Viikko sitte vietin Tomaatin kaa aikaa sandaaleita metsästämässä Sellossa. Vessassa oli kunnon vauvvojen kokous ja nähtiin siinä sitte iha justiinsa syntyny käärö. Tomaatti tölläs ihan yhtä lumoutuneena ku minäki, lapsella ei tosin tainnu suru ja kaipuu pusertaa samallalailla rintaa ku mulla. Tuli kyyneleet silmiin ja piti oikein innoissaan rynnätä sinne vessan koppiin piiloon.
Siitä on vuos ku meiän Vierailija kuoli, mulla on uus vauvva mahassa ja sillä on kaikki ollu tähän asti hyvin. Miksi silti suru puskee pintaan yhä? Millon se loppuu, se kaipuu? Loppuuko se sitte ku meillä on myös tyttö? Vai sitte ku tuntuu, että lapsia on oikee määrä, vaikka ne ois kaikki poikia? Pojissa ei oo mitään vikaa, ne on sulosia ja ihan yhtä hellyyttäviä ku likatki. Ihan yhtä halailevaisia ja rakkautta tarvittevia. Silti tahtosin myös tyttöjä.
En koskaan kuvitellu mitään ulkonäöllisiä piirteitä Tomaattia oottaessa, nyt mun on mahdoton kuvitella miltä Wilkas tulee näyttämään. Nään vaa Tomaatin kasvot. Miten erinäkösen koktailin meiän geeneistä voi saaha aikaan, mitkä on ne yhteiset tekijät, joista Tomaatin ja Wilkkaan tunnistaa veljeksiksi? Mun tädillä on 12 lasta ja ne kaikki erottaa toisistaan. Lapsuudessa muistan kavereiden perheessä olleen myös yli kymmenen lasta, enkä millään erottanu veljiä toisistaan, siskot oli helpompia ku hiukset oli eri pituset, mutta kaljuna ne ois kaikki näyttäny just samalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti