Nyt on pakko saaha purkaa itteeni johki, tossa viikko sitte törmäilin blogilta toiselle ja päädyin peräkkäin joidenki 18-19-vuotiaiden "lapsettomuus"-blogeille! Mulla alko sauhuaan päässä! Mikä muoti-ilmiö tuo on että pitää heti ensi yrityksestä alkaa voivotteleen yksityiskohtaisesti kiertopäiviä myöten kuinka hankalaa ja kauan aikaa vievää hommaa lapsensaanti on? Siis nää ihmiset on alkanu yrittään lasta kaks päivää aiemmin ku ovat lapsettomuus-bloginsa alottaneet! Voi Luoja, anna mulle ymmärrystä ja itsehillintää!!
No nii, nyt ku sen oon saanu ulos nii voin tuumata, että mun mielenterveys on jo aikalailla takas samassa normaalissa iloisessa hulluus asteessa ku keväällä ennen tätä (keskenmennyttä) raskautta. Oon jopa onnistunu hymyileen pikkulapsille kaupan kassalla taas, enkä oo liian kade pikkuvauvvojen äiteille. Itselleenhän saa toivoa samaa, mutta tukalaksi ei saa mennä jos asiakkaalla/ohikulkijalla on jälkikasvua. Nyt voin sanoa ääneen parantuneeni murheestani!
Tietysti muistan aina tän kokemuksen, mutta koska tällä --- ei ollu nimeä tai edes sukupuolta tai edes työnimeä, niin mun on vaikea puhua hänestä. Hän ei ollu pallero, niinku meidän ensimmäinen, ei she tai he. "Sikiö" tuntuu niin olemattomalta ja muodottomalta ja ei sopivalta koska mää näin hänet ku hää tuli ulos. Vauvaksi hän oli niin pieni, ettei se käy, joten nimitetään häntä nyt vaikka Vierailijaksi.
Kovasta etsinnästä huolimatta en oo löytäny vertaistukiryhmää niin netti on ollu mun tukiryhmäni. Itsensä purkaminen sanoilla on auttanu, se vähä mitä oon sitä tehny, mutta eniten on auttanu lukea muiden keskenmenon kokeneiden blogeja. Ite koen, että en osaa kirjottaa enää! Nuorena sain aina kirjotuksistani loistavia kouluarvosteluja ja jopa palkintoja kilpailuissa, mutta nykyään en saa kuvailtua mitään tunteita. ..tunteiden kirjotuskuolema..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti