Ahdistus ja pelko

Tänään ois paluu töihin taas, ei innosta. Kassalla ku istut nii joka kolmas ohi kulkeva immeinen on joko raskaana tai pienen lapsen kanssa. Joskus vihloo niin kovaa että vaikutan varmaa tosi töykeeltä ku en voi heille hymyillä tai katsoa lapseen päinkää. Mua ahistaa ja itkettää mennä töihin. Lore ei ymmärrä, se vaan sanoo että eiku uudestaan yrittään uutta vauvaa! Mua pelottaa.

Meidän perheessä ei oo koskaan opeteltu puhumaan asioista, kullekki on vaan annettu aikaa päästä asian yli omaan tahtiinsa, ketään ei oo koskaan patistettu eteenpäi. Lorella on ihan erilainen kasvatus, heillä patistetaan ja kovaa vauhtia, asioita ei jäädä liikaa miettimään. Hautajaiset järjestetään Ranskassa tosi nopeeta ja elämä jatkuu heti. Töistä ei olla pois edes kipeänä tai suruaikana.

Meidän kohdun tyhjennyksestä ei oo vielä kahta kuukauttakaan. Mulla ei oo muistikuvaa miten tarkkaan kerroin ukolle siitä prosessista, mutta kai sen luulis muistavan kui heikoksi menin siitä. En voinu sillo asiaa käsitellä liikaa, koska piti viedä kummityttö Ouluun täältä Espoosta.

Pikkuhiljaa oon koittanu jutella siitä ihmisille, mutta yllättävän vähän tukea asiaan saa ku kaikki asuu muualla. Kukaan ei tiiä mitä sanois puhelimessakaan, joten sen ensimmäisen "otan osaa" lauseen jälkeen kaikki on vaa ollu hiljaa. Ei maileja, ei puheluja.

Loren kaa oon yrittäny keskustella asiasta, mutta se on tyypillinen mies, ainoat reaktiot asiaan siltä tuli sinä päivänä ku meille selvis, että vauva on kuollu. Kun yritän sille puhua ja kysyä miltä hänestä tuntuu, se alkaa nauraan että mitä puhumista siinä on.. Eilen ku se näki mun lukevan taas noita kriisiperhejuttuja, hän ei voinu ymmärtää miksi haluan hoitaa jonku toisen lasta enkä taas yrittää omaa. En tiedä, ehkä siksi että oon pelkuri, ehkä siksi että tuolla jossain on hirvee määrä pikkusia vailla rakkautta ja hoivaa, hyväksyntää. Lore ei halua adoptoida, mutta kriisiperhetoimintaan se on suostunu ku toissa kesänä asiasta juteltiin. Mää oon halunnu adoptoida ja ottaa sijaislapsia siitä asti ku asiasta kuulin 16-vuotiaana.

En mee tänään töihin, alan neulomaan, se on mun terapiaa.