* Täällä on yksinäistä
* En halua kasvattaa lapsiani täällä, missä en ymmärrä millon pitäs korjata pojan outoa slangia vai huonoa suomea
* Haluan muuttaa paikkaan missä voi asua ovet auki ja kouluikäiset lapset saa juosta mielinmäärin pihalla ilman alituista kyttäystä
* Haluan ystävien pistäytyvän kylään yllättäen, ilman kuukautta sitten sovittua päivämäärää ja ohjelmaa
Joku viikko sitte tulin siihen tulokseen, ettei me voida aina olla reissaamassa joka ikisellä lomalla sukuloimaan ja kavereita näkemään, rahat ja enerkia ei riitä, täytyyhän meiänki joskus rentoutua ihan perheenä vaan.
Illalla kuitenki kaikki yllä mainittu masensi niin kovaa, että itkuhan siitä tuli. Koitin ensin sanoa ukolle, ettei näistä asioista ehkä kannata puhua ku hormoonit hyrrää, mutta silti siitä vaan puhuttiin.
Mies ekka tuumas, ettei hän oo valittanu kuuteen vuoteen, vaikka hälläki on ikävä Pariisiin, että määkää en sais valittaa. Hänhän ei koskaan pyytäny meitä muuttaan tänne, vaan minä itse halusin yhistää perheen. Kohta se rauhottu ja tuumas että jos tää mua näin repii nii me voidaan palata siihen systeemiin, että hän tulee viikonloppusin Ouluun meitä kattoon.
En halua tuotakaan, se oli raskasta aikaa kaikille. Haluan pitää perheen kasassa ja kasvattaa sitä kasaa yhessä, Lore on huippu isä ja antaa hyvän esimerkin lapsille, niin omille ku naapureittenki. Haluan hänet siihen kaveriksi, arkeen. Ja mää oon vihdoin uskaltanu luottamaan ja rakastaan.
Mutta mistä taikasauvva, joka ratkasis kaikki ongelmat?
Onko ihmiset kuin lohet ja haluu synnyttää siellä missä ite on syntyny? Vai kohistuuko tää kaipuu vaan omaan pihaan ja rauhaan, ystäviin? Vai johtuuko kaikki vaan siitä kahentunnin puhelusta nuoruuen kaverilta Mingiltä Oulusta? Aikuisiällä saadut kaverit ei oikein voi koskaa ymmärtää samallalailla ku ne pentuna yhessä kasvaneet.Näyttää siltä, että meiän tulevaisuus on kuitenki täällä etelässä, alan ettiin tonttia jonku kuukauen päästä jos tää koti ei vieläkään tunnu kodilta.
Taitaa olla ihan normaalia tuntea noin, kun ei asu siellä, missä on syntynyt ja lapsuutensa/nuoruutensa viettänyt. Kaikkeen tottuu silti ja onneksi niitä uusia tuttavuuksiakin on mahdollista saada. Eihän se ihan sama asia oo, mutta sentään tyhjää parempi. Täytyy silti myöntää, että usein on tullut mietittyä, että kaikki ois helpompaa, jos sitä asuis vähän lähempänä niitä entisiä kotinurkkia. Ois ainakin ihan erilainen sosiaalinen elämä - sekä äidillä, että lapsilla.
VastaaPoistaJuu, toiset tutustuu helpommin ku toiset. Ku löytys es joku paikka, jossa ois mahollisuus tutustua johki.
PoistaLähinnähän tää aika kuluu Tomaatin kaa suihkuunmenosta kinastellessa ja leikkiessä, että tulisko siinä sivussa tehtyy sydänystäviä..
Mutta ainaki te ootte roimasti lähempänä kotiseutuja ku me, että ehkä joskus tuttuja näkeeki.
Näköjään yhä on apeutta ilmassa, lähen siis ninja-terapiaan. Varmasti tehokasta hoitoa a'la 5-vuotias. Sullaki vielä joskus eessä, ootas vaan.