Virran mukana naureskellen ja analysoiden

Viimeaikoina oon alkanu huomaamaan eron omassa suhtautumisessani kaikkeen infoon mitä äideille suolletaan joka tuutista. Huomaan kun kuuntelen eri lääkäreitä, neuvvolan-tätejä ja kätilöitä, että ensisynnyttäjä olis itkeny jo moneen kertaan pelkkää hämmennystään ja kauhua tätä ristikkäisten tietojen tulvaa ja liukuhihna-kiirettä saada asiakas ulos toimenpidehuoneesta. Puhumattakaan ujoudesta olla alasti tuntemattoman ihmislauman edessä.

Me on nyt käyty tutustumassa Jorviin ja siitä jäi levollinen ja hyvä fiilis, kierros oli oikein kattava ja valaiseva. He oli kovin ymmärtäväisiä eri synnytysasentoja ja kivunlievityksiäki kohtaan. Ainoa asia mitä siellä tunnuttiin tuputtavan oli perhehuoneet ja vauva kokoajan iholla-tyyli. Itse en moista kannata pidemmän päälle, koska aion kyetä käymään kotona suihkussa ilman kantoliinavauvvaa rinnoilla. Pitää vauvvan oppia olemaan sitterissä sen verran. Aion myös nukkua ilman vauvvaa omassa sängyssäni, joten eiköhän ne ihokontaktit jää meillä seurustelu ja ruokailuhetkiin, ei löhnäilyyn. Meillä myös kannatetaan loisto kulkuneuvvoa nimeltä vaunut, joten senki takia vastustan moista 24/7 kengurointia omalla kohdallani. Tuolla vierailulla oli yks lause, jonka kätilö olis voinu mielestäni sanoa toisin ensisynnyttäjille (tietenkään en sitä lausetta muista), nyt hää vaan aiheutti turhaa synnytyspelkoa.

On myös käyty synnytysvalmennuksessa; siellä oli kaks neuvvolan-tätiä, yks nuori ja toinen sellanen viis-kymppinen. Kolme kertaa huomasin kuinka tän vanhemman neuvvolatädin "tieto" oli ristiriidassa sairaalan kätilöiden infon kans ja jäin miettiin kuinka kauan sitte tämä neuvvola-täti oli päivittäny tietonsa, nuorempi kollega ei kuitenkaan ääneen korjannu edellisen sanoja, vaikeni vaan hetkeksi miettimään. Ensisynnyttäjät huoneessa oli ihan sekasin ja kummissaan kaikista ristiriidoista tätien infojen välillä, ainoastaan yks uskalsi niistä ääneen kysyä. Tunnistin muiden naisten ilmeistä ensisynnyttäjä itseni; olin sillon ihan pihalla siitä missä mennään ja millä konstilla ja miks. Monesti tunsin itteni lampaaks narun päässä ja kaikki muut ohjas ja komensi, paitti minä. Se oli henkisesti rankkaa, tunsin itteni yks kaks pikkutytöks, jolla ei oo valtaa mihinkää omassa elämässä tai kehossaan. Komento ku kuulu; "Housut pois ja pöydälle jalat koukkuun ja levälleen" nii teki mieli itkee ääneen, etten oo mikään nautakarja, mulla on nimi ja ihmisarvo, mikäs sun nimi es on? Nyt tuollaset kokemukset ottaa jo hieman etäisemmin.

Eilen käytiin synnytystapa-arviossa katteleen vauvvan kokoa ja asentoa mun lantion kokoon verraten. Huoneeseen ku astuin nii tuumasin vaa väkeä olevan ku juna-asemalla, kukaan ei kuiteskaa esitelly itteensä nimellä tai syyllä, miksi heitä niin monta tarvitaan. Kiire ja rutiini kätilön toimissa tuli selväksi heti ensi minuutilla. Ihan mukavia ihmisiä taatusti ja henkisesti se meni paljon kevyemmin ku itellä ensisynnyttäjänä ois menny. Kaiken ton kohtelun ja töykeyden ku anto mennä hilpeesti ohi ja keskitty vaan niihin raskaus faktoihin, nii loukkaantuminen ja tunteellisuus ei päässy pintaan. Lorelle aloin sen jälkeen pohtiin, että jos tää ois meiän ensimmäinen, nii mää oisin parkunu jo ihan paniikissa tuollasta kohtelua.

Mies sitte iltasella sai suunsa auki ja tuumas, että no nehän leikkaa taas vai?
-Öh, ei. Mullahan puuttuu vaan puolsenttiä lantion alasuoran mitasta, mitä se sitte ikinä tarkottaakaa ja vauvva on oikeessa asennossa. Ne nyt keskustelee mun "tapauksesta" ens viikon kokouksessa koko poppoon kesken ja asettaa takarajan käynnistykselle, (ettei se kerkee liian isoks kasvaa,) jos mää oikein ymmärsin. Pallucka kuiteski oli ihan samoilla käyrillä Tomaatin kaa suuresta mahasta huolimatta ja painaa nyt 2,5kg. Eli neuvvolan käyrät on ihan päin mäntyä tai sitte mun kohtu on muuten vaa pitkulainen kookospähkinä. Ne nyt kuiteski sano, että saan alkaa synnyttään heti ku haluan! Minäpä tässä sitte tahdonvoimalla saan synnytyksen käyntiin viikon parin päästä : )

Pallucka 36+3

Eväät vaihtoon

Siis järkytys, mitä kaupassa myydään! Sellasen viikon verran oon himoinnu pitkästä aikaa makkarakeittoo ja aina kaupassa pyörähtäessä kattonu lenkit läpi. Mun kauppareissu on useimmiten toi viereinen pikkuliike tossa ja ei siellä kovin laaja valikoima tuotteita oo. Viime kuukausina oon alkanu lukeen tavaroiden sisältö luetteloita ja useasti joutunu siitä syystä hylkäämään normaalit ostostuotteeni.

Eilen meinasin oksentaa siihen paikkaan ku vihdoin pääsin Prismaan asti ostoksille ja suoritin makkarapaketin valintaani. ME ON TÄHÄN ASTI SYÖTY "MAKKARAA", JOSSA ON 4% LIHAA!!! Siis 4! Mitä moskaa se loppu on? Yäk!!!

Nyt kattilasta leijjailee Atrian vanhanajan makkaran tuoksuinen keitto (tuoksuu kyllä keittojuureksilta) ja aion kohta maistaa tekelettäni, mutta sitä ennen varoitan koko maailmaa syömästä moskaa!

Uusia asioita

Ei kaikki uudet asiat aina liity vauvva-aikaan. 5-vuotiaan Tomaatin kaa on koettu taas lisää uusia juttuja ja jotain niistä on kai opittukki, lähinnä minä.


"Itse valittu" reppu:
 
Poikamme on vauvvasta asti käyttäny omana reppunaan sitä kirjakerhon muumireppua, joka kyllä ei kauaa ehjänä kestäny, mutta solmun kanssa on toiminu siedettävästi, koitan nääs hillitä shoppailuani ja opettaa lapsestani hieman vähemmän materialistista kuin ite oon! Siihen onneks on auttanu, ettei tavarakauppoja oo kävelyetäisyydellä ja nämä kiroamani mäet estää mua pyöräilemästä suuren tavaramäärän kanssa, ei sillä että tässä tilassa pyöräilisin enää ollenkaa vaikka ois alamäki.
 
Kuitenni, tossa syyskuvastojen ilmestyessä Prisma mainosti tietysti koululaisille reppuja ja näköjään myös tarhalaisillekki oli omansa. Minähän tulin siihen tulokseen, että 5-vuotiaan repun tulisi olla hieman suurempi kuin vauvvalla, koska tarhakamppeetki on kasvaneet lapsen mukana ja vievät siis suuremman tilan. Tomaatille siis näytin kyseistä sivua ja hän pitkän selityksen jälkeen (kuinka kelläki on minkäkilainen reppu tarhassa ) valitsi mieleisensä ja minä seuraavan kerran Sellon seudulle mennessäni katsastin alennusmyynneistä seuraavia vaatekokoja ja pidin silmät auki myös halutulle repulle. Kävi niin, että löysin samalla aiheella varustetun repun H&M:ltä puolet halvemmalla kuin Prisma mainosti, joten en paljoo jääny miettimään kumman ostan. Myöhemmin vielä vertasin reppuja vierekkäin ja koossakaan ei ollu ku millien ero niin olinhan tyytyväinen.
 
Kotona jänskäsin mitä poika tuumaa kun reppu on hieman erilainen, mutta hänpä oliki ihan innoissaan, tuskin huomas mittään. Hää kanto reppua joka paikkaan, jotta kaikki näkee sen, ohikulkijoille piti kääntyä selin, jotta varmasti huomaavat hänen uuden reppunsa. Öisin poika hiippaili hakemaan reppunsa eteisestä tyynynsä viereen sänkyyn kaveriksi. Parin päivän päästä hää sitte kiikutti mulle Prisman mainoksen nähtäväksi, että repussa on hieman eri kuva, vaikkaki sama hahmo.
- No oho niinpä onki, kummallista. Tämähän on hieno kuva mikä sulla on, pittääkö se viiä takas kauppaan?
- Ei..

Opimme siis, ettei Tomaatille saa näyttää kuvaa aiotusta ostoksesta, koska matkan varrella saattaa löytyä jotain parempaa/halvempaa ja yhtä hyvää.


Lapsi "shoppailee":
 
Joku alevaate keikka suoritettiin pikaisesti Tomaatin kaa kaksin. Paha virhe! Aiemmin ku raahasin aleista vaatteita kotiin seuraavia kokoja varten, poika tykkäs kaikesta ja oli oikein ilonen. Nyt ku hän pääs kauppaan, hän näki jonku numeropaidan miesten puolella ja siitäkös se suru tuli ku lapsille ei ollukkaan moista (ilmeisesti jotain koripallopaidan tapaista numerointia). Seuraavaksi kyllä nyökytteli (ei kovin innokkaasti) äitin ehdottamille lasten vaatteille, mutta kassalla sitte alettiin parkumaan kuinka hän ei niitä halua, koska hällä on jo kitarapaita ja noissa ei oo numeroita. No minähän maksoin ostokseni ja istahdin sitte pojan kaa alas selittään, että se kitarapaita on kohta pieni kun Tomaatti kasvaa isoksi pojaksi ja että tämä uus käy hänelle sitten esikoulussa. Ja että kyllähän tässä yhdessä paidassa (kuvassa) on numeroita, käviskö se, koska lapsille ei ole sellasta aikuisten numeropaitaa. Kyllähän se itku loppu, mutta ei se nyt normaaliin tapaan pomppinu ja hihkunu moneen tuntiin. Isiki ihmetteli kuinka poika on noin allapäin.

Nyt kyseinen paita on jo hänen lempparinsa ja sitä pitää näyttää kaikille kuntosalilla.. öh urheilullista..

Opinpa siis, etten shoppaile hänen kanssa vielä.


Lapsi valitsee ite kaverinsa:

Tässäki kuussa on koettu jotai uutta taas: naapurin lapset tuli hakemaan Tomaattia ulos. Tämä kertoi meille sen, että poika on oikeesti kohta koululainen, mutta myös sen, että naapurin lapset juoksee kylillä ilman vanhempiaan! Meille ihan käsittämätöntä nykyaikana. Me on Loren kaa molemmat nähty monenlaisia hulluja maailmassa, eikä koskaan voida ymmärtää, että alle kouluikäinen kulkis yksin, olkoonki vaikka naapuriin tai oman kerrostalon pihaan, mutta kun niitä muita asukkaita ei tunne, saatikka niitä pihalla kulkevia ulkopuolisia. Lapsihan kyllä luottaa kaikkiin aikuisiin ja juttelee tuntemattomille hyvinki helposti, enkä halua kasvattaa lapsiani pelossa, mutta en myöskään aio antaa kellekkään tilaisuutta vahingoittaa meiän lapsia milläänlailla. Ei tulis mieleenkää sallia oman 5-vuotiaan, saatikka vielä nuoremman, mennä leikkimään kaverilleen, jonka kotioloista en tiiä mitään, enkä vanhempia tunne.

Meille saa kyllä tulla leikkiin ja uloski tullaan vanhemman kanssa, mutta tuntemattomien kotiin mun lapset ei mee ilman vanhempaa. Opinpahan sen, etten minä voi aina päättää kenen kaa lapsi ystävystyy.

Elämästä ei kerkee tarttua kiinni

Ideaalissa elämässä asiat tapahtuu ketjuna, ihan ku helmikaulakoru. *Tapaus, hengitys, tapaus, hengitys*. Tää vuos on ollu ajoittain pelkkää odotusta ja sitte taas tohinaa, niin ettei kerkee es käsittää mitä on tekemässä. Nyt kesän loputtua on kuitenki tapahtunu niin paljon suuria asioita päällekkäin, etten kerkee tarttua mihinkään kunnolla, vaan jään öö-moilasena kattoon sivuun ku asiat etenee.

Tää raskaus on ollu niin erilainen ku  Tomaatin odotus ja koska kokemusta surustaki on tullu sen jälkeen nii nauttiminen tästä olotilasta, puhumattakaan hössöttämisestä, on kokonaan jääny. Kun joku on onnitellu tai kehunu kaunista/isoa mahaa, sitä vaan hymyilee kohteliaasti ja vaihtaa puheenaihetta tai vähättelee, että; "niin no katotaan nyt"! Laskettuun aikaan on 29 päivää!!! Pinnasänky on pesemättä ja kasaamatta, hoitopöydästä on hukassa jatkolevy, vaunut on heikossa hapessa ja Oulussa, eli toiset pitäs löytää, ei oo hoitoalustaa, harsoja, rintapumppua tai muutakaan tarpeellista ja vauvvan vaatteet on Pinkillä.. Nyt on varmaan se aika ku pitäs jo uskaltaa alkaa luottaan tilanteen pysyvyyteen ja uskaltaa laittaa kotiin vihjeitä tulevasta lisästä.

Viimeaikoina on myös tullu eteen sellasia asioita ku diabetes ja uus ruokavalio ja miten sen kaiken saa upotettua miehen paksun kallon sisään. Se muistaa kyllä 4-7 päivää olla tarjoomatta mulle mitään herkkuja, mutta sitte se tuo ihania suklaakeksejä lidlistä tuoksumaan mun nokan etteen ja vielä kyssyy haluanko mää!! EI MULLA OO ITSEKURIA MOISEEN ELÄMÄÄN!! Viimeks neuvvolantäti kielsi sitä tuomasta kotiin keksejä vaan ne pitää mussuttaa töissä tai pihalla piilossa multa, ihan ku alkoholistin "salapullo"! No sen se hoiti kunnialla 8 päivää ennen ku hokasin useita keksipaketteja ylimmällä hyllyllä, mihin en kato, ellen eti jotai tarjottavaa vieraille. Meni 2 päivää ja tajusin sen piilottaneen samaiset keksit meiän vaatehuoneeseen!! Pieni koppero + mun supernenä ja mitä siitä voi seurata?

Samaisen herran kans on myös pitäny taas pitää mykkäkoulua, koska hän pesi vessan meiän parhailla kasvopyyhkeillä!!! Siis millä logiikalla mies ajattelee?? Ajatteleeko se? Ei se silti puhtaaks tullu nääs, meni vaan kaaressa kaikki käsi- ja kasvopyyhkeet roskiin, kuten myös keittiöpyyhkeet, koska eihän se niitä erota toisistaan nii otappa selvää onko hän hyödyntäny niitäki johonki hmmm-hommaan. (Joo, pikkiriikkinen hormoonihurahdus iski just sillon päälle..) Äiti kun tuli käymään tuossa pari viikkoa sitte ja kerroin sille kyseisestä tapauksesta taksissa, nii mies taksikuski tuumas, ettei kolme päivää mykkistä oo tarpeeks!! No siinä vaiheessa olin jo penkonu Sellon kaikkien kauppojen ale pyyhkeet läpi ja hommannu jotain edellisten tilalle, nii en enää jaksanu mököttää. Toki mun mies kärsii seurauksista lopun elämäänsä.

Myöski neuvvolantäti on kieltäny multa siivouksen ja kaiken painavan nostelun, ilmeisesti alhaisen verenpaineen takia, jos oikein ymmärsin. Tuo varasiivooja on "siivonnu" talossa viikon ja sitte vaan jättäny kaiken levälleen koska silkka uupumus on ottanu vallan siitäki, eihän kukaan jaksa aamuseittemästä ilta yhteentoista ilman omaa aikaa! Näin menee miehen päivä;

*Lapsi, töitä, lapsi ja vaimo, keittiön siivousta, lapsi ja vaimo, ruokakauppaan, lapsi, tohinaa ruokapöydässä, lapsi ja vaimo, pyykin ripustusta, ulos, lapsi, keittiön siivousta, lapsi, pesut, lapsi, ihon rasvausta atoopikoille, ja yhä se lapsi pölöttää ja pomppii, mitähän kengurubenzaa se on taas saanu.. ja sitte imurointia ja iltapalaa, lapsi, hampaat ja taas juttu jatkuu, keittiön siivousta taas ja aaah joko saa istua?? ei, yhä se pölötys kuuluu ja kuulostaa kutsuvan isiä.. Kun vihdoin kaatuu sänkyyn niin vaimollaki on monta asiaa, mistä se haluaa miehen mielipiteen ja monta muuta joissa miehen mielipidettä ei kysytä, mutta koetaan kuiteski tarpeelliseksi infota toiselle tiedoksi kaikki murheet ja sisustusideat.*

Niin että meille tarvitaan kodinhoitaja!! Missä se lottovoitto on?

Kaiken tämän hässäkän keskellä tapahtuu kiihtyvällä vauhdilla mun tän vuoden ennustus; "kaikki muut mun perheessä eroaa tänä vuonna, paitsi minä ja Lore". En muista missä kohtaa sen tarkalleen hokasin, mutta joskus joulu-tammikuussa sen Lorelle sanoin ja nyt se on alkanu, Sisko on muuttanu lapsineen pois, Vanhin sisko on saanu keskustelun alulle kihlattunsa kans ja ehkäpä se mies nyt tajuaa olla viikon kiltti sille, mutta itseensä ei voi muuttaa, niin että ei se kestä. Äiti ja Isi taas on eläneet omia polkujaan jo jonninaikaa ja tierä häntä miten pitkään ne tolleen jaksaa kämppiksinä. Velu ei osoita muuttumisen merkkejä vaikka perhettään rakastaaki, joten eiköhän seki oo vaan ajan kysymys. Ihanan lapsen se on saanu ja loistavan naisen meille kaikille esitelly, niin loistavan, että hän pysyy meiän siskona, vaikkei oiskaa enää kihloissa meiän Velun kaa. Kutsuttakoon häntä Pirtsakaks.

Kaikkien mun perheenjäsenten perhe-elämästä murehtiminen on kuiteski vieny multa ajantajun ja nyt tulee paniikki saaha oma koti valmiiks Palluckaa varten. Toivoisin hänen tulevan pian koska ne suurimmatki housut, lappuhaalarit, jotka sain Rauhalta, meni vielä mun synttäripäivänä, mutta ei enää kaks päivää sen jälkeen!! Nyt on siis jälellä kesämekkoja sisälle ja farkkumekko "ulkovaatteeksi". Kunpa ei tulis kylmä syksy.

Iso maha

Lomalta palatessa mulla oli vihdoin treffit uuden neuvvola-tädin kaa. Tämän kaa asiat keskusteltiin läpikotaisin ja ymmärrettävästi, vaivaantumatta. Kyllä vaihto kannatti. Uus neuvvola-täti myös tympäänty edelliseen ku mitään ei ollu ilmeisesti tehty ajallaan ja nyt se saiki sitte järkätä mulle kaikki "visiitit" eli synnäriin tutustumisen, synnytysvalmennuksen, sokerirasitustestin ja synnytystapa-arvion, noi nyt ainaki tulee mieleen ja oli siinä paljon muutaki juteltavaa, mitä ei oltu edellisen kaa tehty.

Tähän mennessä noista visiiteistä on nyt tehty sokerirasitustesti ja sillä oli seurauksensa: mun kahen tunnin arvo oli liian korkee ja nyt mulla väitetään sitte olevan raskausajan diabetes. Ei oo vielä ihan uponnu omiin aivoihin, vaikka kaks viikkoo oon tätä asiaa jo opetellu. Kaikki mitä syön täytyy kirjottaa ylös ja kellonaikoja saa olla kokoajan tarkkailemassa. Joka toinen viikko mun pittää pistää sormenpäästä verta liuskaan neljänä aamuna ennen ja yks tunti aamupalan jälkeen ja kirjottaa numerot ylös. Joka toinen viikko sitte pitää uhrata yks päivä sille, että pistän ennen ja yks tunti jälkeen joka ikisen "evästys hetken". Kuinka kukaan saa mittää aikaseks noina päivinä, en ikinä ymmärrä. Viimeks mainittuna päivänä asuin keittiössä ja joko kyttäilin arvoja, söin tai valmistin ruokaa.

Tänään on tilinteon aika. Täytyy mailata mun tekoset diabetes-naiselle. Katotaan oonko tehny tuhmuuksia kun en oikeesti jaksa kattoo joka eväästä paljonko siinä on hiilareita ja kuituja ja hiilareissa sokeria ja onkos tää nyt varmasti kasvisrasvaa eikä eläimestä.

Sen ite ainaki oon huomannu, että sängyssä kyljen kääntäminen on helpottunu kun maha ei oo enää niin täyteen puhalletun olonen "puffattu". Puntarin luku on myös hidastanu nousuunsa, siitä en tiiä pitäskö huolestua jos se ihan kokonaan tyssää.

Oon myös alottanu "kuntoilun". Törmäsin siellä sokerirasituksen oloiluhuoneessa erääseen naiseen ja meillä tuntu olevan joitain asioita yhteistä, niin vaihettiin numerot ja nyt me deittaillaan uinnin merkeissä kun löydetään yhteistä vapaa-aikaa. Kutsuttakoon häntä vaikka Ressuksi, koska heillä on samanlaiset silmät ainaki tän kuvan mukaan.

Kesän tapahtumia

Kesällä tunnettu tapa on viettää lomaa, meille se tarkottaa aina sukulointia ja kavereita. Äiti kävi meillä mun veljen naisen ja tyttären kaa päiväseltään tuomassa vauvvan vaatteita. Oli ihana huomata kuinka Tomaatti leikki nuoremman tyttöserkun kaa hienosti yhteen, eikä ninjoista ja aseista kuultu liikaa. Tosin pihalla piti sitte sanoa tiukasti ku poika ois halunnu jäähä naapurin pojan ninjoilla leikkimään muiden poikien kaa eikä enää serkun kaa. Miks lasten pitää aina tulla leuhkiin toisilleen kellä on eniten ja hienoimmat lelut? Ainaki täälläpäin pojilla on tuo ärsyttävä tapa. Nyt onneks tarhassa ei enää oo lelupäivää, nii ei tulla itkun kaa kotiin. Tosin sinne mennään nyt jonku aikaa itkien ku ei saa tuua lelua muille näytettäväks ja jotku toiset silti tuo.

Pohjoisen reissu tuli vihdoin maholliseks kaiken sairastelun ja uudelleen aikataulutuksen jälkeen heinäkuussa. Tänä kesänä päätettiin majottua kaverille eikä perheen nurkkiin. Päätös oli mieluinen monessa mielessä; Tomaatilla oli ikätoveri talossa, mää sain jutella Mingin kaa useammasta asiasta kuin ohimennen vieraillessa ois kerenny ja ukotki viihty keskenään, koska Mingin mies puhuu englantia.

Lore vuokras meille ekoauton, joka sammuttaa moottorin joka liikennevaloissa. Muutamaan otteeseen sille naurettiin kun ei oltu moiseen totuttu, mutta moottoritiellä se jo unohtu. Matka suju suht hyvin, kiitos tiuhaan löytyvien vessojen. Autoilu isolla mahalla tosiaan ei oo kovin kivaa, kivutonta tai huoletonta, tien pomppuisuudesta riippuen mun piti päästä tarpeilleni tai muuten vaan saaha tauko tunnin tai puolentoista välein, koska vauvva pongahti aina rakkoa vasten, eikä sekää ihan kokoaikaa olostaan nauttinu ja mää sain tuntee sen kiukkukohtaukset nahoissani.

Oulun seudulla nautittiin olostamme Mingin talossa ja siinä sivussa nähtiin kavereita ja sukulaisia. Siskon tilanne tuli vihdoin selkeesti esiin ku kävästiin kattoon keskenään rymyäviä lapsia. Meininki oli ku Huvikummussa, paitsi että Peppi Pitkätossuki osaa huolehtia ittestään paremmin ku nää kaks riiviöö. Loreki vihdoin hahmotti, ettei kaikki oo hyvin. Hänen silmiin mun siskon avioliitto ja koti on aina ollu se täydellisyyden huipentuma, johon meiänki pitäs pyrkiä. No nyt tuo "täydellisyys" on tullu tiensä päähän ja sisko lapsineen muutti pois. Että muistan liianki hyvin mitä se arki oli yksinhuoltajana ku laps oireilee ja itte on ihan maassa ja kuiteski koulun vaatimukset hengittää niskaan tauotta vaikka miten pyytäs aikalisää.

Toivotaan, että tästä erosta on hyötyä, joko se parantaa heiän välejään ja saa kaipaamaan ja arvostamaan toisiaan tai sitte löytäisivät hymyn naamalleen muualta. Viimesimmän tiedon mukkaan lapset ainaki on tosi tyytyväisiä nykyseen tilanteeseen, mikä pistää miettiin, kuinka kurjaa niillä on ollu aiemmin? Isänsä ei heitä aluksi oikein halunnu ottaa omina viikonloppuinaan, mutta nyt näyttää siltä, että joku on puhunu sille järkee ku ei enää viimeks urputtanu vastaan, mutta nyt se on taas kysyny onko hänen pakko ottaa lapset luokseen. Lorelle oon kummastellu ääneen, kuinka joku ei halua nähä omia lapsiaan es kahtena viikonloppuna kuussa, miten voi olla miehessä niin vähän kiinnostusta omiin lapsiinsa? Mun on vaikee käsittää tuota, koska Lore on niin kiinnostunu Tomaatista ja ne leekaa yhessä kokoajan niin tiiviisti, että mun on vaikee saaha itteeni siihen symbioosiin. Ne on ku parhaat kaverit tai veljekset ja mää sitte välillä vien jommankumman huomioo toiselta.

Pikasesti kerkesin nähä Maatalon Emäntää teekupposen yli. Puhelimessa se kuulosti niin onnelliselta, että aiemmat epäilyt hänen hyvinvoinnista keveni mun mielestä. Kun sitte nähtiin nii olihan se hieman vaivaantunu taas, mutta ei läheskään samallalailla ku aiemmin isommassa porukassa. Epäilen yhä, että heillä on jotain ongelmia lapsensaannissa, mutta kun hän ei halua asiasta avautua, niin en utele. Maalaistalon Emäntä on aina ollu lapsirakas ja niin kuulema miehensäki. Aiemmin hän sano lapsien ajan koittavan kun hän saa koulun päätökseen ja löytää töitä. No nuo asiat on tapahtunu jo vuosia sitte. Nyt hän kuiteski alotti keskustelun nopsasti selittämällä kuinka vielä ei ole ajankohtaista saada lapsia.
Öh, en kysyny mitään, joten en osannu tuohon mitään sanoakaan. Jokaisen oma asiahan se on tuleeko lapsia tai millon ja miten monta. Ei mulle oo kukaan tilivelvollinen perheensä koosta. Lähinnä heräs ajatus, että elämä on etäännyttäny meitä, mutta enemmän kuilua on tullu hänen ja muiden likkojen välille, koska heitä Maatalon Emäntä ei nää kahenkesken niinku mua. Meiänki tapaamiset on niin edustus tapaamisia kun niitä harvoin es sattuu. Toivottavasti ne rentoutuis.

Alet tuli kierrettyä Mingin kaa ja mukaan lähti värikkäitä kimpsuja. Kauppaan oli myös ilmaantunu taas vihreetä huopasta, joten sitä piti saaha, koska tossut on yhä kesken..

Mummun näkeminen oli aikamoinen shokki, joten siellä ei kauaa viivytty ku kyyneleet pyrki pintaan, eikä mummu jaksanu seurustella muutamaa minuuttia pitempään. Kamala miten pitää kitua loppuun, mitä elämää se tollanen on? Tunnelma oli ku kuolinvuoteella ja kuitenki se kuolinvuode aika on alkanu jo vuos sitte ja kestää vielä ties kuin kauan. Kaikki vaan istuu sohvilla oottamassa kuolemaa ku yks makkaa sängyssä jaksamatta avata silmiään tai suutaan sekuntia pidemmäks. Itkuhan siitä tuli heti ku hissiin pääsi.

Muuten lomaa vietettiin Syötteellä Äitin vuokraamissa mökeissä. Äiti, kaikki hänen 7 lastenlasta äiteineen ja Lore ainoona ukkona. Voi pyhä jyssäys. Sanotaanko, että liian monta kokkia samaa soppaa keittämään ja että kotoa teininä jo pois muuttaneena majottuminen "ei kenenkään reviirillä" yhessä on kamalaa. Ei siitä sen enempää. Vierailtiin Ranuan eläintarhassa ja syötiin ihan liikaa, kuunneltiin hyttysiä ja kärsittiin hormoonihuuruista. Pelailtiin lapsuudesta tuttua lautapeliä; Tilipäivä ja koitettiin muistaa kaikki säännöt. Ei ihan muistettu niin keksittiin sitte omia.

Kotiin oli ihana palata ja matkan varrella pistäydyttiin kurkkaamassa Leipuri Hiivan perhettä ja kotia. Miks kaikki asuu niin kaukana? Ois ihana ku vois vaan päiväkävelyllä kurkata, onko ketään kotona vai voiko pistäytyä juttelemassa taivaan ja maan välisistä asioista. 

Lapset leikki ihanasti yhteen, vaikka ei ollu koskaan aiemmin es tavanneet ja kaverin koti näytti just häneltä. Pientä kaipuuta heräs omassa rinnassa laittaa ittellekki omakotitalo ku Ming remontoi lapsuuden kotiaan mieleisekseen ja Leipuri Hiiva laittaa omaa pesäänsä. Näillä hinnoilla me ei kuitenkaan Espoosta omakotitaloa tulla ikinä saamaan niin täytyy lopettaa moiset haaveet heti alkuun.

26+1

Wilkas Pallucka on herättäny viimeaikoina pientä kauhua puiston penkillä keskustelukumppaneissa. Miksi kyseinen kumpare on noin iso viikkoihinsa nähen? Vakuutusnainenki jo tuumas että taitaa olla liian myöhäistä ottaa vauvvavakuutus? No ei oo, ollaan vielä sallitussa ajassa tän viikon ajan.

Kyllä myös tämä äiti ihmettelee, miks naapurilla on puolet pienempi maha ja mulla kanuuna, vaikka eroa on vain muutama viikko. Kuitenkaan masussa ei kuulemma ole kuin yksi hyrrä. Kerkesin kyllä jo innostua kahesta ideana, käytännössä oisin sitte varmaan ihan hukassa.

Meidän ensimmäinen, Tomaatti Pallero 5-vee viettää tällä hetkellä känkkäränkkää, joka on siis lasten oma pyhäpäivä ja saapuu meille onneksi enää suht harvoin, mutta ku mietin ideana kahta Tomaatin kaltasta yks-kaks-vuotiasta, niin oon kiitollinen tästä yks kerrallaan tahista. Sillon tuo uhmaikänen hakkas päätä lattiaan aina ku ei saanu tahtoonsa läpi ja sitä tapahtu monta kertaa päivässä.

Ja kuitenki perheen laajennuksen yritys on taas aikeena alottaa suht pian Palluckan syntymän jälkeen, eihän tuota voi tietää kuinka kauan se taas aikaa ottaa onnistuakseen.

Missä meidän paikka on?

Eilen synkisteltiin, ihan kamalaan masennukseen asti. Kaikki oli ihan hyvin päivän ajan, mutta ku vähän neljän jälestä köpötin vakuutusputiikista kaupan kautta kotiin, niin kaikki ajatukset vyöry yli.

* Täällä on yksinäistä
* En halua kasvattaa lapsiani täällä, missä en ymmärrä millon pitäs korjata pojan outoa slangia vai huonoa suomea
* Haluan muuttaa paikkaan missä voi asua ovet auki ja kouluikäiset lapset saa juosta mielinmäärin pihalla ilman alituista kyttäystä
* Haluan ystävien pistäytyvän kylään yllättäen, ilman kuukautta sitten sovittua päivämäärää ja ohjelmaa

Joku viikko sitte tulin siihen tulokseen, ettei me voida aina olla reissaamassa joka ikisellä lomalla sukuloimaan ja kavereita näkemään, rahat ja enerkia ei riitä, täytyyhän meiänki joskus rentoutua ihan perheenä vaan.

Illalla kuitenki kaikki yllä mainittu masensi niin kovaa, että itkuhan siitä tuli. Koitin ensin sanoa ukolle, ettei näistä asioista ehkä kannata puhua ku hormoonit hyrrää, mutta silti siitä vaan puhuttiin.

Mies ekka tuumas, ettei hän oo valittanu kuuteen vuoteen, vaikka hälläki on ikävä Pariisiin, että määkää en sais valittaa. Hänhän ei koskaan pyytäny meitä muuttaan tänne, vaan minä itse halusin yhistää perheen. Kohta se rauhottu ja tuumas että jos tää mua näin repii nii me voidaan palata siihen systeemiin, että hän tulee viikonloppusin Ouluun meitä kattoon.

En halua tuotakaan, se oli raskasta aikaa kaikille. Haluan pitää perheen kasassa ja kasvattaa sitä kasaa yhessä, Lore on huippu isä ja antaa hyvän esimerkin lapsille, niin omille ku naapureittenki. Haluan hänet siihen kaveriksi, arkeen. Ja mää oon vihdoin uskaltanu luottamaan ja rakastaan.

Mutta mistä taikasauvva, joka ratkasis kaikki ongelmat?

Onko ihmiset kuin lohet ja haluu synnyttää siellä missä ite on syntyny? Vai kohistuuko tää kaipuu vaan omaan pihaan ja rauhaan, ystäviin? Vai johtuuko kaikki vaan siitä kahentunnin puhelusta nuoruuen kaverilta Mingiltä Oulusta? Aikuisiällä saadut kaverit ei oikein voi koskaa ymmärtää samallalailla ku ne pentuna yhessä kasvaneet.

Näyttää siltä, että meiän tulevaisuus on kuitenki täällä etelässä, alan ettiin tonttia jonku kuukauen päästä jos tää koti ei vieläkään tunnu kodilta.

Valmiina synnytykseen?

Pari viime päivää oon selannu noi miesten raskausblogit alusta tähän päivään ja jäi kauhistuttaan miksei meiän neuvolassa oo sanottu halastua sanaa synnytysvalmennuksesta. Luin Espoon sivuilta, että sitä tarjotaan vaan ensisynnyttäjille.

Hmm.. Aloimme siinä sitte Loren kaa muisteleen sinne viiden ja puolen vuoden taa, josko muistus mieleen jotai hengitys tai asentojuttuja tai mitä vaan:

Minä: Oli jäiset tiet, saatiin kyyti kotiin sun kollegalta, joka kaikkien yllätykseksi oli samassa tilanteessa ku me.

Lore: Tilanne oli kiusallinen, ihmiset nauro mulle, sääki.

Minä: Ai? Miksi?

Lore: No kun piti kertoo jotai ittestä nii sanoin; "hei, oon Lore. Tulin Suomeen viikko sitte." Kaikki katto äkkiä sun mahaa (29+5) ja repes ihan täysin.

Minä tähän: Niin, ne varmaa aatteli, että oot joku postimyynti poikakaveri tai sulla on supervoimia ku viikossa on päästy niin pitkälle.

Mutta oikeesti, pitäskö mun muka muistaa jotain synnytyksestä ku en oo koskaan sitä päässy kokeileen? Meiän jääräpää jäi jumiin mun kapeaan lantioon perätilaan, joten lääkärit ei antanu mun synnyttää alateitse vaan keisarinleikkaus oli ainoo vaihtoehto.

Toisaalta kuulosti tuolla kommenteissa poikien blogeissa, ettei niitä valmennuksia es mainosteta suullisesti vaan pitäs tutkia kaikki ne pienet lappuset sieltä seinältä.. *Huoh*

Soitan sinne.

P.S. Eipä noille näytä olevan netin mukaan puhelinnumeroa...

Sohvaperunan kuntoiluhetki

Aamulla vielä kuvittelin päivän kuluvan ompelun parissa ja ehkä hieman päiväunia sinne väliin, koska olo oli ihan nuutunu, ZOMBI! Mitähän blogia sitte luin ku sivupalkista löyty jonku toisen blogi ja siellä oli taas uus blogi, tälläkertaa miehen näkökulmaa raskaudesta.

Kyseinen blogi sai mut nauraan ääneen silmät märkänä ja pakkohan se oli lisätä omaan lukulistaan, sen verran hyvin se herätti. Kiitos Koijari. Ei aikaakaan ku kyseinen herra suositteli toista blogia ja johan koukutuin sinnekki miehen jutuille nauramaan. Nyt on pissat tullu pöksyyn jo kolmesti ja oon päässy vasta alkuun molempien arkistoja penkoessa. Voiko ihanampia blogeja löytyäkkään?

Varotuksen sana: AIHEUTTAA VATSALIHAKSIEN LÖYTYMISTÄ!

Kielen vääntö

Meillä on tehty viime aikoina kovaa ajatustyötä ja huudeltu tiuhaan "veto", äännettynä vito. Anoppiki tekstas yks viikko useemmin ku viimisten kuuen vuojen aikana yhteensä. Miksi on niin vaikee löytää toiselle pojalle nimeä? Tytölle niitä tuntuu löytyvän jopa 15 eri yhdistelmää.

Ku Tomaatti synty, meillä oli jo nimi valittuna. Viimenen lisäys siihen tehtiin viikko pari pojan syntymän jälkeen saunan lauteilla, mutta mitään ei enää otettu pois. Vaihtoehtoja jäi vielä roimasti kalenteriin, sitä seuraavaa poikaa varten. Miksi ne ei siis nyt enää kelpaakaan?

1.) Muut tutut ja ystävät on onnistunu nappaamaan osan. Lemppari meni just äsken syntyneelle ystävän pojalle. Itse asiassa sinne meni Wilkkaan toinen nimi ja he tietämättään liippas niin läheltä etunimeeki, etten tiiä kehtaanko kahen kirjaimen erolla nimetä lastani samaksi vaikka asutaanki kaukana. Miten voiki olla niin samanlaiset mieltymykset.

2.) On muutettu tänne Espooseen ja vieressä asuu mun serkut, joiden kaa Tomaatti leikkii. Yks vaihtis ois heilläki 4-vuotiaalla käytössä oleva nimi. Jos yhä asuttas Oulussa, nii se ei haittais ku ei koskaa nähtäs, mutku nyt ollaan tekemisissä monta kertaa kuussa.

3.) Nimen tulis olla äännettävissä molempien sukulaisten kesken. Ranskalaisten on vaikee sanoo joitai nimiä oikein, kuten vaikka Olli taipuu äkkiä Oli tai muut vastaavat. Myöski ärrää sisältävät nimet arveluttaa, koska en jaksa korjailla ihmisiä kokoajan.

Myöski suomalaisten on taas mahdoton sanoo joitai ranskalaisia nimiä. Tänään ukko tuumas jopa munki sanovan Tomaatin nimen väärin!! Siis jätkä on viis vee ja mulle ei oo kerrottu aiemmin!! No voi jumpe.. ja ärräpää!

Tällä hetkellä johdossa on kuitenki just noi kohdissa 1 ja 2 kuvaillut nimet koska kolmas vaihtis ei tuu ulos multa ja mieheltä ollenkaa samalla ääntämyksellä vaikka kuinka sanon sen olevan suomalaisesta kalenterista, nii se lausuu sen ranskaks.

Taistelu jatkukoon.

Seksiä ja sympatiaa

Eilen alotin lukemaan Soolomamman blogia ihan sieltä arkiston alusta, koska halusin tietää koko tarinan. Soolomamma ja hänen Ex tuovat mieleen niin elävästi vanhimman siskoni ja hänen exänsä, että eläytyminen tapahtuu suurella välittämisellä. Tuollaisesta lukeminen ei ehkä ole kovin suotavaa ennen nukkumaanmenoa, koska mulle se tarina tuli heti uneenki.

Unessa mää olin Soolomamma tai hän oli minä noin niinku ulkoisesti, koska muilta kohdin tausta oli hänen. Hän/Minä olin jossai kahvilassa kun näin pöytien yli katsoen Upean Uroksen. (Tässä ainoa osuva kuva tästä uroksesta on tuo hymy.) Uroksen hiukset ei ollu kihartuvat ja ei ainakaan noin otsalla, yllään hällä oli vaalean harmaa puku, ei solmiota ja hän oli sokea. Uros puhui ystävilleen Italiaa omassa pöydässään, kunnes yks kaks se sokea Upeus jotenki hymyili suoraan Soolomammalle.

Hymyilystä hypättiin suoraan makuuhuoneen puolelle taivaallisiin hetkiin ja oih niitä Upean Uroksen rintalihaksia oisin voinu tunnustella pitempäänki.. Että pänni tässä vaiheessa saaha potku selkään ja herätä huomaamaan 5-vuotias "uros" selän takana tuhisemassa.

Oonki jo kerenny mietiskellä millon tää raskaus tuo tullessaan seksiunet. Tomaattia oottaessani olin niin, öh, horny, että ihan pelotti millon hyökkään vieressä nukkuvan naispuolisen ystävän kimppuun. (Mies asu vielä sillon Ranskassa, ystäväni "Leipuri Hiiva" tarjoutu seuraksi.)

Tää raskaus on erilainen, pääsin jopa näinki pitkälle (24+2) ennen moisia unia. Täytyy kuitenki sanoa, että yhdistävä tekijä näissä mun raskauksien seksiunissa on ollu, ettei itse seksiä näy ollenkaan, mutta se kiihkeys ja tunne on niin syvää, että sillä yhdellä kokemuksella lämmittäis kaikki yönsä elämänsä loppuun asti. Jos siis ei lisää sattuis saamaan. Se on sitä suurta tunnetta. Rakkautta.

Syvät haavat yhä mukana

Viikko sitte vietin Tomaatin kaa aikaa sandaaleita metsästämässä Sellossa. Vessassa oli kunnon vauvvojen kokous ja nähtiin siinä sitte iha justiinsa syntyny käärö. Tomaatti tölläs ihan yhtä lumoutuneena ku minäki, lapsella ei tosin tainnu suru ja kaipuu pusertaa samallalailla rintaa ku mulla. Tuli kyyneleet silmiin ja piti oikein innoissaan rynnätä sinne vessan koppiin piiloon.

Siitä on vuos ku meiän Vierailija kuoli, mulla on uus vauvva mahassa ja sillä on kaikki ollu tähän asti hyvin. Miksi silti suru puskee pintaan yhä? Millon se loppuu, se kaipuu? Loppuuko se sitte ku meillä on myös tyttö? Vai sitte ku tuntuu, että lapsia on oikee määrä, vaikka ne ois kaikki poikia? Pojissa ei oo mitään vikaa, ne on sulosia ja ihan yhtä hellyyttäviä ku likatki. Ihan yhtä halailevaisia ja rakkautta tarvittevia. Silti tahtosin myös tyttöjä.

En koskaan kuvitellu mitään ulkonäöllisiä piirteitä Tomaattia oottaessa, nyt mun on mahdoton kuvitella miltä Wilkas tulee näyttämään. Nään vaa Tomaatin kasvot. Miten erinäkösen koktailin meiän geeneistä voi saaha aikaan, mitkä on ne yhteiset tekijät, joista Tomaatin ja Wilkkaan tunnistaa veljeksiksi? Mun tädillä on 12 lasta ja ne kaikki erottaa toisistaan. Lapsuudessa muistan kavereiden perheessä olleen myös yli kymmenen lasta, enkä millään erottanu veljiä toisistaan, siskot oli helpompia ku hiukset oli eri pituset, mutta kaljuna ne ois kaikki näyttäny just samalta.

Tasapuolisuuden nimissä

Näin tasa-arvon aikoina on myös naisilla mahdollisuus tehä töitä ja siksipä on reilua yrittää jakaa ne kotityötki jokseenki puoliksi jos molemmat käy myös töissä. Entäs raskauden jakaminen? Vaikka miten yritin kannustaa miestä kantamaan tämän toisen lapsen ruumiissaan, niin kas kummaa, tasa-arvo ei ihan vielä ollu sinne asti levinny.

Syy miksi koitin antaa itseltä miehelle kaikkien kauhuksi raskauden kokemisen on hyvinki miehen kallon paksuus, haluisin sen oikeesti kokevan tämän. Mun mieheni on muiden silmissä se täydellinen herrasmies, joka on komea ja huolehtiva, loistava isä, ei kännää ja örvellä, eikä muutenkaa nolaa itseensä tai muita millään lailla ja kuka vaan ois onnellinen saadessaan hänet miehekseen. No joo onhan se noita kaikkee ja muuta, mutta se on myös sitä lajia ukko, ettei se tajua ku toinen kertoo kivuliaista kaasuista ja kuinka ne tuntuu oikeesti pakottavina olinpaikkaa katsomatta. Tai puhumattakaan raskauden muista oireista; väsymys, pahaolo, hormoonihuurut, lantiokivut, kyljen kääntäminen sängyssä ku takapuoli tuntuu painavan tonnin ja tietysti ne kaikkien tiedostamat potkut ja liikkeet siellä massussa, jotka ei aina oo niitä hellanlettas ihanan kivuttomia vaan osa myös todella pistäviä. Mun mies muka kuuntelee, mutta sitte se joko unohtaa tai kuvittelee mun liiottelevan ja jatkaa vaan mitä onkaa tekemässä.

Eikö siis ratkasu oo es yrittää selittää ja jakaa tää kokemus mahollisimman tarkkaan miehen kaa? Pitäskö sen vaa antaa olla ihan tietämätön kaikesta, mitä tapahtuu? Vauva lehdessä oli kertomus jostai pariskunnasta, jossa mies ei osallistunu yhenkää lapsensa synnytykseen, koska oli kuullu sen olevan "sotkusta" puuhaa.
- Ööh. Jos se toimii heille, niin se on heiän asiansa.

Ite en kovin helposti nielis, ettei mies vois es tukea vaimoonsa sen vertaa, että tulis kädestä pitämään. Jos molemmat lapsia kerran haluaa niin meidän avioliitossa se tarkottaa myös molempien läsnäoloa ja panostusta. Nainen joutuu ties miten monesti ja ties kuinka monen uppo-oudon ihmisen sörkittäväksi koko raskauden aikana ja kokemaan monenlaista noloa ja kivuliasta, mitä ei haluis tehä tai nähä ja asioita, jotka yököttää, niin miksi ei mies vois kokea sitä yhden päivän? Eikä siinä es sörkitä miestä ja tungeta kapineita hänen kehonsa joka koloon vaan hänen täytyy ainoastaan pitää nainen rauhallisena ja tuoda juotavaa välillä. 

Monenmoisia ajatuksia on päässä pyöriny; kuinka jakasin miehelle mahollisimman tarkkaan fyysisiäki tuntemuksia vauvvan odotuksesta. Mulla kun on kohtu niin alhaalla ja istukka kohdun takaseinässä niin potkut on aika selkeitä ja vaimentamattomia. Usein Wilkas on jalat alaspäin ja potkii niin, että vaginassa asti tuntuu, joskus myös vähän sinne takapuolenreikään tuntuu potkuja. Voisko siis miestä töniä sinne "no man's arean" seudulle ja saaha saman tuntemuksen? Ja pitäskö samaan aikaan tönästä myös alavatsaan siihen pissarakon kohdalle? Ihan vielä en oo tohon sortunu, mutta paremman idean puutteessa se on kai konkreettisin vaihtoehto. Ehdotuksia?

KIINNI JÄIT!

Koska luet tätä tekstiä, se tarkoittaa, että sinun täytyy kommentoida minulle jotakin. Kommentoi ihan mitä itse haluat, kunhan vain teet sen. Laita tämä teksti sitten omaan blogiisi ja nappaa kaikki blogiasi lukevat. Itse jäin kiinni lukemalla pisimpään tuntemani ystäväni vanhaa blogia Keltaisen talon haave 

Kamala temppu, tiietään, mutta repikää siitä.

Vaatetus ongelmia

Mikä kumma siinä on ettei löydy istuvia vaatteita? Alkuraskaudesta/möhö ähkyn aikaan kaikki housut kiristi ja ahisti massua/mahan alustaa, vaikka ois ollu miten löysät. Sillon suunnittelin jo alkavani alaosa nudistiksi, mutta sinnittelin sen vaiheen ohi ostamalla kokoajan uusia alushousuja.

Oulun Stockan yläkerrassa on lastenvaate/äitiysvaateliike Jasmin, josta ostin summassa elämäni ensimmäiset raskausalkkarit ahdistukseeni. Summassa siksi, ettei niitä saa sovittaa omien alkkareiden tai etes housujen/kalsareiden päälle. Myyjä esitteli mulle kaks eri mallia; toiset pökät tulee korkeelle massun päälle ja toiset jää sinne alle just ja just peittäen karvoituksen. Tottamaar kiristyksen takia hylkäsin ne mahanpeittävät, hmm, "ei niin sexyt" pökät.

Kassalla olin kuitenki pyörtyä, 30 euroo yhistä alkkareista!! Mistä moinen hinta? Ton jälkee matka jatku HenkkaMaukalle, josta ostin sitte kolmet alkkarit kympillä omaa kokoa suurempana.

Näin kuukausien käytön jälkeen voin tuumata, että noi kalliit pökät toimii kyllä nyt, mutta sillon ahistuksen aikaan ne kiristi kaikkia muita enempi ja kirosin sitä myyjää, joka mun koon arveli nuin pieneks. Ja ne halvemmat hyvinki joustavat Henkka/Maukan pöksyt toimi sillon oikein moitteettomasti, mutta nyt vatsan venyttyä pökät ei enää istu niin hyvin muilta alueilta.

Oon jo pitempään kummastellu naisten alushousuja, kuinka ketään muuta ei vaivaa sen haara osuuden kapeus? Onko mulla jotenki muita muhkeempi kumpu siellä vai miksi kangas ei ylety laidasta laitaan vaan kulkeutuu välillä toiseen laitaan paljastaen toisen puolen?? Toi on todella epämukavaa. Oon muutamia tuttavia haastatellu heidän naisellisia pyykkejään nähdessäni ja en voi ymmärtää kui kukaan selviää vieläki kapeemmilla kankaan suiruilla.

Taas shoppaileen.

Lisää kaaosta

Mulla on näköjään tää vuos sellanen, etten saa mitään tehtyä kerralla loppuun, vaa innostun koko ajan uuesta rojektista; pahvilaatikoiden purku, keittiön kaappien siivous ja myytävien astioiden pois kokoaminen, lakanoiden ompelu, verhojen ompelu, kauppakassien ompelu, villatakin virkkaus (tyssäs siihen etten saa hihoja ommeltua nätisti kiinni), petivaatteiden pesu ja vaatehuoneen järjestäminen, ikkunoiden pesu, kirjojen kierrättäminen huutonettiin, ovien ja karmien hionta ja maalaus, korujen teko, pölyjen pyyhintä ja monet muut mitä alotan ja sitte ne jää kesken. Oonko rikki? Miksei asiat suju?

Tää kaaos alkaa tulla jo uniinki (, joissa samalla löydetään ihania huonekaluja ja lisää kauniita astioita ja samalla käpristellään noloudesta ku pölymatot paljastuu edellisten huonekalujen alta).

Ah jos vaan elämässä ois kaikki tip top.

Tossa viikko sitte tehtiin Rauhan kaa kiekka Matinkylän kierrätyskeskukseen ja voih. Menin ettiin sitteriä ja parvekkeelle jotai säilytyskalustetta ja ku niitä ei löytyny nii johan löyty jotai vielä parempaa!! Teinivuosista asti multa on kyselty mitä astiastoo kerään, aina oon vastannu: "en oo vielä löytäny mieluista."

Joskus ensmäisen kihlattuni kaa pikasesti keskusteltiin Arabian Lumi-sarjasta, kaikki muut kahviastiastot oli silosia pinnoiltaan ja siinä astiastossa oli sitä kaivattua hypistelypintaa, kuten myös ihanan kepeä muotoilu. Väri vaan oli niin pliisu. Nykysen mieheni kaa mietittiin vuosikausia Pentikin Vanillaa, mutta taaskaa se ei vieny jalkoja alta. En oo koskaa rakastunu mihinkää kahviastiastoon niin paljoo, että oisin uskonu kattelevani sitä hellästi lopun elämääni, mutta nyt: Oih ja aah.

Muistelen meillä olleen tällasia joskus lapsuuessa, tosin ikäänku laakeempana kuppina, ehkä teelle tarkotettuna.. Aivan ihana muoto ja rösö ulkopinta ja asetitki niihin on (pesussa tietty vielä). Jälkiruokakulhot ja suuren soppakulhon löysin sitte vielä Fidan lähetyskirppikseltä.

Suosittelen kyllä kaikille yllä mainittuja paikkoja, kaikki oli upean selkeesti järjestettynä ja ei haissu ei! Plus hinta ei todellakaan tunnu missään.

Poliittisesti korrekti

Viime aikoina oon ollu huomattavasti väsyneempi ku kuukaus sitte, mies ei oikein asiasta tykkää ja tämä aiheuttaaki sitte kränää jokatoinen päivä. Kuulostaa kuitenki ettei olla ainoa odottava pariskunta, joilla ei ihan ymmärretä raskauden kaikkia vaikutuksia. Meillä mies taistelee mun väsymystä vastaan lauseella: " I see other pregnant women at work and they are not like u!"
Juu ei varmaan jos ne on kerta töissä, en määkää töissä nuku ja laahusta yövaatteissa.. Kotona on kuiteski seinät ympärillä ja sänky kutsuvasti tarjolla, miksi taistella vastaan ku nii luppasee silmät? Oon vaa kiitollinen, että jaksan es joinain päivinä touhuta kodin hyväksi jotai järkevää. Ystäväni Ming just kerto kuinka yhessä hänen kolmesta raskauvvestaan hän oli nukkunu 20 tuntia joka päivä!! Nukkunu yön, pukenu vanhimman lapsen miehelle tarhaan vietäväksi ja painellu takas sänkyyn kunnes haki lapsen tarhasta ja hengaili sen kaa tunnin-puoltoista kunnes mies tuli kotiin ja taas vaimo meni untenmaille. Iltasella sitte heräs taas tunniks pariksi laittaan kodin kuntoon ja taas uni maistu koko yön!! Siinä ois mun mies jo juossu mäkkeen aikapäiviä sitte.

Nämä raskaushormoonein huumattujen naisten ja heijjän puolisoittensa väliset riiat pitäs kyllä kieltää lailla. Miehille/muille osallisille pitäs heti ekka neuvvolakäynnillä antaa suukapula tai jotai muuta hyödyllistä, koska pieniki kritiikki hormoonihuuruiselle naiselle voi aiheuttaa peruuttamattomia muutoksia koko perheelle. Tässä eräs kaunis päivä olin taas pienessä hormoonipiikissä ku mies otti asian taas puheeks ja tuumas: "Do something to your hair!" Ja saman päivän aikana:" U are totally useless." Viitaten mun kodinhoito intooni ja niskassa ponnarilla oleviin hiuksiini. No tästä luonnollisesti seuras mykkäkoulu ja itkin seuraavan yön ja seuraavana päivänä kieltäydyin syömästä hänen seurassa ja eiköhän se sitte siitä jo suuttunu ja minä purskahin niin kamalaan itkuun, että Tomaatti jo huolestu ja mies alko vihdoin tajuaan ettei mulle tollanen toimi inspiraationa, kuten ei myöskää sen seuraava argumentti, että puolison kuuluu toimia ikäänku vanhempana ja painostaa parempaan suoritukseen!! Öh.. en tiiä yhtään ihmistä, joka haluis sellasen puolison. Korjatkaa joku jos oon väärässä.

Ilta jatku oudossa poliittisessa varovaisuuessa. Söin erillään ukostani ja päästiin keskustelussa yleiselle jäykällä kohteliaisuus tasolle; säätila ja Tomaatin asiat. Vasta aamuyöstä se uskalsi kömpiä sohvalta sänkyyn ja vasta valojen sammuttua mää uskalsin sanoo sille, ettei mua saa luotsattua parempaan suoritukseen tollasilla puheilla. Tunnelma keveni ku siitä puhuttiin vihdoinki rauhallisesti ilman itkua ja asia jätettiin siihen.

Seuraavana päivänä päässä kuitenki kaiku vielä miehen kommentti mun hiuksista ja kappas vaan sakset osu kätteen ja nyt mulla on polkkatukka. Saa olla kiitollinen etten ajanu kaljuks, niinku nuorena likkana, seki nääs kävi mielessä.

On se kuitenki kumma kuinka saman naisen raskaudet voi olla niin erilaisia: Tomaatin kohalla mua ei väsyttänu vasta ku ihan lopussa ja aamupahoinvointia en kokenu yhtään. Tässä Wilkkaan tapauksessa molemmat oireet on ollu ihan järkyttävän voimakkaat.

Wilkkaasta puheenollen täytynee infota, että huolet on kyllä keventyny sitä mukkaa ku liikkeet on voimistunu ja nyt taas ultrassa käyneenä voi alkaa iloita ja nauttia. Ehkä tää vauvva onki oikeesti tulossa meille kotiin, eikä vaan vieraileen, niinku edellinen. Kaikki näytti Wilkkaalla olevan kunnossa ja vaikka se miten kainosteli vilautella kameralle, niin loppujen lopuks se päätti alkaa yhteistyöhön silläki saralla. Voin todeta, että meille ei tarvita uusia leluja taikka vaatteita, koska Tomaatin edelliset käy vallan hyvin pikkuveljelle. Muutamaa ulkoiluasua lukuun ottamatta. Kun toine on syntyny maaliskuussa ja Wilkas aikoo tulla lokakuussa, niin ainut ero taitaa olla kesävaatteitten koossa ja siihen on vielä aikaa.

Paluu nuoruuteen

Joku aika sitte rakas ystäväni Metsätähti sai lahjakortin viikonloppu risteilylle Tukholmaan ja kysy josko mua kiinnostas lähtä osaks neljän hengen porukkaa. Tottamaar kiinnosti. Pitkien jappasujen jälkee sopivat päivät löyty ja Metsätähti varas meille hytin. Kuukauvven verran sitte ooteltiin kaikille passaavan viikonlopun saapumista ja kävi niin, että se tuli kaikille aika yllätys nopeesti.

Kukaan ei oikein pysyny kalenterin mukana ja niinpä käviki niin, ettei yks päässy töistä lähteen ajoissa ku oli unohtanu mainita etukäteen vapaan tarpeesta. Toinen ei sitte muutenvaan lähtenykkään, joten lähtöaamuna Metsätähti soitteli mulle yhtenään ilmotellen millon mitäki asiaa ja loppujen lopuks kysy saisko yks kakslahkeinen lähtä meille seuraks ku puoli hyttiä oliki yht'äkkiä tyhjänä. No muutaman tapaamisen perusteella tiesin tyypin ihan ihmiseks, joten suostuin.

Laivalla vasta huomasin kuinka varustautumaton olin "ulkomaan" reissuun. Ei ruotsin valuuttaa, ei mitään suunnitelmaa mihin halusin mennä, ei karttaa, ei yhtään mitään! Onneks ne kaks muuta turistia oli hoitanu sen puolen ja mää vaan roikuin suunnitelmassa mukana porukan ainoana kameran haltijana.

Viikonloppu oli aivan loistava muistutus ystävyydestä ja nuoruudesta. Nauroin kipeämmin ku pitkiin aikoihi ja elämä keveni taas, ei nyt ihan huolettomaksi, mutta edes viikonlopun ajaksi. Perjantai-iltana kaikki oli aika uupuneita viikon jäljiltä, joten peti ja rauhallinen keskustelu vei voiton. Meiän hytin alapuolella oli joku night club, joten basso oli hyvin edustettuna, Wilkaski alko jamittaan ku kuuli sen.

Aamu alko kertomuksilla yön värikkäistä tapahtumista, joissa mää olin kuulemma ollu suuriki tähti; olin kuulemma selittäny pitkiä tarinoita unissani ja myös puhunu venäjää!!

- Öh, en osaa venäjää.

Tukholmassa oli tietysti kevät jo paljon pitemmällä ku meillä, joten ensimmäisenä piti ikuistaa kirsikkapuun kukat.

Lauantai alko pilvisenä ja kylmänä, joten alkuturisteilu kulu lämpimiä raskaus-sukkahousuja ettiessä ja Metsätähen "kuolaa" pyyhkiessä (suklaata ja komea nuori mies muffinsikojussa on epäreilu yhdistelmä). Kakslahkeinen myös jostai syystä halus ettiä kynsilakkaa, joten niin se aika lens, kunnes Metsätähti ilmotti meiän myöhästyneen opaskierrokselta.

No höh, mihin se aika muka meni? No jatketaan sitte omin nokkinemme vanhaan kaupunkiin. Pitkän kävelyn (aurinkoki jo näky) ja kiemurtelun kautta oltiin kysymällä löyetty kauppahalli (ei ollu siellä missä google väitti). Kauppahallissa viimistään oisin kaivannu ruottin rahhaa ku vessahätä alko olla kova, pääsin vessaan jonku toisen tullessa ulos sieltä, mutta valot toimi vain rahalla, joten kännykän valossa..

Jossain vaiheessa kattelin kummissani kelloa, kuinka se nyt ei ollu liikkunu mihinkää? Mehän oltiin kävelty ties miten pitkään ja kierrelty turistikatu jo kahesti ja silti se näytti samaa ku viimeks Metsätähen sanoessa meiän myöhästyneen kierrokselta. Tähän oli hyvin yksinkertanen vastaus; Ruotsi. Metsätähen kello oli suomen ajassa ja tää kello ruotsin ajassa.. Näin niitä sekoiluja saahaan aikaan ihan tarkottamatta!!

Näin jo "toistamiseen" kierrokselta myöhästyneinä jatkettiin sitte suunnistamista johki kasvisruoka paikkaan, josta Metsätähti oli kuullu. Matkalla ihailtiin tietysti vanhaa kaupunkia ja syötiin mansikoita auringosta nauttien. Minä turistina tietysti kuvasin ne tärkeimmät nähtävyydet; kauniita taloja, kuuluisuuksien patsaita ja toki myös hurjan tärkeää kulttuuria

Ehkä oon ihan surkee turisti, mutta nää nähtävyydet vaan on kivempia ku ne opaskirjoissa esitellyt.

Kaiken ton turisteilun jälkee oli ihana kaatua laivan sänkyyn, kakslahkeinen ainaki simahti pikku tirsoille likkaviikonlopun uhrina.

Sattu oleen täyskuu, joten me Metsätähen kaa lähettiin kuutamokävelylle kokemaan risteilyromanssi, minä kamala irstas myskin lemuinen karvainen "Julio" ja laivalla tapaamani kaunotar. "Oih".

Toisella puolen laivaa porotti pallomainen kuu ja toisella puolen laskeutu aurinko kaikessa väriloistossaan unten maille.

Aurinkoloma

Suomalaiset kuulemma harrastaa paljon noita aurinkoloma pakettimatkoja. Mekin ollaan onnekkaasti vihdoin saatu kokeilla moista reissua. Käytiin perheen kesken viikko Kreetan Hanialla, pikku kylässä nimeltä Agia Marina.

Aivan ihana viikko. Me oltiin ainaki meidän hotellin ja Tjäreborgin ensimmäiset vieraat tälle kesälle, joten paikka ei todellakaan ollu täynnä. Sää oli koko viikon +25-33'C jos me yhtään voidaan luottaa niihin siellä nähtyihin mittareihin. Vaan yhtenä päivänä oli pilvistä ja siks viileetä. Muina päivinä tarkeni kyllä jopa meikäläinenki vilukissa bikineissä. Öiksi oisin kyllä saanu varata jotai hieman lämpimämpää vaatetta ku ne sexyt hepenet mitä mää olin aatellu käyttää. Käytiin kuiteski pikasesti ostoksilla ja sain kahet kesäpökät, jotka toimi oikein hyvin yöhousuina.

Meiän Hotelli oli Stefan Village ja huoneisto oli oikein mieluinen mitä nyt aika viilee öisin. Sekin kuulema ois ollu korjattavissa ku ois maksanu lämmityksestä, eipä tiietty moista ja selvittiin ihan hyvin.

Hotelli oli ihanan värikäs ja kasvillisuutta oli runsaasti. Käveltiin myös muilla Agia Marinan kaduilla ja kaikista hotelleista meidän vaikutti viihtyisimmältä. Hotellin ravintolan menu oli suppee, mutta nirppiksenäki löysin sieltä kuiteski hyvää syötävää. Lorella oli kai joku salaatin puutostila ku melkein joka ilta eri ravintoloissa se tilas kreikkalaisen salaatin fetajuustolla. Hotellin tarjoilijamies oli oikein ystävällinen ja paikalliseen tapaan tuttavallinen. Sanoi jossain vaiheessa luulleensa ranskalais-suomalaista liittoa sukupuuttoon kuolleeksi, me kuiteski tiedetään useitaki suomalais-ranskalaisia pareja.

Tomaatin matkapahoinvointi-lääkkeet oli vähissä, joten viihyttiin iha kävely etäisyydellä hotellista. Käytiin kävelyillä ja meren rannalla aarejahdissa melkein joka päivä. Aarteita löytyki: mummulle valkosia kiviä ja meille itelle simpukoita. Ehkäpä osa joutaa muillekki, sen verta hyvin se ranta sihdattiin.

Uitiin (mies ja poika) paljon ja rusketusrajatki saatiin aikaseks kaikille, nyt me ollaan kaikki valkopyllystä sakkia. Ainoastaan minä poltin itteni (selästä) ku jääräpäisesti etin niitä simpukoita koko rannan pituudelta viimisellä rantaretkellä. Mies uskaltautu uimaan mereenki ja väitti veden olevan puolta astetta lämpimämpää ku meiän uima-altaassa hotellilla. Ite tunsin vaan tarvetta nauttia lämmöstä, enkä kelliä kylmässä vedessä.

Ruoka oli mahtavaa ja siitäpä johtuen tunsinki mahan tuplaantuneen tolla viikolla ja nyt ku katsoo noita kuvia niin aika hylkeeltä näytänki. Näin kotiin palanneena voi sitten alkaa taas kummasteleen miksei paino kuitenkaa oo noussu. Alan pian harkitseen puntarin vaihtoa.

Säästöjä

Oon näköjään niin kiireinen näin työvuorottomana, etten oo kerenny kertoo kuinka neuvvolalääkärissä meni, öh, kolme viikkoo sitte..

Ensinnäki kaikki "lähialueen" neuvvolalääkäri-vierailut tapahtuu nyt Leppävaarassa, ei enää omassa neuvvolassa. Saavuin siis paikalle pyörällä etsien katu kylttiä ja kytäten karttaa niinku paraski turisti. Vihdoin löysin kulman takkaa tekstin terveyskeskus ja aattelin, että he ainaki tietää missä kyseinen osote ois ku katukyltit on kaikki piilotettu/"poistettu puhdistettavaksi" tai ei asennettu ollenkaa.

Aulassa kysäisin neuvvonnasta neuvvolalääkäriä saamassani osoitteessa ja mies tuumas, minun olevan oikeassa rakennuksessa. Hurraa! Neuvvoipa vielä reitin etiäpäinki.

Pääsin sokkeloiseen yläkertaan ja kummastelin taas mihinpäin menisin ku ei kylttejä näy missään. Koputin yhteen avonaiseen oveen ja sieltä eräs nainen ystävällisesti neuvvo kun kysyin.

Näytepissaa sitte antaessa alko mutinaa kuulua mun suusta ku en saanu näyteluukkua auki vaikka miten sivulle riuhdoin. No lopulta se selvis, sitä luukkua pitiki työntää. Olin jo poistumassa vessasta ku eräs nuori nainen kuuli mun mutinat sieltä vessasta ja tuli kyseleen oonko tietoinen, että nykyään pitää itse tehä virtsasta testit ja kirjottaa ne neuvvolakorttiin.. No en ollu tietonen, enkä moista hyväksy. Miten minä muka voisin päihittää koulutetun neuvvolantädin tollasissa asioissa ku virtsan tikulla tökkiminen ja värin tulkkaus? Entäs jos mulla on värisokeus??

No sain kuulla kuinka homma toimii ja sitten mut kiikutettiin piilonurkkaan punnitseen itseni ja ottaan itseltäni verenpaineet. Ja kaikki tuo pitäs osata merkata oikeaan pikkulokeroon neuvvolakortissa, vaikka niissä lukee vaan jotai koodeja, joista en tiiä mitä ne on.

Nyt se lääkäri oli jo huuellu mua kolme kertaa, joten eiku menoks.

Astelin pikaisesti lääkärin huoneeseen ja.. Apua!!!!!!! Sehän on se YLI-komea nuorimies meiän terveyskeskuksesta. Se on joskus hoitanu meiän poikaa. Ja mulle pitäs tehä SISÄTUTKIMUS! Juteltiin jokunen hetki asioista ja tuumasin olevani hieman hermostunu, että hän on mies, enhän voinu sanoo sille kuin komee se on! Hänen suurin murheensa tuntu olevan vanha tietokone/ultralaite, etten vaa odottais liikoja siltä ruudulta. Kummallista, että keskitetään palvelut sinne, missä välineistö on vanhin ja surkein.

Siinäpä sitte strippailin ja asetuin alapää paljaana makaamaan ja kaikki suju hyvin siihen asti ku hänen piti tehä kohdunkaulan tutkimus ja siis työntää kamaa mun sisään. Meillä ei sujunu ollenkaa. Se yritti sitä ovenkahvaa laittaa "hellästi" ku mua sattu niin pirusti ja minä käskin sen pysähtyä eikä survoa sitä väkisin ja antaa mun lihasten rentoutua sen kahvan edessä, mutta aina se veti sen kapistuksen kokonaan pois ku ois pitäny vaan paikallaan niinku pyysin. Lopulta se vaihto johki toiseen ovenkahvaan, jota se nimittä ankannokaks ja ku sekään ei alkanu sujua sen paremmin nii kysyä tokaisin josko voisin tehä sen ite ja se tyrmistyneenä katto pari sekuntia ennen ku ojensi mokoman metallikappaleen mulle ja sano missä asennossa se pitäs sisään laittaa.

No sehän suju ku rentouduin ja koitin kuvitella, ettei se komistus es oo siinä. Olin just kerenny aatella, että täähän sujuu ku se jäbä tokas; "Ei tarvi hirveen syvälle laittaa." No miepä sitte kysäsin onko nyt syvyys hyvä ja päästin hänet jatkaan. Loppu meni hyvin, mutta kyllä on paljon ulkoistettu omatoimiseksi tuota touhua. Ja miten voi olla, ettei niin komee mies oo oppinu helläksi ja rauhoittavaksi? Siinä kapistusten jälkeen se nimittäin vielä joutu sormin tutkiin jotai ja ei se kovin hellästi käyny.

Kotona miehen ilme ei ollu kovin tyytyväinen ku se kuuli sanat "komea mies" yhteydessä "sisätutkimus". Pitäs olla piilokamerat vangitsemassa sen ilmeet ihan muillekki näytettäväksi.

Uuden kodin kuvat

Oon unohtanu laittaa remontin jäljet tänne vaikka ne on kuvattu kuukausia sitte.

Kaapeista puuttuu vielä kahvat ja kylppärin pöytätaso on väliaikanen halpis kunnes tuo päältätäytettävä pyykkikone menee vaihtoon ja hommataan uus. Sitten siihen laitetaan pöytätaso koko kaapiston alle.

Loput remonttiparannukset toiste kun saan siivottua.





Ihmisen kasvun kaari

Viikonloppuna vietin pitkästä aikaa viikonloppua tyttöjen kesken. Minä kulkeuvvuin Pinkille jo perjantaina alkuillasta ja roudasin mukana tuhottomasti vauvvan vaatteita. Ilta oli mukava ja saatiin maha-asiat hoidettua pois alta ennen ku Metsätähti ja Prinsessa saapu lauantaina alku iltapäivästä, he kun ei oo kiinnostuneita noista asioista.

Prinsessan kanssa en oo ollu tekemisissä millään lailla sitte viime keskenmenon, joten en ollu kertonu mitää meiän Wilkkaasta. Tuli kuiteski sellane tunne, että muut oli sanonu jotai ku se alusta asti tölläs mun mahaa, eikä silmiä, vaikka mun takki ei mitään paljasta.

Yhteinen aika kulu hienosti lauantain ajan, mutta sunnuntaina kaikilla tais tulla jo mitta täyteen ku kaikilla neljällä on vahvat mielipiteet ja toisinaan pölötetään toistemme päälle. Juoruilu yhteisistä ystävistä ja heiän valinnoista ja tekemisistä loukkaa joitain keskustelua kuulevia ja taas toisinpäin hetken kuluttua.

Nuorena selvittiin yhessä neljäki yötä ja yhä jaksettiin olla ilosia ja loukkaantumatta. Nyt vanhuus vissiin hiipiny jo mieleenki ku ei jaksa yhtä yötä pidempään.

Tulin kotiin, nii olin vaan tosi kiitollinen perheestäni. Halasin kumpaaki ukkooni pitkään ja hartaasti ja itkun sain just ja just piettyä piilossa. Miten voi niin tiiviille ryhmälle käydä noin? Kahden kesken jaksan Pinkkiä hyvin koko viikonlopun ja meen ilosena kotiin ilman murheita. Samoin uskon kestäväni kahta muutaki kahdenkesken, mutta lyödäänpä kaikki kasaan niin kaipaan tuuletusta välillä.

Metsätähti kiinnitti huomion kaikkiin meiän tuntemiin viiskymppisiin, millasta sosiaalista elämää heillä on. Meiän vanhemmilla ei ainakaa kovin kummosta. Yks kaveri jossaipäi samalla paikkakunnalla ja omat lapset kuka missäki. Häntä pelotti josko meillekki käy niin. Liian moni keskittyy vaan perheeseensä ja unohtaa ystävät, kunnes sitten yli puolet pariskunnista eroaa ja lapset muuttaa maailmalle. Siinä vaiheessa ystäviä ei yleensä enää ole kun ei ole pidetty suhteesta huolta.

Surullista, mutta täysin totta. Lohduttavaa on, että se on myös täysin ennalta ehkäistävissä. Kuunnellaan ja vaalitaan ystäviä, ei hyljätä vaikka miten he ärsyttäis, ystävä on kuitenki yhtä rakas kuin sisko.

Ihminenkö fiksu?

En aina oo se sivistynein sakissa, mutta pidän itseäni kuitenki fiksuna käytännön asioissa. Pitkään nuoruuessani kuvittelin kaikilla olevan samaa maalaisjärkeä ja itseni vaan muita tyhmemmäksi kun en koulukirjoista mitään sisäistäny enkä politiikasta mitään ymmärtäny. Nyt voin kuiteski varmuudella huokasta helpotuksesta, että mulla on sitä käytännön maalaisjärkeä. Kaikilla ei näköjään oo sitäkää.

Eilen kävelin kotiin bussipysäkiltä metsätietä pitkin ja silmiin pisti tiiviisti sidottu s-kaupan ostoskassi kuusen alle tungettuna/piilotettuna. Ajatuksia syöksy mieleen vauhilla: Mitä ihmettä, miksi se tuohon on jätetty, kuka sen on jättäny, onko se jätetty jollekkin, niinku kodittoman omaisuus? Huumeita? Ryöstösaalis? Mitä kummaa?

Olin jo menny koirankakka roskiksen ohi, enkä kiireessäni halunnu kääntyä takas viemään pussia sinne, joten jätin epäilyttävän pussin paikoilleen. Jatkoin kotiin kiiruhtamista, koska Rauha oli tulossa lapsineen meille kylään millä minuutilla tahansa ja olin jo jämähtäny paikoilleni tarpeeksi pitkäksi aikaa.

Lähempänä kotia, vain 200metriä edellisestä pussista löyty toinen samanlainen pussi, ihan tien vieressä, puun oksien alla "piilossa". Nyt mää suutuin ja kömmin hankeen oksien sekaan ja sieppasin moisen saasteen pois luonnosta. Kuka on niin laiska ja vastuuton, että piilottaa roskasäkkejä metsään ku roskiksia on vieressä? Kannoin pussin sen 20metriä lähimmälle koirankakkaroskikselle ja tiputin sen siihen roskiksen juureen. Kuka kurja matkallaan töihin tai kouluun piilottelee roskia noin, samalla vaivalla sen ois vieny oman kodin roskikseen.

Että pännii tollaset!!!

Mille alkas

Nyt ku oon parantunu nii vois tehäkki jottai (käsitöitä tai siivota), mutta mitä ku mikkään ei innosta. Ainut mitä mielelläni teen on vauvvan vaatteitten hiplaus ja räpläys. Oon penkonu varastosta essiin laatikon pienimpiä vaatteita ja äiti tuo huomenna tullessaan toisen laatikollisen Oulusta tänne junalla, että saan lainata niitä Pinkin pojulle. Meiän tenavat (jos kaikki menee hyvin) syntyy nii läheikkäin, että voin lainata sille vaan nuo pienimmät vaatteet ulos kasvettaviks ennen ku Wilkas syntyy ja alkaa kiriin samaan kokoon. Ellei meille sitte tuu tyttöö, siinä tapauksessa Pinkki saa koko ylipursuavan vaatevaraston meiltä ja säästää pienosen omaisuuden. Sitä vartenha ystävät on.

Haluisin tehä siis vauvvoille jottai, mutta mulla on akuutimpaaki ommeltavvaa ja mun kangasvarastot ei oikein sisällä trikoita tai muita pehmosia paloja. Koitin metsästää ihania edullisia kankaita netistä, mutta munsta 20e metriltä on aika paljon! Ja miks ihmeessä niitä myydään 10sentin paloissa?? Mitä semmosesta muka voi tehä? Emmä mitää barbin vaatteita oo tekemäsä.

Oulussa oli nii helppoo ku ties missä kaikki kangaskaupat on ja mistä minkäki hintasta löytyy. Täällä en oo käyny ku Tapiolan Eurokankaassa ja yhen putiikin näin Olarissa ohimennessäni, mutta sisälle en oo vielä päässy. Muut on vissii Helsingisä asti.

Meillä on likkojen viikonloppu tällä viikolla Pinkin luona Kouvvolassa ja kumma homma on, etten oo ainoo. Myös Rauha menee samaan kylään/kaupunkiin tyttöileen omien kavereittensa kaa! Mite voiki osua noin samaan aikaan ja samaan paikkaan, maailma on pieni.

Eiku syömään ku en kerta muutakaa keksi.

Viime aikane hiljaisuus

Oon ollu hieman hilijane viime aikoina. Kotona on kyllä kuulunu valittavaa vinkunaa ihan riittävästi. Tää alku vuos on menny ihan kamalasti: joka viikko oon ollu kipiänä ainaki 4 päivää vuorotellen flunssan oireista oksennustautiin ja kuumeeseen, tautiseen pääkipuun, ettei vaan pystyasento ois mahollista.

En muista moista tautivyyhtiä Tomaatin odotusajoilta, joten ehkä se ei johdukkaan raskauvvesta vaa "Espoo allerkiasta"?!?! Täällä nyt kuiteski pittää asua ku ukon työt on täällä ja ilman rahhaa ei saa ruokaa tai kotia ja ilman niitä ei kuulema nykymaailmasa pärjää. Ehkä tulevaisuuesa.. Ehkä jos saisin sen vaihtaan alaa.. Sille ois varmasti kysyntää seuralaisena missä päi maailmaa vaa, noin komeelle ukolle. Aina siihe asti ku sitä pyyettäs hieroon kipeitä hartioita...

Tasan kaks viikkoo sitte meillä oli se kauan ootettu ultra: Huone oli sama ku viimeks ja mua jännitti josko hoitsuki ois sama. Ei ollu. Mää olin syykänny itteni valmiiks huonoihin ja hyviin uutisiin ja ku sitte ekka sekunnista nähtii kui se vauvva heilu ja heitti volttia vaikka hoitsu väitti sen oleva unesa, nii mun itkusta ja naurusta ei tullu loppua. Se huojennuksen hyöky oli aikamoine, ehkä olinki varautunu enempi niihi huonoihi uutisiin. Lore yritti rauhotella mua ja mää koitin pittää silimiä kii, etten naurais onnesta ku hoitsulla alko olla vaikeuksia saaha mittoja otettua ku massu pomppi ylös alas.

Vauvvelin reippauvvesta ja massun litteyvvestä johtuen Pallucka ei enää tunnu sopivalta työnimeltä, joten nyt sitä kutsuttakoon Wilkkaaksi.

Viikon sitä onnee kestiki ja sitte alko taas epävarmuus hiipiä takas. Miksei paino nouse vaan laskee, miksei tissit kasva vaan pienenee, miksei maha kasva vaan pienenee nyt ku se alkuturvotus/alkuähky on ohi.. No ehkä siks, että tulin taas oksennustautiin pari päivää ultran jälkeen. Kerkesin just parantua tarpeeks lauantai aamuks ku olin varannu lennon Ouluun mummua kattoon.

Vaikka miten väljäks suunnittelee nuo reissun tekemiset nii aina tulee kiire nähä kaikkia ihmisiä ja puolet jää näkemättä. Mulla jäi taas näkemättä kummityttöö, vaikka se oli suunnitelmissa ja mummulaankaa en kerenny toista kertaa viien päivän reissulla.

Kotia ku pääsin nii kerkesin taas yhen päivän käyä töisä ja sitte Iskältä saatu räkätukkonokka-tauti iski muhun, Äiti kuulosti saaneen sen myös torstai iltana ja yhä ollaan molemmat pikkusen kipiänä, tänään sen verran paremmassa kunnossa kuitenki, että voi jo olla pystyssä. Huomenna aion olla jo terve!

Tää mun sairastelu nyt kuitenki on vaikuttanu sen verra, että oon tehny elämäni enarin: epäonnistuin raeruohon kasvatuksessa!! Eikä meillä tieteskää ollu pajukissoja, saatikka koristeltuja sellasia. Lapsiparka ois jääny kokonaan ilman pääsiäismunaa jos ukon kaveri ei ois käyny kylässä sellasta tuomassa ku mää olin Oulussa.

Rankka elämä

Perheen koon kasvattaminen on rankkaa aikaa, ei vaan naiselle tai parisuhteelle, vaan myös miehelle. Kaikkialla varotellaan vauva-ajasta ja sen uuvuttavuudesta, mutta missään ei puhuta kaiken kattavasti miehen moninaisista kärsimyksistä ennen tuota taianomaista hetkeä.

Ei se mitään että naisen hormoonitasot pomppii suuntaan jos toiseenki tai että likanen sukka saa vesiputoukset ryöppyämään kahdeksi päiväksi. Nainen itkee jos sitä halaa, samoin jos sitä ei halaa..

Noihinhan on jo totuttu edellisestä kerrasta. Se mikä saa miehen hämmennyksiin on, että vaimo on viimiset 5 vuotta käskeny miehen pitää pyjamaa tässä kylmässä maassa ja nyt yks kaks niitä pyjamoja ei löydykkään omasta kaapista, vaan pyykkikorista tai vaimon päältä!! Just ku mies oppii nukkumaan vaatetuksessa, niin sitä ei oo saatavilla, kuulemma jotai budjetti säästöjä.

Kaiken kukkuraksi tätä kurjuutta ei pääse tuulettaan es urheilun pariin koska vaimo on pihistäny myös ne lenkkeilypökät, päivä vaatetukseksi..

Mihin se raha muka säästyy ku joutuu laittaan lämmöt täysille ja pittään sairaslommaa vilustumisen takia?? Naisen logiikka ei oo miehen ymmärrettävissä!

(Aatoksia mieheni päästä)

Tutustumista

Tomaatin synttärit meni loppujen lopuksi ihan hyvin. Aamu alko kyllä vähän väärinymmärryksellä kun pojan huoneen pöydältä ei löytynykkään uutta pyörää vaan kortteja ja pieniä paketteja mitä posti oli tuonu. Siitä tuli suru puseroon ja ei auttanu ku sanoa, ettei pyörän paikka oo lapsen huoneessa vaan hän saa sen illalla. 

Juhliin saatiin just kaikki ajoissa valmiiks ja kaikki oli onnellisia. Se yks lapsi tuli sovitusti meille ja isänsä aiko jäähä joksiki aikaa, mutta koska lapset on lapsia ja poikansa upea ujostelija sekä nirppis niin hän jäiki sitte henkiseksi tueksi loppuun asti ja meillä oli hauskaa. Heidän perhe on myös uus täällä ja hekin halus tutustua ihmisiin. Vaikutti kovasti samanlaiselta ihmiseltä kuin meki ollaan. Hekin vähän ylempää kotosin ja maalaisjärki päässä, kodin räplääminen kuulosti olevan mieluista myös hälle ja urheilu oli sitte yhteistä mun ukon kans. Olin heti valmis passittaan ukot ulkoileen yhessä, jee me löydettiin kaveri!!

Edellisenä iltana olin soittanu paniikissa alakertaan vieraiden vähyydestä ja he lupas tulla mieluummin tiistaina kuin vasta viikonloppuna. Kyllä nolotti kun en ollu vielä es laittanu kutsuja sunnuntaita varten. No he tuli sitte kolmen vilkkaan pojan kaa ja sitte sitä menoa riittiki. Kyllä pienet juhlat on meille parempi ku jätti pippalot. Loren lapsuuessa ei kuulemma harrastettu synttäreitä, Kukin heistä lapsista sai kerran lapsuudessaan kutsua kaverit synttäreille siinä kymmenen vuojen kieppeillä ja siinä ne sitte oliki, ei kuulemma mamma jaksanu. Just ku olin aatellu, että voin tulla toimeen sen naisen kaa, niin ukko kertoo ton. Miksi se loukkaa mua niin paljon, ettei se nainen oo halunnu olla äiti? Se ei halunnu imettää vaan otti jonku pillerin, ettei maito nousis (ymmärrän kyllä, ettei kaikkien onnistu imettää, mutta että joku tekee tietoisesti sen valinnan, ettei es yritä) ja se ei halunnu viettää lastensa synttäreitä ja miks munsta tuntuu, ettei nää kurjan lapsuuden paljastukset oo vielä ohi?

Tämä Tomaatin tarhakaveri "Nirppis" tuumas meillä olevan pieni talo. Mitäpä siihen voi ku nauraa ja kysyä miten iso sen pitäs olla ku meitä on vaan kolome. Kyllähän sitä itekki haluis isomman ja sen ihan oman pihan, mutta todellisuudessa herää kysymykset: millä rahalla ja kuka siellä siivoo?

Torstaina Tomaatti alko sitte potee synttäriressiä kuumeen ja oksennuksen muodossa, niin tekstasin sitte äkkiä kaikille sunnuntain vieraille, jotta halukkaat voi jäähä pois. Loppujen lopuks sunnuntaina tuli ainoastaan meiän vastapäiset naapurit iltakahveelle, "Vanha pariskunta". Heillä kun ei oo omia lapsenlapsia niin näyttivät viihtyvän hyvin Tomaatin komennossa pelilaudan ääressä ja siinä rupatellessa Rouva lupas opettaa mua kutomaan villasukat. Hän on kuulemma kutonu jo kuus-vuotiaasta asti. Ei kai nykyään es anneta yrittää niin nuorena, mun aikana koulussa opetettiin kutomaan siinä 11-vuotiaana ja seki oli jo riskiä hommaa, yhellä tytöllä meni puikko sormesta läpi ku se kuto niin tiukkaa, ettei puikkoa saanu hievahtamaankaa työntämällä sormella.

Synttärit lähestyy

Näin kauniina keväisenä päivänä pitäs olla ulkoilemassa ja rentoutua. Mää en kuiteskaa siihen just nyt kykene, koska oon ärsyyntyny meiän kodin sotkuun ja epäjärjestykseen.

Syy sotkuun: oon ollu pahoinvoinnin kourissa viikkotolkulla ja saanu sen kaveriksi todella vihlovan pääkivun joka päivä. Se vähä mitä oon töissä käyny, on ollu yhtä tuskaa ja yökötystä molemmista päistä. Ei oo kiva olla kassalla ja piereskellä pahanhajuisesti, kokoajan peläten räjähdystä housuissa. Samaan aikaan tuntuu kuin oisin laivalla aamusta myöhään yöhön ja se nostattaa ihania oksennus röyhtäyksiä kurkkuun, tiiän, hurmaavaa.

Tänään kuitenki heräsin virkkuna ja suht koht. seilaamattomana ja sain rullattua Nappi Koon huivin tiukkaan pötköön ja lyötyä koneeseen. Totuuden hetki on ihan just käsillä ja saan venyttää sen kuivumaan. Eihän heiän häät ookkaan vasta ku muutaman päivän päästä!! Täytyy huomenna käyä tiputtaan se postilaatikosta ennen töihin menoa.

Nyt oon saanu rapattua keittiöstä joitain pintoja paljaaksi krääsästä ja homma etenee hitaasti kun oon tän viikonlopun kaksin pojan kaa, ukolla oli joku pelireissu. Niinpä mun siivouksen keskeyttää kokoajan pieni merirosvo, joka kaipais uimaan. Erehyttiin kattoon sen nähen hotelli vaihtoehtoja Kreetalta ens kuun reissua varten ja nyt se ei muusta puhukkaan ku lohikäärme liukumäestä ja uimarannasta. Se on jo niin uimisen lumoissa, ettei välitä es siivota lelujaan oikeille paikoilleen vaikka uhataan antaa ne naapureitten lapsille. Lahjontakaan ei toimi!! Nyt se meni niin, että se anto luvan antaa osan niistä pois!! Laitto jopa luovutettavat lelut pyykkikoriin!!! Kamalaa, millä sitä enää saa siivoon??

Asiasta toiseen: Tomaatilla on synttärit tiistaina ja jätin torstai aamuna kutsukortit kolmelle tarhakaverille heiän lokeroihinsa. Kukaan ei oo vielä tekstannu tulevansa ja oon huolestunu, ehkä he ei huomannu kutsuja ajoissa ja mun pitäs kuitenki hommata ruokavermeet huomenna ennen töihin menoa. Sitte on aina niitä ihmisiä, jotka ei ilmota vaikka kuinka kutsussa niin lukis ihan suomeksi!! En tunne näitä lapsia saatikka heiän vanhempiaan, toivoa sopii, että aikuiset osaa lukea.