysy. Perjantaina oli tarkotus lähtä Ouluun kummipojan ristiäisiin ja mummua kattoon ku se on huonona, mutta näistä aiemmin mainituista seikoista johtuen se ei sitte oikei ollukkaa hyvä ajatus. Käytiin sitte lääkärissä hakkeen vakuutusyhtiölle lääkärintodistus ja saahaan reissurahat takas. Lääkäriltä palatessa huomasin, että joku oli lapioinu oksennuksen pois ovenpielestä ja heittäny sen keskemmäs hankea, kiitos lapion omistaja!

Munsta on muutenki alkanu tuntuun kui me elettäs jossai Bermudan kolmiossa: aina ku meillä on reissu suunnitelma, Tomaatti sairastuu. Jos joku uskaltaa tulla meille, heiltä särkyy jottain tai heillä joku sairastuu! Yhtäkään reissua meille tai meiltä pois ei oo menny suunnitelmien mukkaan!! Voisko joku Serlokki Holomes tutkia asiaa??

Lauantaina alko jo olla mullaki heikko olo, enkä jaksanu mittää tehä, Tomaattiki vielä jakso kuumeilla. Mitäpä sitä voi muuta ku pelailla lautapelejä ja kattoo elokuvia.. Tomaatti opettellee kovasti numeroita ja siks onki hyvä heittää noppaa ja laskee ruutuja.

Sunnuntaina Tomaatti oli jo paljon pirteempi ja siitäkös ukko innostu ja alko siivoomaan ku sai innokkaan apurin. Mulla ei enerkiat riittäny, muka koitin viikata pyykkejä ja heti piti istua alas, tuolla ne samat pyykit oottaa vieläki.

Maanantaina pidin Tomaatin vielä kotona ja määki jaksoin jo paremmin, selvisin puoleenpäivään asti virkkuna ja sitte iski pahoinvointi ja väsymys. Tulin siihen tulokseen etten enää ollu kipiä vaan tää oli mun normaalia raskauselämää. Ukko oli jossai pelaamassa illan, nii me sitte pojan kaa kuunneltiin satukirjoja ja pelailtiin taas käärmeitä ja tikapuita.

Tiistai toi mulle kipuja ku kuume alko nouseen ja sen mukana tuli tää kammottavan vihlova pääkipu vasemmalle ottanpuoliskolle. Illalla luovutin ja otin särkylääkettä, mutta silti pääkipu iski aina ku nousin pystyasentoon. Ainut lohtu oli, että Tomaatti sano haluavansa alkaa seurustelleen mun kaa, "mää haluisin sut Äiti mun tyttöystäväksi"!!! : D Oi voi, pittää vissiin selittää sille vähän tarkemmin kenen kaa se voi seurustella ku ei se ymmärtäny ku sanoin olevani sukua ja seurustelevani iskän kaa. Kunnon Casanova.

Tänään aion kömpiä takas sänkyyn, ei munsta oo töihin vielä ku tää pää halkee jo pystyssä istumisestaki.

Perjantaina on mun ensimmäinen neuvvolakäynti, jännittää kovasti kuulenko sydämensykkeen ja jos kuulen nii tarkottaako se, että tää Pallucka ois oikeesti kohdussa, eikä ulkopuolella? Ukko ei innostunu sinne yksityiselle ultraan menosta ja mää haluisin tehdä sen yhessä. Jotenki munsta tuntuu nykyään, ettei yksilöllisiä päätöksiä enää voi niin kevyesti tehä ku on sitoutunu toiseen ihmiseen. Ei ainakaan tällasessa "yhteisessä projektissa". On kyllä yhä kaks eri henkilöö ja mielipidettä, mutta on myös vahva tunne ja tarve tehä kompromisseja. Me ollaan kai vihdoin pariskunta, ei vaan yhessä vaan yhtä.

Elämän maku

Väsyneenä en oo jaksanu kirjottaa mittää sitä mukkaan ku asiat tullee vastaan. Oon vaa zombeillu ja taistellu ton huivin kaa.


Ystävänpäivänä himoittiin siskon kaa herkullisia leivoksia ja pyöräytettiin mustaherukkaiset prinsessa leivonnaiset pöytään. Lapset tykkäs, ukko tykkäs ja siskollekki maistu. Mulle ei.


Torstaina vein siskoni lapsosensa kaa lentokentälle ja siinä syyessä koin kammottavan makuelämyksen; hetken mun piknicin uuniperuna-ateria maistu ruosteiselta vereltä! Yäk! Sisko vaan rauhotteli NAURAEN sen kuuluvan mun tilanteeseen. Että ois tehny mieli sylkästä ulos moinen eväs, mutta eihän siinä yleisellä paikalla voi niin tehä.


Perjantaina sitte himoitsin karkkia koko työpäivän ja innoissani menin karkkihyllylle valikoimaan. Mukaan lähti kolme salmiakki tikkaria ja irkkareita yheksänkymmenenviien sentin arvosta!!! Mulle historiallisen pieni pussi ja kotiin päästyäni olin jo ihan yliannostuksen kourissa sen yhen tikkarin jälkeen. Nyt meillä onki sitte karkin syöminen äitin läsnäollessa kielletty.


Muita upeita kokemuksia tähän mennessä on äksyily ja halu polkea jalkaa lattiaan ku joku 3-vuotias ilman mitään syytä, sekä joka hetkinen nälkä ja taas ruuan maistuminen kummalta ja yökötys kaikkea ruokaa kohtaan, joten noidankehä on valmis ; D

Lauantaina oli tarkotus lähtä haahuileen Selloon urheiluvälinekauppoihin pojan ja isukin asioille, mutta olin ihan tööt ja makasin vaa pahoinvoivana paikallani. Jostai kylkeen ilmesty kaks muuta ja lopputuloksena ne nukku eikä suinkaa se raskauden uuvuttama!


Sunnuntai oli sitte meiän ensmäine hääpäivä ja se meni lumimyrskyä ikkunan läpi kytätessä. Pojat kävi pelaamassa ping pongia ja mää löhnäsin. Illalla mies kävi kaupassa mutkan ja tuli takas kengät ja sukat märkänä ku jääräpäänä laitto yhä vaan niitä kesäkenkiä jalkaan!! Se sai niistä talvikengistä kyllä jo hintalapun irrotettua ja käytti niitä päivällä, mutta mikä lie aivohäiriö, ettei enää illalla voinu. Se on kuiteski jo virallisesti asunu Suomessa viis vuotta, miksei se pipo mee sinne päähän ja kaulahuivi kaulaan ilman sanomista? Ja miksei niitä talvikenkiä voi käyttää ku on talvi? Joku ranskalainen tapa??


Nonii näin kymmenen tienoilla täytyy jo alkaa valmistautuun töihin ja viemään laps hoitoon.

Ressiä ja kauhua

Kysyin ukolta kevyesti mitä mieltä se ois jos mentäs käymään yksityisellä ultrassa ennen sitä viikkoo 12 ku mua syö tää tietämättömyys. Entä jos se on taas kohdun ulkopuolella niinku viimeks? Sitte me venttaillaan sinne maaliskuun loppupuolelle asti ja innostutaan vastustusyrityksistä huolimatta ja pudotaan tosi korkeelta ja kipeesti taas ultrassa. Haluisin varmuuden oikeista mahollisuuksista jo ennen sitä. Ukko katto mua ku sekopäistä tuhlaria ja ihmetteli miks Pallucka ei ois kohussa. Unohtuko jollain kääntää niin tärkee kohta sille viime heinäkuun episodista? Se vaikeni ja meni vakavaks. Tais vihdoin tajuta, sellasenki mahollisuuen. Nyt tahon alkaa tekeen hintavertailua, eikä mies vastusta ainakaa ääneen.

Muita murheita on ollu NappiKoolle lupaamani vapaalanka huovutettu hartiahuivi. Mikä siinä on ku fritidsgarn ei suostu huopumaan kiinni meiän koneessa? Tosin konekki on jo hajoomaisillaan enidei nau. Nyt on menossa ihan vihoviiminen yritys, mun ymmärrys ja kärsivällisyys tolle langalle alkaa olla nääs ihan loppu. Vapaalankasuus tästä yrityksestä on kyllä kaukana, ompelen harsinneulalla langat muoviin kii haluttuun muotoon ja toisistaan läpi, että pysyis kiinni es jostai. Se vaan vie aikaa, joten en jaksa ymmärtää miks muilla se huopuu hyvin ja meillä ei ollenkaa, pitäskö laittaa 60 astetta?

Ah, vieraat on herännynnä. Aamupalalle siskon ja yks vuotiaan "tätä tä":n kaa. 

Lokerointia

En ala poliittiseksi mutta kommentoin siitä kommentin vierestä. Emma kirjottaa niin kiihkeesti ja hieman huvittavasti Haaviston työkyvystä. (Tai oikeemmin hän kirjottaa ihmisten huvittavasta ajatustavasta.) "Oli sitten hetero, homo, crossdresseri tai kaikkia samaan aikaan.. "

Jos pistetään sivuun mahollisuus olla homo ja hetero yhtäaikaa, niin heittäisin ilmaan aatoksen, miltähän naisista tuntu sillo kauan sitte vetää hameen tilalle pökät jalkaan? Nimitettiinkö heitä crossdressereiksi? Entäs näitä naisia, jotka pitää kravattia? Ovatko he crossdressereitä? Muistan ite vetäneeni krakan kaulaan villissä nuoruuessani muutamaan otteeseen ja tiedostaneeni sen olevan miehille tarkotettu. Olenko siis crossdresseri? Enkä edes vain kotini rauhassa vaan julkisesti koulussa ja kaupungilla, ihmisten ilmoilla! Oi.. Mutta olihan siellä niitä muitaki crossdressereitä, niitä kakslahkeisiksi pukeutuneita outolintuja. Ehkäpä en nyt kykene tekeen työtäni, kuten ei kukaan muukaan crossaaja, APUAAA!

Nyt hamonen päälle ja kuuskyt vuotta ajasta pois!

Hmm, mieleen nousee kuva ukostani naisen vaatteissa.. Nauraisin varmasti aluks, ei sille vaan osaa kuvitella mittää normeja arkivaatteita oikeesti päälle vaa se ampus taatusti yli ja pukeutus johki juhlamekkoon. Tänään oon nii suvaittevainen, että voin sanoo silmiä räpäyttämättä, "uskosin tottuvani siihen jonku ajan päästä". Vaatteitten alla se on kuiteski se sama loistopeppunen säihkysilmä, joka rakastaa kaikella mitä hällä on.

Taidokasta kodinhoitoa

Kaikki munt tuntevat tietää etten osaa hoitaa kotia, täällä on aina sotkusta. Jätän tavarapinoja joka tasolle (ja hyllylle, sohvalle, lattialle, kaapin päälle jne.). Oikeesti jos me voitettas lotossa, nii se raha hyödyttäis muitaki, koska sillä työllistettäs meille yks kokoaikanen kodinhoitaja loppuelämäksi.

Näin reissun alla en es yritä siivota vaan pesen vaa lissää pyykkiä ja lapon puhtaat sohvalle kasaan muitten sekkaan. Viikon päästä me lähtään joulun viettoon hankien keskelle, pois täältä satteesta ja syksystä. Oulussa on kuulemma sen verra lunta, että kännykän saa hukattua jos ei pidä tiukasti kiinni, näin kävi tänä aamuna mun vanhimmalle siskolle ku oltiin puhelimessa.

Joku aika sitte kastelin kukkia ja ukko kysy: "How about that one, why aren't u watering this one?" se sano osottaen nimetöntä heinäpuskaa.

No minä siihen kulmiani kohottaen; " This? It doesn't need any water, it's plastic. What? U have been watering it?"

Ukko; "Yeah about two months..."

Ja niin tosiaan ku kallistin puskaa hieman nii lätäkköhän sieltä tippu. Että nauroin ukon loistavalle huomiokyvylle. Ja kuitenki yhä pidän miestäni fiksuna ja aivot omaavana ihmisenä, hieman tuo käytännöllisyys ja logiikka vaan ei oikein oo sen vahvoja puolia, nyt lisäämme joukkoon vielä tuntoaistin puutteen.

Vesirokkoinen joulunodotus

Viime perjantaina olin sitomassa kengännauhojani ja aikeissa just juosta bussiin ja töihin ku puhelin soi. Tietysti tarhantyttö (nuorempi ku me) soitti ja ilmotti Tomaatilla olevan vesirokkoa. JEE, HURRAA, vihdoinki. Ollaan yritetty saaha sitä jo iät ja ajat!

Hain pojan ja eiku terveyskeskukseen ja apteekkiin, noissa meni puoltoista tuntia. Kotiin ku päästiin nii jätkä simahti heti muumien musiikin tahtiin.

Onneksi töissä on hiljanen viikko, joten mää oon yhä kotona pojan kaa. Aika vaativaa pitää hänet raapimatta kun eivät antaneet reseptiä kutinalääkkeisiin ja apteekki kieltäytyy myymästä neli-vuotiaalle kun ikäraja on 12. Aluksihan niitä näppyjä oli vaan masun ja selän alueella ja yks naamassa, nyt ne on tosiaan kaikkialla, jopa miehisellä alueella! Kasvot on selvinny vapaimmin, tosin yks viidestä naamanäpystä on silmäkulmassa, joten siihen ei lääkevaahtoa laiteta.

Lauantaina tein piparitaikinan ja sunnuntaina me ollaan sitte leivottu vaaleita joulupipareita myrskyn viuhtoessa ulkona. Kaatosateessa ei oikein tuntunu jouluiselta, niin pitihän ne joululaulut kajauttaa kovemmalle. Myöski voin sanoa ettei pipareiden kypsymisen tarkkailu onnistu kovin hyvin ilman ajastinta ja uunin lamppua, (minä tiirailin niitä taskulampun valossa,) joten mies lähti töitten jälkeen ostoskeskukseen etsimään sellasta ja samalla jouluostoksille sinne myrskyyn, pyörällä tietty.

Eilinen meni kiukutellessa jä inttäessä vastaan kaikessa. Tänään ohjelmassa on verhojen ompelua ja Tomaatille kangaspaloilla askartelua liiman kans jos löydän tarvikkeet. Saas nähä millon nuo näpyt kuivuu kun aina vaan tullee uusia. Loppuviikosta mulla on töitä, joten ukko saa jäähä kottiin.

Mukavuus ennen kaikkea

Joku aika sitte löysin taas uuen kakkureseptin ja tietty sitä piti kokeilla, joten sovin kakkutreffit. Pyysin rakkaan ystäväni Metsätähen ja Rauhan perheineen meille, jos vaikka kävis niin, että se kakku on kamalaa myrkkyä, nii ei tarvi yksin kuolla!

Sunnuntaina sitte alotin hääräämisen aamulla, kun kerran uunia lämmitetään nii tehhään sitte muutaki sillä ku yks kakku! Tein (pakkasesta suoraan uuniin) aamupalaksi croissantteja, vaahdotin suklaakakkupohjan ja viskasin uuniin, aloin tehä kinkkukiusausta ja kakun ulostullessa laitoin ruuan kypsyyn. Kaiken tän häärimisen keskellä viikkailin pyykkejä ja mies imuroi joten kuten (minä sitte surruutin uuestaan perässä).

Kakkuun kuorrutusta tehessäni muistin vihdoin laittaa essun ylle, ettei vaan rakas pyjamani ja aamutakkini sotkeentuis. Vihdoin kaikki oli valmista ja eiku syömään.

Kun sitte oli aika saaha Metsätähti paikalle, vaihoin yövaatteet edustavampiin kollegehousuihin ja poolopaitaan + neuletakkiin. Mies tuumas että " Aren't u getting dressed?" Hyvä huomio ukkoseni, mitä mulla tähän asti oli päällä? No tuumasin, ett "ei sieltä mitää kuninkaallisia tuu vaan rakas ystäväni jo 12 vuoden ajalta, eiköhän olla jo opittu tunteen toisemme niin hyvin, ettei mun tarvi olla liian virallinen ja mihin sä ukko oot vieny pyykinkuivaustelineen? Ku nää on vielä märkiä tässä viikkauspinossa!" 

Mun mies on just tollanen, että saan ressiä siitä jos se siivoo ku en sitte löyä mittää, useampaan otteeseen se on hukannu mun laskuja paperinkierrätykseen kai ku en oo niitä es kerinny avata! Tehokasta!